KIRJAT | Susan Heikkisen teoksessa paneudutaan Seilin saarelta löytyneiden lasipullojen arvoitukseen. Takakansi kertoo: ”Lasipullot olivat säilyneet Seilin saaren metsissä 1950-luvulta saakka. Niihin kätketyissä lappusissa kerrottiin lääkkeistä ja sähköiskuista, elämästä suljettujen ovien takana. Kuka ne oli kirjoittanut? Mitä hänelle oli tapahtunut?”
ARVOSTELU
Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta – potilas numero 43
- Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
- 247 sivua.
Susan Heikkinen perehtyy teoksessaan mystisten lasipullojen sisältöön, ja päätyy perusteellisen tutkimustyön tuloksena avaamaan kokonaisen elämäntarinan. Laput kirjoittanut ja kätkenyt Seilin sairaalan potilas numero 43, Saima Rahkonen (1903–1959) olisi vain yksi nimi laitosten historiaan hukkuneiden tarinoiden joukossa, jollei hän olisi päättänyt jättää itsestään jälkiä toisten löydettäväksi. Lappujen perusteella järjestykseen asettuva elämänlanka piirtyy halki 1900-luvun ensimmäisen puoliskon, asettuen sekä suomalaisen yhteiskunnan että myös psykiatrisen hoidon kehityksen kannalta kriittisiin vuosiin.
Kirjan ansioista ilman muuta vaikuttavin on Heikkisen tekemä taustatyö. Kaikkiin Saiman elämäntapahtumista kumpuaviin kysymyksiin ei saada vastauksia, eikä se liene tarkoituskaan. Kokonaiskuva tuntuu tiettyjen olettamuksien varaankin nojatessaan tarkalta – on miltei häkellyttävää, miten sujuvasti etenevä kertomus ihmeen kaupalla säilyneiden kirjesivujen pohjalta on syntynyt. Saiman tarina tuo psykiatrisen hoidon historiaan omakohtaisuutta ja inhimillisyyttä, joka usein jää aihetta koskevien kirjoitusten kohdalla etäiseksi.
On vaikea kuvitella, mitä järjestelmän karkeaksi pureskelema laitokseen suljettu ihminen tuntee ja ajattelee. Saiman ansiosta näkyviin on tullut pienimuotoinen, mutta silti tärkeä kurkistusluukku menneiden aikojen laitosmaailmaan. Tämä on merkittävää, sillä ymmärtääkseen nykyhetkeä, voi olla tarpeellistakin katsoa sata vuotta taaksepäin. Heikkinen etsii syitä ja seurauksia Saimankin elämää koskettaneiden mullistusten seasta, arvuutellen, mistä koituivat ne arvet ja kivut, jotka Saiman saivat nuorena sortumaan väkivallantekoon.
Tuo kohtalokas hetki, jonka seurauksena Saima suljettiin loppuiäkseen yhteiskunnan ulkopuolelle, antaa traagisuudestaan huolimatta Heikkiselle kosolti materiaalia käsiteltäväksi. Kuten todettua, Saiman mielen radaltaan suistaneet käänteet jäävät osittain arvailujen varaan, mutta hänelle teostaan koituneet seuraamukset piirtävät raadollisen kuvan 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnallisista asenteista ja uskomuksista. Sille seikalle ei kukaan mahda mitään, että sattuma on se voima, joka määrittelee vankemmankin optimistijollan kulkua elämän tyrskyissä, mutta joillekin toivoisi matkalleen edes rahtusen verran enemmän onnea.
Heikkinen ei sorru Saiman kertomuksen äärellä tarpeettomaan dramaattisuuteen, muttei myöskään asettaudu analyysien kohdalla liian kliiniseksi. Juuri tämän tasapainon ansiosta kirjan herättämistä tunteista olennaisin on myötätunto. Se tekee pienestä tarinasta ison kokemuksen – ei täydellistä eikä mullistavaa, vaan juuri sellaisen, kuin Saima Rahkonen ansaitsee.
Aleksi Leskinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Taiteilija Martta Wendelin (1893–1986) loi meille ”ikuisen sunnuntain” – arviossa uusi elämäkertateos
KIRJAT | Päivi Ahdeoja-Määtän teos täydentää ja syventää lukijan tietämystä Martta Wendelinin taiteilijanlaadusta sekä siitä, millainen ihminen hän oli.
Varjoton armo – arviossa Tiina Lehikoisen Mutta armo on kukka joka laulaa
KIRJAT | Harvoin on saanut luettavakseen yhtä tiheästi kielikuvilla kuormitettua tekstiä kuin Tiina Lehikoisen uusi runoteos.
