Seuraavalla kerralla Tampereella otan tämän kirjan ja kävelen Viistokadun päästä päähän

Viistokatu halkaisi Tampereen Keskustorin. Kuva: Teuvo Kanerva / Museovirasto

Ei haittaa, vaikket tietäisi mikä on Viistokatu. Jo nimi on eksoottinen. Kuin Harry Potterista. Vertaus voi tuntua heppoiselta, mutta arvaatte varmaan, mikä oli lasteni vastaus, kun kysyin tuntevatko he Viistokadun. He ovat syntyneet suunnilleen sinä aikana, kun Viistokatu lakkasi olemasta. ”Viistokuja. Se on velhojen kauppakatu.”

Oikea Viistokatu on lyhyt katu, joka leikkasi Raatihuoneen edestä ja joka kivettiin umpeen vuonna 1998. Kiveyksessä on yhä sen jäljet. Ihan siinä suihkulähteen liepeillä.

Jaa mikä kaupunki? Tietenkin Tampere.

Koska kyseessä on Tampere, on tätä katua säännönmukaisesti vakavissaan tai vitsinä kaivattu takaisin aina kun (henkilöauto)liikenne on tökkinyt. Sitä se tuntuu tekevän hyvin usein, ainakin jos autoilijoita on uskominen.

Vesa Sisättö teki aiheesta itselleen ajanvietteen. Montako minuuttia kestää, että joku keskustelupalstalla kaipaa takaisin Viistokatua. Tämänkin harrastuneisuutensa vuoksi hän päätti koota Viistokadun kunniaksi kirjan. Novelliantologian nimi on Muistojemme Viistokatu (Helmivyö, 2021).

Kirjassa on kymmenen fantasia-, tieteis- ja kauhugenren novellia eivätkä kirjoittajatkaan ihan turhia kynäilijöitä.

**

Novellista täytyy jäädä pieni nälkä. Ajatus, että haluaisin tietää kuinka he sitten elivätkään elämänsä loppuun asti.

Viistokadun luona on mies huutanut kolmekymmentä vuotta kadotettua rakastaan. Ihan älytöntä, mutta ah niin romanttista. Näin päättyy Johanna Sinisalon Viistokatu, mon amour, mutta miten tarina mahtaisi jatkua.

Kuten jo sanoin, kirjan lukeakseen ei tarvitse tuntea Viistokatua, mutta kyllä tuttuihin paikkoihin viedyt mahdottomat tarinat antavat lisää sykettä.

Seuraavan kerran kun menet Hervantaan, katso sitä uusin silmin. Artemis Kelosaaren Vyöhyke 33720 -novellin tiedekylä on eräänlainen Orwellin 1984, missä ei saanut haikailla menneitä. Viruksen tappamassa tulevaisuudessa Viistokatu on jäänyt aidan taakse. Sinne, jossa vain kapinalliset elävät.

Se oli tulevaisuutta, mutta Viistokatu löytyy myös menneisyydestä.

Samuli Antilan Suokuoppa on Viistokatu vuodelta 1637, eikä katu silloinkaan suostunut kuolemaan. Siinä oli paikallisella kievarin isännällä sormensa pelissä. Hän olisi menettänyt tielinjan muutoksesta leipänsä ja ajoi maanmittarin hulluksi.

* *

Vehka Kurjenmiekka kerää suruista Viistokadulla Maailman parhainta mehiläishilloa. Tämä on ihanaa fantasiakirjoissa, jossa voit tehdä omat sääntönsä. Mehiläisille ei saa syöttää liian katkeraa surua, sillä maku on kamala ja mehiläiset voivat pahoin.

Sekoitetaan sekaan vähän scifiä ja juoni voin kääntyä taas ihan uuteen suuntaan, kuten Jussi Katajalan Encore une fois, jossa kaikki Viistokadut ovat madonreiän kautta yhteydessä toisiinsa ja sitä kautta voi kulkea myös ajassa. Tien päästä löytyy yllätys ja tarinan kertojaminä on loukussa.

Yhtään paremmin ei käy Taru Kumara-Moision Kivisydämelle, joka muuttuu lopulta mukulaksi Viistokadun pintaan ihan oman pessimisminsä voimalla.

Novelleista hauskin kuriositeetti on Kauppakadun paperinkeräysastiasta löytynyt kasa kirjoituksia, jotka oli tarkoitettu Tampereen vakaumukselliset autoilijat ry:n kirjoituskilpailuun.

Ehkä ne olivat ohi aiheen, koska niissä ei autoiltu. Kilpailun nimi oli sama kuin nyt julkaistun novellikokoelman.

Nämä esimerkkeinä. Viistokatu myös puhuu, vääntyy ja saa runon.

Yksi asia on varma. Seuraavalla kerralla kun käyn Tampereella, kävelen Viistokadun päästä päähän.

Sari Passaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua