Sattuman ontologia on hutera essee persoonan muuttumisesta

21.07.2021
Sattuman ontologia

Kuva: Mikko Lamberg

KIRJAT | Ranskalaisfilosofi Catherine Malaboun kirjoitus on kunnianhimoinen poikkitieteellinen yritys, joka kuitenkin lässähtää omaan sekavuuteensa.

”Essee eksyy mannermaisen filosofian helmasynteihin kuten irralliseksi jäävään kirjallisuusanalyysiin, kontekstittomaan pessimismiin ja freudilaisuuteen.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

Catherine Malabou: Sattuman ontologia – essee tuhoisasta plastisuudesta

  • Suomentanut Eetu Viren.
  • Tutkijaliitto, 2021.
  • 80 sivua.

Catherine Malabou (s. 1959) on ranskalainen filosofi, joka tunnetaan parhaiten plastisuutta käsittelevistä teorioistaan.

Malaboun mukaan termi ”plastisuus” tarkoittaa tieteissä ja taiteissa yleensä jonkinlaista positiivista muutosta – ajan mittaan tapahtuvaa luonteen kehittymistä ja hidasta etenemistä olennon vanhetessa.

Sattuman ontologia (Tutkijaliitto, 2021) on Malaboun luultavasti tunnetuin, alun perin 2009 ilmestynyt essee. Kirjoituksessaan hän tarkastelee tuhoisaksi plastisuudeksi kutsumaansa ilmiötä.

Tuhoisalla plastisuudella filosofi tarkoittaa ihmisolennon minuuden ja olemuksen muutosta äkillisen ”katastrofin”, sattuman, myötä. Esimerkkeinä tällaisista katastrofeista essee nostaa esiin muun muassa aivoja vaurioittavat psyykkiset ja fyysiset kokemukset, kuten muistisairaudet tai onnettomuudet.

Plastisuuden tuhoisuus ei niinkään ole siinä, että jotain päättyisi. Kyse on muutoksen nopeudesta ja siten tutun muuttumisesta kertaheitolla vieraaksi. Ihmisen aivojen rakenne ja olemus vaihtuvat. Jokin vieras, ”hirviö”, nousee esiin tyhjästä.

Spinozasta psykoanalyysiin – mutta miksi?

Esseen pyrkimyksenä on yhdistää filosofinen pohdinta neurotieteiden havaintoihin. Lähtökohta on kunnianhimoinen, sillä neurotieteet ovat yksi kiinnostavimmista haaroista ihmisyyden tutkimuksessa, kun taas filosofia on tieteiden kuningattarena etulyöntiasemassa hyödynnettäessä analyyttista pohdintaa. Näiden kahden yhdistäminen voi tarjota uusia näkövinkkeleitä siihen, kuinka miellämme itsemme persoonina. Mihin ajatuksemme lopulta kiinnittyy, kun puhumme ”meistä” tai ”toisistamme”?
Tärkeänä edelläkävijänä esseessä korostuu Baruch Spinoza (1632–1677), joka korosti ruumiin ja sielun välistä yhteyttä:

”Spinozan suuri ansio ei ole vain se, että hän antoi organismille perustavan sijan, vaan edelleen se, että hän luki biologiset ilmiöt, varsinkin emootiot, olemiseen itseensä kuuluviksi, siis tarkalleen ottaen siihen perustavaan ontologiseen tosiseikkaan kuuluviksi, jota hän kutsuu conatukseksi, jokaisen olion pyrkimykseksi säilyä olemassaolossaan.”

Spinozan pohdinta onkin mielenkiintoista, ja esseetä auttaisi, jos se kehittäisi ajattelua tästä loppuun asti johdonmukaisemmin. Kiinnostava on esimerkiksi esseen havainto siitä, kuinka Spinozalle elämä on ruumiin liikkeiden harmoniaa, kun taas kuolema on osien autonomiaa, joka purkaa ykseyden. Sanalla sanoen kuolema on ajautumista kaaokseen. Teksti nostaa rinnalle eräänlaisen välimallin: tuhoisassa plastisuudessa ihminen ajautuu kuolemaa muistuttavaan tilaan kuitenkaan kuolematta tunnistettavasti.

Teoksen ongelma on valitettavasti mannermaiselle filosofialle tyypillinen: Spinozan jäätyä taka-alalle teorioihin ja teoreetikkoihin viitataan tavalla, joka jättää lukijalle tunteen sekasotkusta – palasista, jotka eivät sovi yhteen. Esimerkiksi ranskalaisten jostain syystä rakastaman psykoanalyysin sotkeminen mihin tahansa vakavasti otettavaan ylitieteelliseen teoretisointiin on aina riski. Psykoanalyysin asema tieteenä tai jopa filosofiana on vähintäänkin kyseenalainen, mikä hankaloittaa entisestään vaikeahkoa tieteiden välisten raja-aitojen purkamista. Pohdinnat kuolemanvietistä osana plastisuutta vievät kirjoitukselta niin fokusta kuin uskottavuutta.

Moraalia siellä missä sitä ei ole

Toinen ongelma on eksistentialismin varjona eteenpäin siirtynyt käsitys yksilön taustalla vaikuttavasta negatiivisesta tyhjiöstä:

”Tuhoisan plastisuuden roolin tunnustaminen tekee mahdolliseksi subjektiivisuuden dekonstruktion radikalisoimisen, lisää siihen uuden kierroksen. Se paljastaa, että identiteetin itsensä perustaan kätkeytyy hävityksen voima, virtuaalinen kylmyys, joka ei ole vain aivovaurion kärsineiden, skitsofreenikkojen tai sarjamurhaajien osa vaan merkki olemisen laista, olemisen joka näyttää aina olevan hylkäämäisillään itsensä, väistymäisillään. – –”

Teksti toteaa tämän ”hävityksen voiman” koskevan kaikkia yhteiskunnassa eläviä olentoja. Elämän kuoren alla piilevä kylmyys koskee kaikkia, jotka pakotetaan esimerkiksi kokemaan ulkoa käsin poliittista painetta, suurena ääneenlausumattomana vihollisena kapitalismi.

Jos muutos on joka tapauksessa väistämätöntä ja olemuksellista ihmiselämälle, miksi sille annetaan esseessä uhan moraalinen arvo? Subjektin eli yksilön piilevänä piirteenä nähdään sävyltään negatiivinen tyhjiö, vaikka samalla ihmisyyteen ladataan esoterian rajamailla käyviä, pohjimmiltaan uskon loikkaa vaativia merkityksiä, joita kohdellaan tekstin sisällä todellisempina kuin ihmisen muuttuvaisuutta itseään: Freudilaiset alitajuntateoriat otetaan minuutta käsitellessä tosissaan. Mytologisia tekstejä tulkitaan nykyvinkkelistä käsin uudestaan niin kuin niissä todella olisi suora kytkös elämiimme nyt. Kaunokirjallisuuden esittämiä havaintoja pidetään poikkitieteelliseen esseeseen kelvollisena materiaalina. Kapitalismista puhutaan, jälleen kerran, jonkinlaisena huijaavana jumalolentona, pahana demiurgina.

Kirjoitus kiistää, että tuhoisa plastisuus voisi olla positiivinen tapahtuma ja tuoda esille jotain puhtaampaa ihmisen olemuksessa, mutta ei vie ajattelua tarpeeksi pitkälle ja kyseenalaista koko puhtaan olemisen käsitettä. Teksti ei osaa aukottomasti perustella, miksi sisällä piilee juuri ”hävityksen voima”. Ajatus tuntuu eksistentialismille tyypilliseltä pessimismiltä, piilotetulta jumaluskolta, jossa tyhjyys tarkoittaa mahdollisuutta kokea suurta moraalista tuskaa, vaikka sen ei pitäisi tarkoittaa mitään, onhan se tyhjyyttä.

Muita ristiriitaisuuksia

Näinkin lyhyeksi teokseksi teksti eksyy jaarittelemaan omiaan. Se tekee niin vähemmän kuin monen muun ranskalaisen filosofin – kuten Gilles Deleuzen – kirjoitukset mutta silti enemmän kuin toivoisi.

Kulttuurista taustaa haetaan mytologioiden metamorfooseista. Tämä on vielä perusteltua. Sen sijaan eräs luvuista tarkastelee plastisuutta Marguerite Durasin elämän kautta. Duras vanheni ulkonäöltään ennenaikaisesti, mutta pysyi sitten varsin samanikäisen näköisenä, kun muut ympärillä vanhenivat. Durasin poikkeuksellisesti muuttunut ulkonäkö paljasti ihmisen olemuksen alla piilevän plastisuuden. Huomio on kiintoisa pikkuknoppi, mutta sen kytkös varsinaiseen aiheeseen on ohut ja sen pitäisi olla alaviite oman lukunsa sijasta.

Thomas Mannin Buddenbrookien ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kaltaisista teoksista vedettyjen johtopäätösten taas soisi olevan kokonaan erillisiä kirjallisuusanalyyseja sen sijaan, että niissä esiintyvien henkilöhahmojen kohtaloita käytetään tosielämän plastisuuden havainnollistamiseen. Jos kyse on lähestyttävyydestä maallikkolukijalle, eikö kirjoittaja olisi voinut käyttää esimerkkejä edes populaaritieteellisistä kirjoista, kuten Oliver Sacksin tunnetuista, erilaisia aivovaurioita käsittelevistä teoksista?

Malabou on erikoistunut vertailevaan kirjallisuustieteeseen. En siksi voi olla ajattelematta, että alaansa jumiutuneiden tieteentekijöiden tavoin hän etsii esimerkkinsä omalta osaamisalueeltaan silloinkin, kun se ei palvele tekstiä kokonaisuutena.

Välillä ajattelu taas on vain huonoa – tai sitten jotain katoaa (muuten hyvin pätevässä) käännöksessä: Teos arvostelee sitä, kuinka ”hän on tullut vanhaksi” -tyyliset lauseet ovat virheellisiä luulotellessaan, että vanhenemisen kaltainen hidas rappio olisi äkkinäistä. Argumentissa ei kuitenkaan huomioida, että arkisessa kielenkäytössä tällaisten lausahdusten ei ole tarkoitus niinkään väittää mitään objektista itsestään kuin osoittaa toteajan itsensä havahtuminen asiaan.

Jos tulkitsee jonkin eleen tarkoitusta oman teoriansa mukaan, selitys jää lopulta elämälle vieraaksi. Se jättää tietoisesti huomiotta kaikki muut implikaatiot ja ristiriitaisuudet eli muuttuu epärehelliseksi.

Teksti epäonnistuu poikkitieteellisyydessään, sillä se yrittää yhdistää ei-tieteellisiä metodeja noudattavan filosofian neurotieteeseen välittämättä siitä, että jälkimmäisessä havaintojen täytyy pyrkiä mahdollisimman tarkkaan tieteellisyyteen. Lukukokemus on sisäistä johdonmukaisuutta kaipaavalle lukijalle turhauttava. Essee ei osaa kertoa, miksi plastisuudesta pitäisi välittää, jos se on kaikenkattavaa? Mitä hyötyä esimerkiksi neurobiologian näkökulmasta havainnoista tulisi olla? Millaisia ovia tällä voisi avata?

Sattuman ontologialla olisi mahdollisuus sanoa jotain kiinnostavaa aiheestaan, mutta teksti jää fenomenologisen teoretisoinnin alaviitteeksi. Essee eksyy mannermaisen filosofian helmasynteihin kuten irralliseksi jäävään kirjallisuusanalyysiin, kontekstittomaan pessimismiin ja freudilaisuuteen.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua