Taina Kuuskorven tietoteos käsittelee laajasti ihmismielen nurjaa puolta – arviossa Pahat mielessä

06.04.2021

Kuva: Pasi Leino / Siltala
KIRJAT | Pahat mielessä on jämäkkä yleisesitys pahuuden syistä ja ilmenemismuodoista. Pahuutta tarkastellaan ennen kaikkea tekojen ja niille annettujen selitysten kautta

”Teos kuuluu jokaisen aiheesta kiinnostuneen psykologia-amatöörin kirjahyllyyn.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars
Taina Kuuskorpi: Pahat mielessä – tieteen näkökulmia pahuuteen

  • Siltala, 2021.
  • 416 sivua.

Psykologian tohtori Taina Kuuskorpi on ehtinyt kirjailijanuransa aikana moneen. Esimerkiksi Jokun talo (Myllylahti, 2014) on lastenkirja, Lola: kahdet kasvot (Luovin, 2015) taas Lola Odusogan elämäkerta. Kuuskorven viimeisin teos Pahat mielessä – tieteen näkökulmia pahuuteen (Siltala, 2021) on psykologinen yleiskatsaus paljon puhuttavasta, ikuisesta aiheesta.

Koska väkivalta on yksi selkeimmistä pahuuden ilmenemismuodoista, teksti keskittyy siihen. Aluksi pyritään määrittelemään väkivalta käsitteenä ja asettamaan sille raamit. Tehtävä ei ole helppo. Teos esittelee kuitenkin kolme väkivallan perustyyppiä, joista kahteen kuuluu muutamia alakäsitteitä: 1. Fyysinen väkivalta (alakategorioinaan kemiallinen väkivalta ja perustarpeiden laiminlyönti). 2. Seksuaalinen väkivalta. 3. Henkinen väkivalta (mukaan luettuna henkinen laiminlyönti, taloudellinen väkivalta ja hengellinen väkivalta).

Samaan syssyyn esitetään oikeuspsykiatrian professori Michael Stonen 22-portainen pahuuden asteikko, jolla voidaan jaotella henkirikoksiin syyllistyviä. Skaala yltää itsepuolustukseksi tappavista psykopaattisiin kiduttaja-murhaajiin. Kuuskorpi ei juurikaan käytä tätä asteikkoa, vaan ensisijainen tarkoitus lienee osoittaa, kuinka monin eri tavoin periaatteessa yksinkertaiselta tuntuvaa pahaa tekoa voi kategorisoida.

Teos rajaa ulkopuolelle filosofiset ja uskonnolliset pohdinnat. Pahuutta tarkastellaan ennen kaikkea tekojen ja niille annettujen selitysten kautta, metafyysisemmät pohdinnat pahuuden luonteesta jäävät vähemmälle. Kuuskorpi käyttääkin usein ilmaisuja ”paha teko” ja ”pahantekijä”, mikä korostaa käytännöllistä lähtökohtaa. Eläimiin kohdistuva pahuus rajataan myös ulos tekstin keskittyessä ihmisten väliseen pahuuteen.

”Vaikka tornado tai tsunami tappaa lukuisia ihmisiä, niitä ei pidetä pahuuden ilmentyminä. Vain ihmisen tavoitteista ja laiminlyönneistä johtuvat väärät teot ovat moraalisesti pahoja. Pahuus ilmenee siten tekona tai vähintään teon yrityksenä, joka vahingoittaa ihmisiä, heidän ruumistaan, mieltään, oikeuksiaan ja elämäänsä.”

Filosofisia aspekteja välttävä teos voi olla sen aiheesta innostuneille myös pettymys. Muutaman kerran lukukokemuksen aikana tuleekin mieleen kysymys, miksi teoksen nimeen on valikoitunut mukaan juuri pahuus, jos se ei käsittele pahuutta käsitteenä tämän laajemmin ja välillä tuntuu, että väkivalta vie huomion pahuuden muilta aspekteilta. Tämä ei kuitenkaan häiritse liiaksi, sillä näinkin isoa aihetta käsittelevän tietokirjan tapauksessa rajauksen tekeminen on vain järkevää.

Väkivaltaa analysoidaan pohtimalla, mitkä tekijät vaikuttavat sen syntyyn. Teos kysyy nostavatko lapsuuskokemukset, traumat, mielenterveysongelmat, psykoosi, persoonallisuushäiriöt ja muut seikat riskiä pahantekoon. Joistain saadaan myöntäviä vastauksia, joidenkin tapauksissa myyttejä murretaan.

Esimerkiksi skitsofreenikkoihin lyötävät vaarallisuuden leimat jyrätään vakuuttavasti, vaikka heillä todetaankin olevan kohonnut riski tehdä toiseen ihmiseen kohdistuva rikos – mutta vastaavasti myös kohonnut riski joutua muiden tekemien rikosten uhriksi.

Lapsena koettu vääryys voi olla tikittävä pommi

Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta korostaen nuorena koetun väkivallan ja muun kaltoinkohtelun merkitystä osana pahuuden kiertokulkua. Kuuskorpi nostaa esille, että ulkopuolisten aikuisten arviot nuoriin kohdistuvasta väkivallasta ovat uhrien kokemuksiin nähden tyystin erilaiset. Hollantilaisen Marije Stoltenborghin luotsaamassa tutkimuksessa ulkopuoliset arvioivat maailman lapsista 0,3 prosentin kohtaavan fyysistä väkivaltaa, samoin henkistä. Seksuaalisen väkivallan kohteiksi arvioitiin joutuneen 0,4 prosentin.

Uhrien aikuisina tekemän itseraportoinnin perusteella vastaavat luvut ovat 23, 36 ja 13 prosenttia. Vaikka totuus olisi jostain näiden toisistaan poikkeavien lukujen puolivälistäkin, tulos on hätkähdyttävä. Yllättävää siinä on ”optimismi”, väkivaltaa kohtaamattomien ihmisten reipas aliarviointi mitä tulee lasten ja nuorten turvallisuuteen.

Sen sijaan kenellekään ei toivottavasti tule yllätyksenä, että lapsena koettu väkivalta vaikuttaa aikuisiän häiriökäyttäytymiseen. Tällaisia viitteitä vaikuttaisi löytyvän myös aiheesta tehtyjen seurantatutkimusten perusteella: lapsuuden kavalat kokemukset nostavat todennäköisyyttä syyllistyä rikoksiin.

Perheväkivalta muokkaa lapsen aivoja, erityisesti mitä nuorempana sitä joutuu todistamaan tai kokemaan. Väkivallan on havaittu vaikuttavan niin aivojen kortisolitoimintaan kuin dopamiinin ja noradrenaliinin kiihtyvään toimintaan, mikä vuorostaan lisää aggressiivisuutta ja väkivaltaista käyttäytymistä. Eivätkä vaikutukset rajoitu yksin fyysisiin muutoksiin, sillä kaltoinkohtelu vaikuttaa traumatisoivasti, ennen kaikkea lapsiin ja nuoriin.

Tässä valossa esimerkiksi viimeaikaiset uutisoinnit tavasta jättää korvaukset maksamatta henkirikosten uhrien omaisille – myös vanhempansa henkirikoksessa menettäneille pienille lapsille – tuntuvat absurdeilta: perusteina on ollut muun muassa, että lapset ovat niin pieniä, ettei väkivallan kohtaaminen heihin vaikuta.

Tosiasiassa jo varhain todistetun väkivallan jäljet voivat olla erittäin pitkäkestoisia, koska trauman hoitaminen on vaikeaa. Taustalla traumakokemuksissa on usein toinen tai molemmat vanhemmista.

