Kuvat: Jonne Räsänen / Atena
KIRJAT | Perätilassa on perheromaani, jossa minäkertojan ironiaa tirskuva ääni nostaa toistuvasti vähintään hymynkareet suupieliin.
”Pohjalaisen kieli on kepeää ja havainto tarkkaa. Preesensissä etenevä teksti tuntuu kutsulta olla present.”
ARVOSTELU

Soili Pohjalainen: Perätilassa
- Atena, 2025.
- 206 sivua.
Millaisista aineksista ja sukupolvien ketjuista syntyy ihminen, myöhemmin kirjailija, kysyy Soili Pohjalaisen perheromaani Perätilassa (Atena, 2025).
On noin nelikymppinen minäkertoja: taitonsa menettänyt kirjailija, kahden tyttären äiti, reippaan äidin tytär, jonka seuraava askel sukupolvien ketjussa on edessä, kun ensimmäinen lapsenlapsi kolkuttelee maailman ovella, kuinkas muuten kuin perätilassa. On reipas äiti, joka plop vain synnyttelee vauvoja Kätilöopistolla kymmenen pisteen arvoisesti, ja isä, joka ei halua tehdä asiasta numeroa. On mummo, joka huutaa pyörämatkan mummolasta isoäidille: jalat haralteen, jalat haralteen, varjellakseen tarakalla töröttävän lapsenlapsen varpaita pyörän pinnoilta. On Sue Ellenin anopin näköinen isoäiti, joka saattaa suvun tuoreimman tulokkaan maailmojen verhon tälle puolen.
Perätilassa kuljettaa lukijan läpi persoonallisen mutta samaan aikaan hyvin tavallisen suomalaisen perheen tarinoiden, ja pohtii millaisia arvoja, oppeja ja toimintamalleja edellisiltä sukupolvilta on tarttunut seuraaviin niin hyvässä kuin pahassa. Elämän jatkumo ja sukupolvien päättymätön ketju on vahvasti läsnä, mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa näyttäen, mistä tämän perheen tarina alkoi ja minne se on menossa.
Pohjalaisen kieli on kepeää ja havainto tarkkaa. Preesensissä etenevä teksti tuntuu kutsulta olla present, eläytyä yhdessä minäkertojan kanssa ja antaa kirjan muistojen sekoittua omiin.
Perätilassa etenee epäkronologisesti: ensin ollaan kohtauksessa, jossa aikuinen minäkertoja pohtii, miten äidin rintaleikkaus on mennyt. Sitten hypätään lapsuudenmuistoon, jossa samainen äiti odottaa viimeisillään pikkuveljeä.
Ajankuvasta kielii Kätilöopiston potilashuoneen tv:ssä pyörivät JR:n ja Sue Ellenin häät, jotka on nähtävä ennen synnytyssaliin siirtymistä. Romaanin katkelmainen rakenne on toimiva, ja liikkuminen ajankuvien ja aikatasojen välillä tuntuu jouhevalta: mennyt ja tuleva kulkevat rinnakkain, hyppivät ruutuhyppyjä keskenään, vaihtavat positioita luontevasti.
* *
Perätilassa on unenomaisine tunnelmineen kuin elämä itse: muistoista, hetkistä, katkelmista koostuva kudelma, joka jäsentynee jokaisen mielessä omalla tavallaan, ja silti jokainen voi löytää siitä universaaleja, kollektiivisesti koskettavia elämän lainalaisuuksia. Tarina on höyhenen kevyellä huumoripeitteellä peitelty. Pohjalaisen ääni tirskuu ironiaa, joka saa vähintään hymynkareet nousemaan suupieliin toistuvasti. Saatanan pitkän elämän elävä, vittumainen viisikiloinen koira, joka synnytti aborttipiikistä huolimatta, naurattaa vedet silmiin. Pohjalainen on kirosanojen käytön mestari: ei liikaa, mutta ei liian vähän ja juuri oikeissa kohdin.
Perheen tarinan rinnalla kulkee minäkertojan jo kuusitoista kesäisenä haaveileman kirjailijan ammatin ja kirjoittamisprosessin haasteiden perkaaminen. Kirjoittamisen välttely ja kirjoittamisen pakko käyvät romaanissa Jaakobin painia, kunnes minäkertoja löytää aina itsensä toteuttamasta jompaakumpaa.
Toden ja tarinan väliset erot sekä oman elämän käyttäminen materiaalina ovat esillä, Pohjalainen tuntuu kannustavan sekä itseään että kanssakirjoittajiaan uskaltamaan kirjoittaa tarinan vaatimalla tavalla. Kirjailijan työn edellytykset, joissa hylätty työhakemus on maailmankaikkeuden lupa kirjoittaa kirjaa ja aviomies ainoa sosiaaliturva, saavat Pohjalaisen kynältä kyytiä. Onko unelma-ammatinvalinnan hinta, luopuminen yhteiskunnan täysivaltaisesta jäsenyydestä kohtalaisine sosiaaliturvineen, reilu peli?
Minulla on ollut hyvä ja onnellinen lapsuus, minäkertoja toteaa lopuksi. On ilahduttavaa lukea laadukasta kaunokirjallisuutta tavallisesta, hyväksi ja onnelliseksi koetusta lapsuudesta kaiken traumakirjallisuuden keskellä. Perätilassa tarjoaa myös lohdullisen sanoman jokaiselle vanhemmuuttaan reflektoivalle lukijalle: seuraava sukupolvi on kuitenkin aina omansa, jaksoimme me istua leikkipuistossa tai emme.
Niina Juutilainen
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.
Hybridinen teos pohtii merkityksiä ja muutosta – arviossa Taneli Viljasen Glitterneste
KIRJAT | Taneli Viljasen Glitternesteessä muoto ja sisältö palvelevat taidokkaasti toisiaan. Queerbarokin haaste otetaan tosissaan.
Heti ensimmäisen roolin jälkeen Anthony Hopkins tiesi, ettei ryhtyisi leipuriksi – arviossa muistelmateos Hyvin sinä pärjäsit
KIRJAT | Jonkun sivun kirjaa luettuaan arvaa, ettei Anthony Hopkinsin maailmassa ole järkeä kirjoittaa muistelmia kertomatta totuutta.







