Suomalaisia 1930-luvun Neuvostoliitossa – arviossa Kohtalona Gulag sekä Sirpin ja moukarin alla

Ira Jänis-Isokangas. Kuvat: Gaudeamus / Ali Isokangas / Atena

Ira Jänis-Isokangas: Kohtalona Gulag – Suomalaiset 1930-luvun Neuvostoliitossa. Gaudeamus, 2025. Kirsti Huurre (toim. Anna Hyrske): Sirpin ja moukarin alla – Suomalaisnaisen tositarina 1930-luvun Neuvostoliitosta. Atena, 2025.

Luin taannoin tarkasti sukuseuramme matrikkelia ja pysähdyin muutamaan yllättävään kohtaan. Yhdestä sukuhaarasta oli useampi jäsen kuollut Neuvostoliitossa. Eräs kemiläissyntyinen Eero oli tapettu vuonna 1937 Uralilla, Nižni Tagilissa.

Vuosi 1937 oli lähtölaukaus massiiviselle terrorille, jossa pyrittiin Stalinin käskystä tuhoamaan ”kansanviholliset”. Kansanvihollisiin kuului myös suuri määrä suomalaisia, joita oli siirretty muun muassa Uralilla sijaitseville leireille. Ira Jänis-Isokankaan kirjasta löysin myös Nižni Tagilin.

Kaksi vastikään ilmestynyttä kirjaa, Kohtalona Gulag (Gaudeamus, 2025) sekä Sirpin ja moukarin alla (Atena, 2025), ovat oikeastaan samaa tarinaa. Pseudonyymilla kirjoittava Kirsti Huurre kertoo oman tarinansa, jossa on lähdetty Neuvostoliittoon. Ihannemaa osoittautuu pian pettymykseksi. Elämistä rajoitetaan monin tavoin ja ihmisiä alkaa kadota. Jossain vaiheessa kertoja pääsee pois Neuvostoliitosta, mutta jatkaa matkaa turvallisempaan maahan eli Ruotsiin.

Sirpin ja moukarin alla ilmestyi ensimmäisen kerran 1942. Maailmansodan päätyttyä ja valvontakomission ryhdyttyä toimeen kirja sensuroitiin ja poistettiin saatavilta. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 kirjailijan jälkeläinen Anna Hyrske koki, että hyökkäykseen liittyvä puhe muistutti kovin 1930-luvun neuvostoliittolaista atmosfääriä ja ansaitsi tulla laajemmin tunnetuksi. Niinpä hän käänsi teoksen englanniksi. Sen julkaisi The History Press.

Sirpin ja moukarin alla kutoo kaunokirjallista tyyliä tavoitellen yhden perheen ja tämän ystävien tarinaa, Kohtalona Gulag taas lähestyy aihetta arkistoaineistojen, tutkimusten ja tilastojen avulla. Ira Jänis-Isokangas on käynyt läpi valtavan määrän suomalaista ja ennen kaikkea venäjänkielistä arkistoaineistoa, jota saatiin tutkijoiden ulottuville 1990-luvulla. Onneksi saatiin, sillä jälleen on esirippu laskeutunut.

* *

Ira Jänis-Isokangas käsittelee yleisesti suomalaisten kohtaloa 1930-luvulla Neuvostoliitossa. Erityinen painotus on kuitenkin laittomissa rajanylittäjissä. Paitsi että Neuvostoliittoon lähdettiin laillisesti matkustusasiakirjojen kanssa, sinne loikattiin paremman elämän toivossa myös laittomasti. Suomalainen väestö 1930-luvun Neuvostoliitossa oli heterogeeninen ja osin ongelmallinen joukko.

Uuteen maahan saavuttaessa ongelmaksi muodostui, kenen vastuulle laittomat rajanylittäjät kuuluivat ja erityisesti mitä tehdä luvatta maahan saapuneille Suomen kommunistisen puolueen (SKP) jäsenille. Ensimmäisiltä puuttui ideologista tietoisuutta ja jälkimmäisten olisi neuvostoviranomaisten mukaan pitänyt jäädä lähtömaahansa toimimaan siellä vallankumouksen eteen.

Maahan saapuneet joutuivatkin automaattisesti osaksi pakkotyöleirijärjestelmää eli gulagia. Metsätyömaat, rautatietyömaat, kaivokset, raskaan teollisuuden rakentamiset – koko nuoren sosialistimaan infrastruktuuria rakennettiin pääosin pakkotyöllä. Suomalaiset sujahtivat järjestelmään jouhevasti kärsimään siten rangaistusta laittomasta maahantulosta.

Kirjoittaja analysoi gulag-järjestelmää todeten sen ei vain piikkilangoin eristetyiksi kärsimysleireiksi vaan huokoiseksi järjestelmäksi. Työmailla oli sekä vapaita työntekijöitä että rikollisia ja karkotettuja. Moni suomalainenkin pystyi keplottelemaan itsensä paremmalle työmaalle tai paikkakunnalle. Suomalaisten vahvuutena oli myös pyrkimys pysyä yhdessä.

Ira Jänis-Isokangas kirjoittaa kiinnostavasti, ymmärrettävästi ja mukaansa tempaavasti. Hän seuraa suomalaisten tilannetta Itä-Karjalan metsätyömailta ja kanavanrakennusleireiltä Sarovin karanteenileirille ja sieltä edelleen ”vapaille työmaille” Uralille ja lopulta valtavalle ojennustyöleirille Kazakstaniin. Ääneen pääsevät myös gulagin kokeneet ihmiset.

Tärkeitä rinnakkaistutkimuksia Jänis-Isokankaalle ovat olleet Anne Appelbaumin Gulag: Vankileirien saariston historia (2022; lue Tommi Liljedahlin arvio täältä) sekä Jukka Rislakin ja Eila Lahti-Argutinan Meillä ei kotia täällä: Suomalaisten joukkotuho Uralilla 1938 (1997). Tekijä on työskennellyt Valtioneuvoston kanslian rahoittamassa ja Kansallisarkiston toteuttamassa Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa.

* *

Useat laittomat loikkarit karkotettiin 1930-luvun alussa Syvärijoen patotyömaalle eli Svirstoille. Sieltä saatiin lähettää kirjeitä Suomeen, jotka Suomen Etsivä Keskuspoliisi puolestaan kopioi ennen vastaanottajille saapumista. Jälkikäteen voi sanoa, että onneksi kopioi ja jätti ne arkistoon.

Osassa kirjeitä ollaan innoissaan – vaikkakin pakkotyöläisinä – rakentamassa Neuvostoliittoa, osassa taas näkyy pettymys oloihin, nälkään ja kylmyyteen. Halutaan takaisin Suomeen. Laillista tietä ei tietenkään päästy takaisin. Joka uskalsi, loikkasi ja päätyi usein viranomaisten käsiin epäiltynä vakoilusta.

Kesällä 2015 matkustin Pietarista venäläisellä risteilyaluksella Laatokalle ja sieltä Syväriä pitkin Ääniselle ja Petroskoihin. Tuolloin aloin ymmärtää jatkosodan maantiedettä. Nyt ymmärrän, miten matka ylipäätään oli mahdollista. Kymmenien metrien nousut ja laskut sulkujen kohdalla. Pimeys ja kolkkous on saanut Ira Jänis-Isokankaan teoksen myötä kylmäävän selityksen.

Marja Mustakallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua