Sodan ja karkotuksen lapset on painava puheenvuoro lapsen näkökulmasta sodan ja vainojen aikoina

Kuva: Into Kustannus

Lapsuuteni kesinä Mommilanjärven rannalla Hausjärvellä isovanhempani puhuivat syrjäkylillä asuvasta inkeriläismummosta, joka oli sodan jälkeen välttänyt karkotuksen Neuvostoliittoon, mutta joka edelleen pelkäsi karkotusta ja oli sen takia kovin arka. Joskus hänet kaiketi kauppareissuilla olimme nähneet, koskapa hänet kerran tunnistin kauppakasseja kantamassa tiellä kohti kotikyläänsä. Olin vasta saanut ajokortin ja mielelläni ajelin, joten pysähdyin ja tarjosin mummolle kyytiä. Hän ensin hieman säikähti, mutta tuli sitten kantamuksineen kyytiin.

Matkalla ei montaa sanaa vaihdettu, mutta jotenkin tuon pelon aistin edelleen. Mummo kiitteli kyydistä enkä häntä sen koommin nähnyt.

Maiju Korte ja Ulla Savolainen ovat tutkijoita, jotka ovat perehtyneet inkerinsuomalaisia koskevien arkistotietojen lisäksi erityisesti muistitietoa ja kulttuurista muistia koskeviin kysymyksiin. Sodan ja karkotuksen lapset (Into, 2023) käsittelevät inkeriläisten kohtaloita erityisesti lapsuusmuistojen pohjalta – lapsen näkökulma näyttää sodista ja muista historiallisten tapahtumista usein sellaisia puolia, joita perinteinen historian kertoma ei aina tavoita. Tuo inkeriläismummon tarina on omaan lapsenmuistiini jäänyt kokemus, joka tätä kirjaa lukiessani nousi kirkkaana mieleen.

Sodan ja karkotuksen lapset on huolellisen ja ammattitaitoisen tutkimustyön pohjalta kirjoitettu tietokirja inkeriläisten historiasta ja kohtaloista. Kirjan haastatteluaineisto on pääosin tuotettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Inkeriläisten sivistyssäätiön ja Kansallisarkiston kolmivuotisessa Inkeri ja inkeriläisyys – muisto talteen, arkistot haltuun –yhteistyöhankkeessa (2018–2020).

Inkeri, inkeriläiset ja inkerinsuomalaiset

Teoksen aikajänne ulottuu ensimmäisen maailmansodan ajoista jatkosodan jälkeisiin vuosiin, mutta inkerinsuomalaisten historiaa selostetaan tarpeellisessa määrin jo vuodesta 1617, jolloin Inkerin alue siirtyi Venäjältä Ruotsille. Inkerinsuomalaisiksi kutsutaan alun perin tuona ajankohtana alueelle Karjalasta ja Savosta muuttaneita maanviljelijöitä. Jo tuolloin Inkerinmaalla asui muitakin itämerensuomalaisiin väestöryhmiin kuuluvia kuten vatjalaisia ja inkerikkoja.

Kun alue 1700-luvun alussa siirtyi takaisin Venäjän valtaan, vaikutti tämä monella tapaa asukkaiden asemaan. Alueelle muutti runsaasti venäläistä väestöä ja tulevan suurkaupungin Pietarin vaikutus vahvisti venäläistymiskehitystä. Inkerinsuomalaiset säilyttivät kuitenkin oman identiteettinsä. Tähän vaikutti luterilaisen kirkon vahva asema sekä omalla tavallaan myös maaorjuus, joka sitoi väestön isäntiensä omistamaan maahan ja esti vapaata muuttamista ja kontakteja muihin väestöryhmiin. Maaorjuuden päätyttyä vuonna 1863 alkoi voimakas inkerinsuomalaisen koululaitoksen ja myös sanomalehdistön kehittäminen.

Juhani Konkka oli vuonna 1904 syntynyt inkerinsuomalainen kirjailija ja toimittaja, joka sittemmin tunnettiin erityisesti venäläisen kirjallisuuden suomentajana. Hänen kirjallinen tuotantonsa koostuu sekä omaelämänkerrallisista että fiktiivisistä teoksista, joissa hän kuvaa lapsuus- ja nuoruusaikojaan Pohjois-Inkerissä. Hän tekee mielenkiintoisia havaintoja erityisesti Pietarin merkityksestä alueen kehittymiseen ja kohtaloihin. Lapsen näkökulmasta Pietari oli unelmien ja toiveiden tapahtumapaikka, jonka valonkajo kiihotti lapsen mielikuvitusta. Juuri tuo havainnointi lapsen katseen kautta on koko teoksen kantava näkökulma, joka auttaa poraamaan läpi perinteisen historiankirjoituksen.

Etninen puhdistus Neuvostoliitossa

”Olen varma, että palaan huomenna kotiin. Tässä on käynyt erehdys. Minulla on paperit ja passi kunnossa. Totelkaa äitiä ja rukoilkaa Jumalaa.

Ne olivat isän viimeiset sanat meille. Odotimme häntä illalla kotiin, ja seuraavana päivänä, ja vielä seuraavana – ja seuraavana vuonna, ja seuraavana vuosikymmenenä.”

(Lyyli Ronkonen: Laps’ Inkerin, Gummerus, 1989)

Lapsen katse näki myös 1930-luvun inkeriläisten joukkokarkotukset, joita toimeenpantiin Stalinin muuttuneen kansallisuuspolitiikan myötä. Kansallisuuden korostamista alettiin pitää porvarillisena, kun ”Neuvostoliitosta oli lopullisesti tullut teollistunut sosialistinen yhteiskunta, jossa ei enää ollut ei-marxilaisuutta tai takapajuisuutta”. Arviolta 40 000 – 50 000 inkerinsuomalaista karkotettiin kotiseuduiltaan vuosina 1928–1936 noin 85 000 suomalaisen jäädessä vielä asumaan Inkerin alueelle.

Sota-aika: Suomeen – turvaan ja töihin

Talvisodan puhjettua inkeriläislapsille tähdennettiin koulussa, että kyse oli Suur-Suomea havittelevan porvarillisen Suomen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, jonka Neuvostoliitto kuitenkin voittaa muutamassa päivässä Suomen työtätekevän kansan päättäväisellä avustuksella. Myös monet inkeriläismiehet joutuivat puna-armeijaan. Kaikki eivät kuitenkaan joutuneet rintamalle, vaan propagandatehtäviin: heitä koottiin vankileirille esittämään suomalaisia sotavankeja, joita puna-armeijan sotilaille esiteltiin taisteluinnon kohottamiseksi.

Jatkosota merkitsi uutta koettelemusten aikaa inkerinsuomalaisille. Neuvostojohto päätti, että Inkerin alueelta pakkosiirretään sodan puhjettua lähemmäs 100 000 inkerinsuomalaista ja saksalaissyntyistä. Operaatio ei saksalaisten nopean etenemisen vuoksi onnistunut: ainoastaan 3 000 henkeä ehdittiin siirtää ennen kuin Leningradin piiritys alkoi 8.9.1941.

Saksan vallattua Leningradin lähiympäristön ja myös Inkerin ryhdyttiin Suomen ja Saksan välillä puuhamaan inkerinsuomalaisten siirtoja. Taustalla oli monta syytä. Aluksi saksalaiset halusivat siirtää siviiliväestöä pois taistelualueelta. Talven 1942 nälänhätä oli lisäponnin väestön evakuoinneille. Tämän johdosta Viroon siirrettiin noin 12 000 henkeä.

Loppuvuonna 1942 Suomi esitti laajempaa inkerinsuomalaisten siirtoa; taustalla oli keskeisesti Suomessa vallitseva työvoimapula. Lopulta Suomeen siirrettiin runsaat 63 200 henkeä, joista noin 28 400 oli naisia ja 22 447 lapsia. Orpolapsia oli 841. Miehiä oli 12 400, joista monet palvelivat sittemmin Suomen armeijassa.

Nämä luvut kätkevät sekä selviytymistarinoita että murheellisia tapauksia. Kotouttamista helpotti yhteinen kieli ja se, että evakkoja oli totuttu ottamaan vastaan aiemminkin. Kirjassa kuvataan monien lasten näkökulmasta erityisesti sopeutumista koulunkäyntiin eri puolilla Suomea. Kokemukset olivat voittopuolisesti myönteisiä, vaikka opetuksen sisällön ja myös esimerkiksi latinalaisten aakkosten kanssa ilmeni paikoin haasteita.

”Tervetuloa kotiin”

Sodan päätyttyä inkerinsuomalaisten koettelemukset jatkuivat. Välirauha solmittiin 19.9.1944 ja sopimuksen 10. artiklan mukaan Suomi luovuttaa Neuvostoliitolle ja liittoutuneille maille sen hallussa olevat neuvostoliittolaiset ja liittoutuneiden maiden sotavangit sekä kansalaiset, jotka on tuotu väkisin Suomeen. Osa inkeriläisestä siirtoväestä oli halukkaita palaamaan Neuvostoliittoon, osa pelkäsi palautuksia ja pakeni edelleen Ruotsiin. Valvontakomissio ja kommunistijohtoon siirtynyt Valpo olivat erittäin aktiivisia inkeriläisten etsimiseksi ja palauttamiseksi Neuvostoliittoon. Lopulta Suomeen jatkosodan aikana siirretyistä yhteensä noin 63 000 inkeriläisestä yli 55 000 palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon jatkosodan jälkeen, viimeiset vielä 1950–luvulla.

”Se upseeri kertoi sieltä lavalta: ’No, rakkaat kansalaisemme, nyt teidän kotiseutunne on vapautettu fasisteista, tervetuloa kotiin’”, Albert Kirjanen muisteli pikkupoikana kuulemaansa valvontakomission valkoturkkisen upseerin puhetta inkeriläisille Karkkilan torilla. ”Ja muistan isän sanat: ’Älkää uskoko ryssää’.”

Isä oli oikeassa. Kirjasen perhe päätyi monien vaiheiden jälkeen Vienan Karjalaan, jossa isä sai töitä metsätyömaalla. Perheen kohtalo ei ollut pahimmasta päästä, sillä suuri osa palautetuista karkotettiin Neuvostoliiton syrjäisille alueille. Passiin tehdyllä merkinnällä rajoitettiin asumista suurimmissa kaupungeissa, teollisuuskeskuksissa tai rajaseuduilla. Inkerinsuomalaisten tuli lisäksi kerran kuussa ilmoittautua viranomaisille.

Ei mustavalkoisuutta

Sodan ja karkotuksen lapset -kirjan alaotsikko on ”Inkeriläisiä elämäntarinoita”. On hämmästyttävää ja samalla ilahduttavaa, kuinka runsasta muistelma-aineistoa tähän synkkään aihepiiriin liittyy. Kirjan tekijät ovat nostaneet esiin erityisesti Viola Heistosen, Ella Ojalan ja Lyyli Ronkosen muistelmateokset, joista kaikista välittyy juuri lapsen näkökulma sotaan ja karkotuksiin. Tätä taustaa vasten ei voi välttyä pohtimasta, mikä vaikutus lapsen muistoilla on ylisukupolviseen traumojen siirtymiseen. Tätä pohdintaa on valitettavasti pakko jatkaa tänä päivänäkin sodan riehuessa Euroopassa ja sotien ja luonnonmullistusten ajaessa ihmisiä kotisijoiltaan ympäri maailmaa.

Kirjan loppuluvussa ”Ylirajainen lapsuus” kirjan tekijät korostavat mustavalkoisuutta välttelevää tulkintapaansa: ”… on nähdäksemme tärkeää sen vuoksi, etteivät ihmiset typistyisi tyyppihahmoiksi – uhreiksi, sankareiksi, sivussa seisojiksi tai pahantekijöiksi.” Ja

”Vaikka tämän kirjan päähenkilöiden lapsuuteen ja elämäntarinoihin kytkeytyy järkyttäviä ja epäilemättä traumaattisiakin tapahtumia, heidän kertomuksistaan välittyy myös valtavasti iloa, voimaa, toivoa ja elämänmyönteisyyttä.”

Inkeriläisten vahvasta ja eteenpäin katsovasta identiteetistä kertovat Ruotsiin asettuneen Alina Kekkosen vastaukset identiteettiä koskevaan kysymykseen: ”En minä ainakaan ole miettinyt suuremmin, muuta kun että mä oon Inkeristä ja sillä siisti.” Ja edelleen, kun esikouluopettajien seminaarissa oli kysytty, oletko suomalainen vai ruotsalainen: ”Mä kirjoitin, että mä olen eurooppalainen.”

Sodan ja karkotuksen lapset on ansiokas tietoteos sekä samalla painava ja aina ajankohtainen puheenvuoro lapsen näkökulmasta sodan ja vainojen aikoina. Inkeriläisten kohtalo tekee tämän teeman tavallista läheisemmäksi suomalaiselle lukijalle, ei vähiten siksi, että aihepiiristä jouduttiin yya-aikana vaikenemaan. Maiju Korte ja Ulla Savolainen tuovat teoksessaan myös esiin sen laajan tutkimustyön, joka sittemmin on kohdistunut inkeriläisten kohtaloihin. Tästä kertovat laaja lähdeluettelo sekä siihen perustuvat runsaat ja asiantuntevat viittaukset tekstissä. Tosin tältä osin kirjan luettavuutta olisi ehkä helpottanut alaviitteiden käyttö.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua