Simpauttaja sukeltaa pohjoiskarjalaiseen sielunmaisemaan – Heikki Turusen klassikon 50-vuotispainos

Kuvat: Veikko Somerpuro / WSOY

Simpauttaja (1973) on osa suomalaisen maaseudun historiaa ja 1970-luvun yhteiskunnallista murrosta. Teoksessa osansa saavat myös sodan käyneiden miesten puhumattomuus, isien ja poikien suhteet, erilaisuuden hyväksyminen ja pinnan alla kupliva seksuaalisuus.

Nuoren, pohjoiskarjalaisen lehtimiehen Heikki Turusen romaani sai ilmestyessään J.H. Erkon palkinnon vuoden 1973 parhaana esikoisteoksena. Myöhemmin se valittiin koko vuosisadan parhaaksi esikoiseksi.

Turusen kirjan pohjalta kirjoitettiin nopeasti näytelmä, joka sai kantaesityksensä Joensuun kaupunginteatterissa vuonna 1974. Ja jo seuraavana vuonna Simpauttajasta tehtiin Veikko Kerttulan ohjaama televisioelokuva.

Simpauttajan tarina jatkaa elämäänsä monissa teattereissa ja sitä nähdään edelleen useina eri versioina ympäri Suomen.

Vuonna 2000 Simpauttajasta tehtiin myös musikaaliversio, jonka ohjasi Joensuun kaupunginteatterille Sari Kaasinen. Tänä kesänä Simpauttaja pyöri täysille katsomoille Lieksan kesäteatterissa Kai Paavilaisen ohjaamana.

Tammikuussa WSOY julkaisi Simpauttajasta Antti Heikkisen esipuheella varustetun 50-vuotisjuhlapainoksen. Siinä Heikkinen sivuaa lyhyesti myös Heikki Turusen muuta tuotantoa.

Erilaisuus pelottaa

”Yks luojan mieliharmi koko eläjä mutta halavatun kova työntekkii.”

Näin isäntä Jouko Pirtamo luonnehtii uutta renkiään Simpauttajaa. Simpauttaja itse esittelee itsensä Ryynäsen Impalle:
”Maaliman paras käsillä seisova orja.”

Pieneen, Pielisen rannalla olevaan pohjoiskarjalaiseen kylään, Pirtamon tilalle, astelee Simpauttaja. Hän on kuviakumartelematon, outo kulkija, joka ei pelkää ketään. Simpauttajan hämmentävää käytöstä vasten kylän jännitteet ja kärhämät ja ihmisten luonteet paljastuvat. Simpauttaja on aktivaattori, joka sotkee kaiken pelkällä olemassaolollaan.

Turusen Simpauttaja on kestänyt hyvin aikaa. ”Pöhheikköpohheemiksikin” tiluleeratun kirjailijan teksti on räväkkää, rikasta ja aitoa kieltä. Siinä ei turhia kursailla, vaikka välillä jaaritellaankin niitä näitä asian vierestä. Ihmiset tekevät töitä, pysyvät ruodussa ja karsastavat erilaisuutta. Erilaisuus myös pelottaa.

”Imppa katseli Simpauttajan pitkää jännekästä olemusta. Villiminkin pää ja naama kun lankunsärvi (…) ja silmät kieroina pääluulla kuin vanhan kansan sysipirulla (…). Impalle tuli mieleen joku peikko tai peijooni, metsänryöttiläs, joka nukkuu yöt puissa ja koloissa ja vetäytyy aamulla esiin kaulaansa ujutellen ja imee juuria rannut suupielissä. Heittelee ihmisiä kävyillä ja paskantaa niskaan.”

* *

Kirjan avainkohtaus on, kun äkkipikainen Hilppa Ryynänen ajaa poikansa Impan kotoa. Isä hylkää poikansa.

”Se tuli nyt lähtö.

Entä jos mie lähennii.

Lähethän sie ku on pakko.

Ei oo muten ens kerta kun laittaa pitkin tietä, sanoo Imppa.

Vaan viimenen on!

Luuletko jotka itku peasöö?

Pääsipähän itku eli paska. Ja jumalauta jos vielä tulet meiän kynnyksen yli perkeleen hamppari.”

Vaikka kirjan nimi on Simpauttaja, ymmärrän nyt, monen kymmenen vuoden jälkeen kirjan uudelleen luettuani, ettei päähenkilö ole Simpauttaja, vaan Imppa. Simpauttaja on vain katalysaattori, joka pistää kylän pihisemään ja kihisemään.
Simpauttaja ihastuu Taivaisen Kuunon vaimoon Juuliin. Pari harrastaa seksiä Juulin innokkaalla suostumuksella. Kolmiodraama on valmis.

Henkilögalleriaan kuuluvat Simpauttajan, Juulin, Kuunon ja Impan lisäksi muun muassa Impan pikkuveli, puisia naisia veistävä Otto, Impan ihastus Wilmanin Marketta, talollinen Pirtamon Jouko sekä Kaunisahon Jomppa.

* *

Seksuaalisuus läsnä pinnan alla

Koen, että Ryynäsen Impan lisäksi Willmanin Marketta on yksi kirjan päähenkilöistä, vaikkei hänestä paljon kerrotakaan. Impan ja Marketan rakkaus ja seksuaalisuuden herääminen tapahtuu tarinassa. Molemmat kaipaavat pois pienestä kylästään. Jonnekin, Helsinkiin, tai mihin vain, jossa tapahtuisi edes jotakin.

Seksuaalisuus, puhuttu ja puhumaton, on muutenkin Simpauttajan tarinassa koko ajan läsnä – vaikkei siitä suoraan sanottaisikaan. Imppa kuulee järkytyksekseen, että Marketta on raiskattu Lieksassa.

Impan veli, mielenterveysongelmista kärsivä Otto veistelee puusta naisia ja vakoilee verevää naapurin Juulia. Otto on kiintynyt naispatsaisiinsa niin vahvasti, että usein unohtaa muut asiat.

Kirjan lopussa Otosta tehdään syyllinen. Kirjan ulkopuolelta kuullun tarinan mukaan Oton henkilöhahmon todellista esikuvaa oli joskus käytetty seksuaalisesti hyväksi.

”Äiti vaihdatutti Otolle alusvaatteet ja panetutti puvun sen päälle. Otolle kävi vielä musta rippipuku, jossa oli vanhanaikainen kaulus ja yksi nappirivi. Sillä aikaa miehet odottelivat pihamaalla. Leinosen musta koppiauto oli portaiden edessä käynnissä ja valot päällä. Isä oli tuonut vanhan lyhdyn rappusille ja kulki itse tuvassa ikkunasta ikkunaan.”

* *

Joku siinä Turusen luomassa Simpauttajan maailmassa kolahti aikoinaan myös nuoreen joensuulaistyttöön. Vaikken ole maalla kasvanut, tunnistan Simpauttajan tekstin alta pilkahduksia omasta nuoruudestani, ennen muuta erilaisuuden kokemuksen ja kaipuun jonnekin nimeämättömään.

Vaikutuksen teki varsinkin Joensuun kaupunginteatterin näytelmäversio, jossa nimiroolia näytteli loistava Erkki Ruokokoski. Kävin katsomassa esityksen kymmenen kertaa ja muistan edelleen näytelmän repliikkejä ulkoa.

Yhdessä Simpauttajan esityksessä istuin eturivissä. Impan luodessa lantaa katsomoa kohti hangon piikkiosa lähti irti ja lensi vauhdilla suoraan keskelle vieressäni olevaa punaista plyysi-istuinta. Onneksi juuri se tuoli oli tyhjä.

* *

Simpauttaja on kestänyt hyvin aikaa. Se kuvaa edelleen pienten yhteisöjen, kylien ja kaupunkien asenteita ja ennakkoluuloja. Erilaisuutta ei hyväksytä.

Maarit Saarelainen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua