”Joulun kiehtovin ja kiihdyttävin lahjapaketti oli aina kova – ja se oli kirja. Joulun pitkinä pyhinä sai lekotella sängyllä ja uppoutua tarinoihin”, Arto Murtovaara kirjoittaa.

”On hanget korkeat, nietokset
vaan joulu, joulu on meillä

on kylmät paukkuvat pakkaset
ja tuimat pohjolan tuuloset
vaan joulu joulu on meillä”

Opettaja, toimittaja, runoilija ja sittemmin peräti ministeriksi asti ehtinyt rengin poika Vilkku Joukainen puki jo vuonna 1901 sanoiksi lapsuuteni joulujen maiseman. Sävelet jouluidylliin laati itse Jean Sibelius.

Joukaisen joulukuva lienee Vehkalahdelta, omani taas on Koillismaan Kuusamosta, mutta niitä yhdistävät reilusti metriset kinokset, tuulen pyöristämät hankilaineet, aika usein napakka pakkanen ja kaukaa Kuolan mereltä äkeän ja purevan vinkan kehrännyt pohjoistuuli.

Kauniin mutta kylmän maiseman vastakohta oli jouluisen pirtin lämpö, kuusessa palavat kynttilät sekä koko talon täyttävät jouluiset tuoksut; äitini laittamat kinkku, joulutortut, piparkakut, porstuassa jäähtyvä hillakiisseli.

Kuusi haettiin aina isäni kanssa omasta metsästä, hän oli sen katsonut valmiiksi jo sulan maan aikana. Runsaan lumen aikana se haettiin hiihtämällä hyvissä ajoin ja laitettiin saunaan sulamaan. Sisälle se kannettiin vasta kuivana.

Tämä oli lapsuuteni joulujen maailma. Tuntui että kiireettömyys oli aattoiltana pujahtanut sisään salaa joulupukin – joka oli aina naapurin Tapsa käännetyssä lammasturkissaan ja komeassa naamarissaan – selän takaa. Vatsa oli täynnä, mielen oli vallannut omituinen raukeus ja jokainen sai nauttia omasta olostaan pienten herkkujen siivittämänä.

Aaton ja tapaninpäivän ohjelmaan kuului lahjaksi saadun noppapelin pelaaminen pirtin lattialla. Lahjoina oli saatu myös itse kudottuja villapuseroita, sukkia, vähän fiinimpiä, kaupasta ostettuja vaatteita tai vastaavaa.

* *

Joulun kiehtovin ja kiihdyttävin lahjapaketti oli aina kova – varmaankin äidin paketoima – ja se oli kirja. Joulun pitkinä pyhinä sai rauhassa lekotella sängyllä ja uppoutua tarinoihin.

Äidillä oli tapana jemmata Aku Ankan joulunumero pukin konttiin ja melko pienestä pitäen jokainen sai oman kirjan. Kun olin 13-vuotias, kääreiden alta löytyi Louise Andrews Kentin Vasco da Gaman laivapoikana. Sitten 14-vuotiaana paketissa oli Karl Mayn romaani Viimeinen karavaani. Melkein kaksi ja puoli vuotta nuorempi veljeni taisi saada silloin saman kirjailijan Inkan testamentin.

Seuraavana jouluna ilahdutti Alexandre Dumas vanhemman klassinen seikkailuromaani Monte-Criston kreivi ja veljeäni Dumas’n Kolme muskettisoturia. Omat lahjakirjani löytyvät yhä hyllystäni.

Nämä romaanit veivät kauaksi hankien ympäröimästä maalaismaisemasta: seikkailuihin villiin Kurdistaniin ja salaperäisestä Bagdadista Istanbulin sokkeloihin, Livornon satamaan ostamaan tuulennopeaa felukkia Edmond Dantèsille, kiipeämään Matterhornille, Andien rinteille, äärettömille valtamerille, Pohjois-Amerikan preerioille ja rajaseuduille, koko salaperäiseen maailmaan.

Kirjat olivat tuolloin 13–15-vuotiaalle pojalle mahtava aarre – kilpailijoita ei juuri ollut. Nuorten Toivekirjastosta löytyivät Mayn avaamalta polulta legendaarisen Nahkasukka-sarjan teokset Hirventappaja, Haukansilmä sekä ehkäpä se kuuluisin niistä, Viimeinen mohikaani.

Monte-Criston kreivi ilmestyi alun perin vuonna 1844 ja Viimeinen karavaani vuonna 1892. Saksalaisen Karl Mayn (1842–1912) seikkailuromaaneja on painettu yli 200 miljoonaa kappaletta. Paljon myöhemmin ikävän sivumaun toi tieto, että Kara ben Nemsin sekä erityisesti Winnetoun suuriin ihailijoihin kuuluivat Adolf Hitler ja Erich Honecker.

Viisiosaisen Nahkasukka-sarjan luonut amerikkalainen James Fenimore Cooper (1789–1912) puolestaan nauttii – mielestäni täysin ansaitusti – paljon korkeampaa arvostusta; hänen kuvauksensa luetaan amerikkalaisen kirjallisuuden perusteoksiin ja pitkään linjaan esimerkiksi Raymond Chandlerin kanssa. Nahkasukasta eli Natty Bumpposta puhutaan samaan hengenvetoon Philip Marlowen kanssa. Viimeinen mohikaani ilmestyi 1826.

Tuorein elokuvasovitus tästä romaanista (Michael Mann, 1992) esitettiin televisiossa pari päivää sitten. Toki Karl Mayn nimellä myytiin tänä jouluna Alkossa sekä rieslingiä että pinot noiria.

Vähän isompana sai itse esittää toivomuksen lahjastaan ja tilalle tulivat Alistair McLeanin jännitysromaanit – ja myöhemmin esimerkiksi Heinrich Böllin Suojaverkko.

Yhden sykähdyttävimpiä joulun ajan lukukokemuksia tarjosi kauan sitten J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta. Se osui oman elämän taitekohtaan ja hankalan alkukynnyksen ylitettyään tempaisi mukanaan niin, että veljeni joutuivat pyhien jälkeen hakemaan kaupasta kolmiosaisen sarjan loppupään. Lukemista ei tarvinnut katkaista kuin syömiseen ja urakka oli finaalissa reilun neljän päivän kuluttua.

Sittemmin olen lukenut sen uudelleen kaksi kertaa ja kertaalleen sekä Hobitin että Silmarillionin.

* *

Uuden, painotuoreen kirjan avaaminen on lähes pyhä toimitus. Sitä on pakko nuuskia ja imeä seikkailujen, tarinoiden sekä salaisuuksien aromeja sen upottavista sisuksista. Ne sisältävät mahtavia viisauksia, välillä surullisia ja usein opettavaisia tarinoita sekä huikeita elämyksiä. Kun pakettiin kääräistään ripaus joulun taianomaista tunnelmaa, lopputulos on ylivoimainen.

Ehkä oma lapseni pääsee lähelle samaa tuntemusta kaivaessaan tänä jouluna lahjapaketistaan Nintendo Switch-pelikonsolin. Tietyllä tapaa olen jopa surullinen hänen puolestaan menetettyjen elämysten vuoksi, vaikka niitäkin hän löytää Netflixistä.

Tarinat, seikkailut ovat avanneet minulle ovia tuntemattomiin maailmoihin, johdattaneet uusiin asioihin, lukemattomiin uusiin romaaneihin. Anni Swan on ehkä vaihtunut Swannin tiehen, Karl May Henry Milleriin ja Dumas’n tuotannossa musketöörit on aikaa sitten ohittanut Suuri keittotaiteen sanakirja, Le Grand Dictionnaire de Cuisine – ranskalaisen 301:s teos.

Vaikka joulun lumi ei ole enää koskaan yhtä valkoista kuin lapsuuden muistoissa, silti J.R.R. Tolkien, Raymond Chandler sekä James Fenimore Cooper ovat säilyttäneet lumonsa.

Arto Murtovaara