Kokonaisuutena tiedot tuntuvat vahvistavan käsitystä, että aivan liian monet aikuiset kohtelevat lapsia kuin lapset olisivat valmiita kestämään aikuisten maailmaa ja kokemuksia – tai ainakin aikuiset ovat tietämättömiä tai välinpitämättömiä sen suhteen, kuinka kauaskantoisia vaikutuksia heidän pahoilla teoillaan on.

Persoonallisuushäiriöiden merkitys

Teoksessa annetaan erityistä huomiota erilaisille persoonallisuushäiriöille. Äärimmäisimmät ja siten eniten potentiaalia väkivaltaan sisältävät persoonallisuushäiriöt esitellään omissa luvuissaan.

Erikoisia tuttavuuksia voivat maallikkolukijalle olla muiden ihmisten manipulaatioon keskittyvä machiavellismi sekä sadismin luokitteleminen erilliseksi ilmiöksi, joka voidaan jakaa useampiin eri alakategorioihin.

Aiheeseen vasta tutustuva voi lukiessa miettiä, onko todella tarpeen määritellä erilaisia ääripersoonallisuuksia näin moniin ryhmiin. Arkisessa kielenkäytössä kaikki sadistit, narsistit, machiavellistit ja psykopaatit näyttäytyvät helposti vain yleisluontoisina ”sosiopaatteina”. Erottelujen tekemisen tarpeeseen saadaan kirjassa selkeät perustelut, sillä esimerkiksi machiavellistien ja psykopaattien välisiä eroja on tutkittu tarkasti ja havaittu heidän toimivan eri tilanteissa eri tavoin.

Vaikka lopputulokset ovat siis usein samoja – kärsimystä ja väkivaltaa – toimintatavat voivat olla poikkeavia, jopa toisilleen vastakkaisia. Siksi niiden tunnistaminen vaatii harjaantunutta silmää.

Oli takana persoonallisuuden häiriö tai jokin muu mielenterveyteen vaikuttava ongelma, pahinta jälkeä syntyy, jos vaikeista ongelmista kärsivät eivät saa ajoissa hoitoa.

Onko kaikkein äärimmäisimmille tapauksille, väkivaltaisiin tekoihin syyllistyneille narsisteille ja sadisteille, edes mahdollista antaa toimivaa hoitoa ja onko siitä nähtyyn vaivaan nähden paljoa hyötyä, on sitten eri asia.

Kaikki tieto ei ole aiheeseen perehtyneelle uutta. Osan kirjan sisällöstä muistan lukeneeni esimerkiksi Helinä Häkkänen-Nyholmin toimittamasta teoksesta Psykopatia (Edita, 2009).

Osaa taas en. Psykologisen tiedon nopean lisääntymisen huomaakin erityisesti psykopatian kohdalla. Kuuskorpi kertoo, että psykopatian oireita on tulkittu menneisyydessä liian väljästi, koska otokset ovat olleet niin pieniä.

Psykopatiaa on tutkittu Haren pisteytysjärjestelmän kautta, jossa psykopatian rajaksi on määritelty tietty määrä tutkimuksessa saatuja pisteitä yhdistettynä tietoihin esimerkiksi rikollisesta menneisyydestä. Tutkimusdata on ollut usein puutteellista. Samalla on käynyt ilmi, että psykopaattien löytäminen tutkimukseen osallistuneiden joukosta on hankalaa. Tutkijoille on tullut kiusaus alentaa psykopatian vaatimuksia, jotta heillä olisi mahdollisuus sanoa tästä ilmiönä edes jotain. Tämä on johtanut toistuvaan väärinluokitteluun.

Ongelma se on siksi, että psykopatian raja-alueilla olevilla mutta psykopaattipisteiden alle jäävillä voi olla enemmän yhteisiä piirteitä testeissä alhaisia pisteitä saavien ”normojen” kuin kärkisijoille sijoittuvien kovan luokan psykopaattien kanssa. Parinkin pisteen heilahdukset ovat vääristelleet tuloksia.

Niinpä klisee psykopatian yleisyydestä (yksi sadasta on usein hoettu luku) ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Kuuskorpi toteaa, että arvioitunakin mahdollisempi luku on maksimissaan jossain 0,6 prosentin paikkeilla ja todennäköisesti sen alapuolella. Desimaalivaihtelu voi tuntua pilkunviilaukselta, mutta erot tuloksissa ovat isoja. Jos psykopaatteja onkin 0,5 prosenttia, puhutaankin äkkiä suhdeluvusta 1:200.

Samaa poikkeusyksilöiden näkemistä vähän kaikkialla käsitellään myös narsismin kohdalla. Ilmeisesti narsistisuuden määrä ei ole viime vuosina lisääntynyt, vaikka länsimainen kulttuuri kuinka tuntuisi aiempaa individualistisemmalta.

Vakuuttava yleisteos

Pahat mielessä on asiallinen ja tietorikas kirja, tyyliltään paikoin jopa hiukan kuiva. Edellinen on kehu. Mukana ei ole tekstin rikastamista omakohtaisuudella, liian emotionaalista lukijan tunteisiin vetoamista tai tutkimustiedon tekemistä turhan helposti nielaistavaksi, vaikka asia on tiivistetty selkeästi havainnollistaen ja kiinnostavasti. Luettelemani esimerkit ovatkin vain murto-osa teoksen sisältämästä tiedosta.

Kaikenlaista itsekorostusta ja shokeeraavuutta korostavassa kulttuurissa sensaationhakuisuutta välttelevä tietokirja tuntuu helpottavalta. Tämä voi olla erikoinen toteamus kirjan aiheen huomioiden, mutta oikeastaan juuri siksi teos on niin miellyttävä. Populaarikulttuurissa pinnalla oleva true crime -revittely uupuu tyystin, vaikka tapausesimerkit kuvaavat ihmisluonteen äärimmäisyyksiä – mikä on väistämätöntä, jos teemana on pahuus.

Monet tapausesimerkeistä ovat äärimmäisen väkivallan saralta. Useat lähihistorian rikolliset kuten jälkikasvuaan seksiorjinaan pitänyt Josef Fritzl sekä mahdollisesti satoja vanhuksia murhannut Harold Shipman saavat kukin omat lyhyet osionsa.

Näin ollen osa lukijoista joutunee lukemaan teosta joka tapauksessa pienissä erissä, mitä myös kirjailija suosittelee tekstin aluksi, jotta maailma ei vaikuta läpeensä pimeältä ja kurjalta paikalta. Erityisesti kuvaukset sarjamurhaajien teoista voivat olla tottumattomalle painajaisia aiheuttavia. Lukiessa onkin hyvä muistaa, että paha erottuu nimenomaan hyvää vasten.

Rakenteellisesti kirja on onnistunut. Jokainen luku käsittelee selvästi rajattua aihetta karkaamatta sivupoluille. Jokaisen luvun lopusta löytyy laaja lähdeaineisto, jonka avulla tutustumista voi jatkaa helposti. Niin välissä olevat tietoiskulaatikot kuin tapausesimerkit on sijoitettu hyvin tekstin rakenteen ja taiton kannalta, mikä ei ole tietokirjallisuuden tapauksessa aina itsestäänselvyys. Kirjoitukset eivät katkaise leipätekstiä miten sattuu vaan istuvat laajempaan kokonaisuuteen ja tukevat päätekstiä.

Pahat mielessä on malliesimerkki siitä, kuinka tietokirja kirjoitetaan. Se on laajasti taustoitettu ja käsittelee vaikeitakin asioita konstailematta. Pelkään, että sen asiallinen kirjoitustyyli voi karkottaa osan laiskemmista lukijoista. Joka tapauksessa teos kuuluu jokaisen aiheesta kiinnostuneen psykologia-amatöörin kirjahyllyyn.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This