Seesteisissä runoissa erämaassa soi kaipuu – arviossa Tomi Kontion Tunturin luokse, rakkaan

Kuvat: Teos / Heli Sorjonen

Mikä Lapin erämaassa viehättää?

Tunturin luokse, rakkaan (Teos, 2023) on Tomi Kontion jo toinen saman vuoden aikana ilmestynyt teos näistä maisemista. Erämailla-teoksessaan (Avain, 2023; lue arvio täältä) hän patikoi poikansa kanssa Lapissa, jossa luontoelämykseen ja autiuteen limittyy kipeitäkin muistoja ja elämän pohtimista. 

Tunturin luokse, rakkaan tekee paljon samaa runomuodossa: poika kulkee mukana joissakin runoista, ja luonto antaa kaikupohjaa surulle, kaipuulle ja rakkauden – niin ihmistä kuin luontoa kohtaan – pohtimiselle.

Juuri luonto erämaamerkityksessä on teoksessa pääosassa hyvin perinteiselläkin tavalla. Luontokato vilahtaa sivuilla, mutta tunturit ja taivas toimivat ennen kaikkea sielun peilinä: ”Joenkin on levättävä./ Kun vastaranta heijastuu veteen,/ siinä on jotain viatonta, lapsenomaista./ Suvantovaihe elämässä:/ minne katosi syksyni loisto?” Runoilija sitoutunut erämaahan niin taustamaisemana kuin kielen kuvallisuuden lähteenä, ja tuloksena hyvin eheä ja seesteinen kokonaisuus.

Seesteisyys kutsuu oleilemaan ja viipyilemään luonnossa – jopa itsenilaisen erämaasta vieroittuneen kaupunkilaisen. Värit, äänet ja ennen kaikkea niiden puute sekä yksinäisyys heräävät kuvailusta henkiin. Yhdessä teoksen visuaalisimmista runoista luonto muuttuu mystiseksi kokemukseksi, jossa ”hohtavia hirviä vaeltaa metsän läpi/ hohtavia pöllöjä lentää äänettömin siivin,/ hohtavat myyrät kohtaavat hohtavan kuoleman”.

Samalla olisin kuitenkin toivonut jonkinlaista kitkaa tai rytmin vaihdosta rikkomaan teoksen eheyttä. Kun niitä on, ne yllättävät ja syventävät lukukokemusta. Esimerkiksi noin kahden kolmanneksen kohdalle sijoitettu kalantapporuno tuo kiihkeydessään uudenlaista luontosuhdetta seesteisen rinnalle: ”Tartun kalaa kiduksien takaa/ Ja lyön sen tajuttomaksi/ täydellä alumiinisella vesipullolla.”

* *

Runojen luontosuhde on ennen kaikkea kuitenkin ihannoiva ja maagiseen taittuva, ja kulma kohoaa väistämättä, kun alkaa pohtia, onko tässä taas yksi Lappi-fetissin muoto, jossa mennään villinä koettuun luontoon ja esitetään se kliseeksikin asti eksoottisena: etelässä runon puhuja vie siipirikon tervapääskyn Korkeasaareen ja ilmoittaa, ”etten halunnut kuulle, miten pääskylle kävi”, mutta Lapissa se ”lentää, lentää tunturien yllä/ kuin nopea kyynel, jonka kätkin kerran”.

Mukana on onneksi kuitenkin runo, jossa puhuja ”riisuu kaupungin yltään” ja joka toimii käytännössä vastauksena mahdolliseen kritiikkiin. ”Joku sanoo lapinhullu, joku muukalainen”, siinä myönnetään, mutta kritiikki ei estä rakkautta Lappiin. Taitava toimii ikään kuin oikeutuksena luontosuhteelle: kun kortit pelataan avoimesti, erämaata voi ihannoida vilpittömästi.

Tunturin luokse, rakkaan onkin, joistakin puutteistaan huolimatta, kauniisti esitetty perustelu sille, mitä luonto ja erämaan yksinäisyys voivat ihmiselle merkitä. Kontion kahdeksas runokokoelma on oiva teos merkitsemään tänä vuonna täyttynyttä 30-vuotista taiteilijauraa.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua