Sara Strömbergin Hakkuu tavoittaa syrjäisten paikkakuntien hiljaisen hiipumisen ja siellä asuvien ihmisten ahdingon

Kuvat: Göran Strand / S&S

Hakkuun (suom. Pekka Tuomisto; S&S, 2024) tapahtumien keskiössä on Åren kunta Jämtlandissa ja sen keskustaajaman Järpen sekä sitä ympäröivän seudun ihmiset. Åressa sijaitsee myös matkailijoiden suosima talviurheilukeskus, mutta kirjan henkilöt eivät halua olla tekemisissä noiden vauraitten sesonkivierailijoitten tai heidän harrastustensa kanssa.

Ollakseen dekkari kirja on yllättävän yhteiskuntatietoinen, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään raportti tai analyysi köyhästä pohjoisesta syrjäseudusta.

Teoksen minäkertoja, Vera Bergström, on paikallislehdestä potkut saanut toimittaja. Hän kipuilee myös pitkän parisuhteensa päättymistä, potee vaihdevuosiaan ja asuu yksin entisen asemarakennuksen yläkerrassa. Junat kulkevat yhä, mutta eivät pysähdy.

Koko tienoo tekee hiljaista kuolemaa. Palvelut katoavat vähitellen, kirjastossa nuoriso mölyää ja katselee Youtubea lukemisen sijaan. Opettajien uupuessa ja sairastellessa kouluissa turvaudutaan sijaisiin, joilla ei ole opettajankoulutusta. Verakin toimii opetusavustajana ammattilukiossa pitkän automatkan päässä ja on yhtä turhautunut opettajiin kuin opettajat työhönsä ja röyhkeisiin oppilaisiinsa. Myös pohjoisen alueen susikysymys ja maahanmuutto puhuttavat seudulla.

Iäkäs väki on jo pudonnut kehityksen kyydistä, koska ei hallitse nykytekniikkaa. Digitalisointi on syy myös Jämtlandsposten-lehden paikallistoimituksen lakkauttamiselle. Kaikki hoituu nykyään keskustoimituksen deskiltä eikä jalkautuvia toimittajia enää tarvita.

Sekä Veran kotiseudun että hänen itsensä tulevaisuudennäkymät ovat ankeita. Onneksi siellä täällä tekstissä pilkahtelee myös ironia, mutta enimmäkseen kaikki on vain alakuloista. Selviytymiskeinonaan ihmiset teeskentelevät joko välinpitämätöntä tai pärjäävää.

Lukemiskokemusta ei juuri elähdytä sekään, että metsästä, jahtitornin juurelta, on löytynyt naisen ruumis. Mutta kädessäni on kuitenkin dekkari – jotakin sellaista oli toki odotettavissa!

Verakin saa verenkiertoonsa uutta sykettä, kun hänen entinen pomonsa pyytää häntä tutkimaan tapausta ja kirjoittamaan siitä lehtiartikkelin. Olisi elähdyttävää, jos näillä omilla syrjäkulmilla päästäisiin jutun juurille ja kertomaan asiasta ennen kuin isot lehdet ehtivät.

Tarkoitus on lähestyä tapahtunutta tämän pienen yhteisön kannalta. Se tiedetään, että nainen on tapettu. Mutta miksi? Tästä tiedosta saattaisi seurata myös johtopäätös tekijästä. Jotkut aavistelevat, mutta eivät halua puhua.

* *

Hakkuuaukiolta, syksyisen metsän keskeltä löytynyttä naista ei aluksi edes tunnisteta. Veran tehtävänä ei ole leikkiä poliisia, vaan toimia tutkivana journalistina; kysellä, kuunnella, tarkkailla. Tarinan edetessä ilmenee, että myös Veran liikkeitä seurataan. Onko hän tietämättään jonkin jäljillä?

Uhrin henkilöllisyyden selvittyä kysymyksiä nousee yhä lisää. Mitä syvemmälle menneisyyteen Vera kurkottaa, sen surullisemmalta ja lohduttomammalta kaikki tuntuu. Myös julmemmalta ja raaemmalta, niin uhrin kuin uhrin aiemman toiminnan osalta. Vapauttaako kosto? Onko tekojen sovittaminen mahdollista? Vera pohtii sitä, miten viisaat elämänoivallukset tulevat liian myöhään hänelle itselleenkin.

Kirjassa on myös toisenlaisella kirjasintyypillä kirjoitettuja jaksoja. Niissä lukijalle selviää, millaisia uhrin, Marian, vaiheet ovat olleet alati väheksyttynä ja syrjääntyönnettynä ja mitä siitä on seuranut.

* *

Metsä on tärkeä paikka Veralle. Hän on kulkenut isänsä mukana jahtiporukoissa pienestä pitäen ja aikuiseksi tultuaan kaatanut myös itse hirviä. Enää hän ei metsästä, mutta osallistuu joskus peijaisiin. Vera tuntee metsän vuodenajat, tuoksut ja äänet. Hänellä on kokonaisempi käsitys metsästä ja siihen liittyvistä elinkeinoista kuin niillä, jotka käväisevät siellä vain keväisin poimimassa valkovuokkoja.

Hakkuu-kirjassa Veran luonto- ja ympäristökuvaukset ovatkin sekä herkäntarkkoja että rosoisen realistisia. Murhatulle Marialle metsä on ollut turvapaikka, mutta hän on nähnyt siellä myös kuolemaa, jo ennen omaansa: kaatuneita puita, maatumista, metsäkoneita, liejua ja teurasjätteitä.

Veralla ei ole kovin positiivinen käsitys itsestään eikä muista. Marian taustoihin paneutuminen ei paranna hänen kuvaansa ihmisestä, mutta jossakin hänen mielensä sopukoissa majailee piilotettua lämpöä. Vera kantaa mukanaan monenlaisia kaipuita ja pettymyksiä. Arkeaan hän silti kuvailee miltei inhorealistisen ronskisti vaihdevuosioireineen, välivuotoineen ja onanisoimisineen, hienhajuineen ja eritteineen kaikkineen.

* *

Herää kysymys, missä määrin koko teos ja sen esiin nostamat asiat ovat vertauskuvaa. Hakkuiden raiskaama metsä huokauksineen, suolammen kuvajaiset, kurkiauran syksyiset jäähyväiset, ihmisen yksinäisyys. Nämä ovat omia, lukemisen sivutuotteina nousseita mielleyhtymiäni, mutta kirjan nimi ”hakkuu” pohdituttaa. Siitä teemasta kirjassa ei oikeastaan puhuta uhrin löytöpaikkaa enempää.

Ruotsinkielisen alkuteoksen nimi on ”Sly”. Sanakirjan mukaan se tarkoittaa taimikkoa, pensaikkoa, vesakkoa. Siis jotakin elävää ja kasvavaa eikä kaadettua ja kuollutta. Tässä on mielestäni selkeä ristiriita. Ehkä kirjan jatko-osat selventävät ja syventävät lisää kirjailija Sara Strömbergin ajatusmaailmaa ja häntä askarruttavia teemoja.

Hakkuu on nimittäin vasta trilogian ensimmäinen osa. Sara Strömbergin valitsema aihepiiri vertautuu  toisen kirjailijan, Karin Smirnoffin, teoksiin, jotka nekin sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin. Strömbergin kirjoitustyylissä ei ole kuitenkaan samaa synkkää lumoa kuin Smirnoffilla, mutta ei tarvitsekaan. Kullakin on äänensä.

Oma sisäinen ääneni on alkanut jo kuiskuttaa, että rauha ja hiljaisuus tarkoittavat vain sitä, että jokin paha ei ole vielä tullut ilmi.

Ritva Alpola

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua