Sankaritarina vie kotimaisen elokuvan naistekijät voittoon vaikeuksien kautta – arviossa Neitoperhot ja pahanhautojat

Semeri & Virtanen. Kuvat: Liisa Takala / Atena

Neitoperhot ja pahanhautojat -kirjan (Atena, 2023) tekijät ovat tarttuneet kotimaisen elokuvan viime vuosien suureen käänteeseen, siihen jossa mies-auteurien elokuvat tekivät tilaa uuden sukupolven naistekijöiden teoksille.

Kirjansa johdannossa tv-dokumenttien tekijä Jaana Semeri ja vapaa toimittaja Leena Virtanen toteavat halunneensa antaa äänen kymmenille suomalaisille naistekijöille, mikä tarkoittaa, että heillä oli alusta lähtien positiivinen ongelma: naistekijöitä on niin paljon, että kirja ei mitenkään voi olla kattava.

Semeri ja Virtanen ovat haastatelleet naisohjaajia ja -käsikirjoittajia, nuoria ja ikääntyneempiä, ja yhdistävät haastatteluiden annin omiin havaintoihinsa elokuvista.

Kirjalla on kaksi perspektiiviä, historia ja nykyhetki. Viime vuosien elokuvat Pahanhautojasta (2022) Tytöt tytöt tytöt -elokuvaan (2022) on se ulottuvuus, jolla tätä teosta on tuotu näkyvimmin esiin. Toinen perspektiivi löytyy historiasta: niin Suomessa kuin maailmallakin on ollut naispuolisia elokuvantekijöitä jo kauan sitten, mitä vain itsensä näkevä nykyhetki ei tule ajatelleeksi.

Tekijöidensä mukaan ”kirja keskittyy pitkiin näytelmäelokuviin, koska tämän pelikentän herruus on ollut tiukimmin miesten hallussa”. Haastattelut on tehty vuosien 2022–2023 aikana.

* *

Tekijät muistuttavat, että naiset eivät suinkaan ole olleet historiallisesti kummajaisia elokuvantekijöinä. Jo elokuvan alkuaikoina 1890-luvulla Ranskassa avainpaikalla oli Alice Guy, joka ohjasi, tuotti ja muin tavoin vastasi hyvinkin yli 600 mykkäelokuvan valmistumisesta.

Suomessa elokuvastudioiden aikakaudella, siis ennen 1960-lukua, muutamat naiset pääsivät kokeilemaan jopa ohjaamistakin. Semeri ja Virtanen käyvät läpi elokuvahistoriallisesti tunnetut nimet Glory Leppäsen, Lea Joutsenon ja Ansa Ikosen, joista viimeinen osoittautui monesti miehiä kekseliäämmäksi.

* *

Ikonen kehitti kuvausten aikataulutusta niin, että avustajien ei tarvinnut roikkua kuvauspaikoilla tolkuttoman kauan. Ikonen myös vaati ja sai aikaan ennakkosuunnittelua, jotta kuvattaessa olisi paperille kirjattuja suunnitelmia. Semeri ja Virtanen nostavat esiin Ikosen halun ja kyvyn tehdä elokuvia sekä hänen uransa ennenaikaisen hiipumisen.

Nykyaikaa ajatellen on kiinnostavaa, että Ansa Ikonen yritti kauan saada aikaan elämäkertaelokuvaa Minna Canthista mutta se ei tuottaja Risto Orkoa kiinnostanut. Vasta nyt 2020-luvulla Kaarina Hazard valmistelee Minna Canthista elokuvakäsikirjoitusta.

* *

Toinen Ansa Ikosen kaltainen edelläkävijä on näyttelijänä parhaiten tunnettu Ritva Arvelo, joka sai pohjattavakseen Maria Jotunin Kultainen vasikka -näytelmään perustuvan elokuvan.

Kirjoittajat ovat tehneet löydön kaivaessaan esiin niitä naisten elokuvia, jotka eivät suunnitteluvaiheessaan saaneet rahoitusta. Monin tavoin paljastava esimerkki on käsikirjoittaja Raija Talvion ja ohjaaja Taru Mäkelän työnimen Äänislinna saanut elokuva, jonka piti kertoa Äänislinnasta eli Petroskoista vuonna Helsinkiin 1944 matkaavasta viimeisestä junasta. Talvion ja Mäkelän elokuva olisi myös tuonut esiin suomalaisten sodan aikana Itä-Karjalassa pitämät siirtoleirit ja silloisen suur-Suomi-aatteen. Hanke ei saanut säätiöltä rahaa, koska siinä ei ollut niin sanotusti tarpeeksi miehiä, sotaa, taisteluita ja pommeja. Se kertoo siitä, minkä uskottiin tuovan yleisöä ja minkä taas ei.

* *

Historiallisten esikuvien esittelemisen jälkeen Semeri ja Virtanen käyvät läpi naisten vaikeuksia elokuvantekijöiksi ryhtymisessä 1970- ja 1980-luvulla koulutuspaikkojen saamisesta lähtien. Sillä vaikka naisia hakeutui elokuvaopintoihin, hyvin harva päätyi opiskelemaan elokuvantekoa suoraan silloisen Taideteollisen Korkeakoulun ohjaajalinjalle.

Yleensä naisille ehdotettiin leikkaajan opintoja. “Pyrkijöitä muistutettiin, että naisten päätehtävä oli lastenhoito.” Kirjaan on päätynyt monia nykysilmällä katsoen hätkähdyttäviltä tuntuvia tarinoita menneen maailman ja Suomen takapajuisuudesta.

Se, että suhteellisen monet alalla edelleen työskentelevät tekijät ovat siitä suosta nousseet, on se sankaritarina, jota Semeri ja Virtanen kertovat, jotta muistaisimme, kuinka paljon on pitänyt tapahtua, jotta nykypäivän haapasalot, heikkilät, brotkinit ja mellerit ovat päässeet esiin ja elokuvia tekemään.

* *

Viime vuosikymmenien kotimaisen elokuvan naisohjaajista tärkeimpiin kuuluu eittämättä Auli Mantila, jonka lupia kyselemättömän asenteen voi nähdä monien nykyisten naistekijöiden motivoituneisuuden taustalla. ”Auli on idoli, ihmisenä, tekijänä ja ajattelijana.”

Kirja nostaa esiin Mantilan Neitoperhon (1997) esimerkkinä elokuvasta, jonka päähenkilöksi on kirjoitettu ns. vaikea nainen, joka ei yritä miellyttää ketään, kuten ei elokuvakaan yritä miellyttää sovinnaiseen, selkeään narratiiviin tottunutta katsojaa.

Semeri ja Virtanen nostavat Neitoperhon rinnalle Aino Sunin 22 vuotta myöhemmin tekemän Sydänpeto-elokuvan (2022), vaikka se on tyyliltään täysin muuta kuin Neitoperho. Sydänpeto on ”korostuneen hallitusti kuvattu, hienostuneesti äänisuunniteltu, interiöörien taiteelliseen vaikutelmaan panostaen“.

Elokuvia yhdistää päähenkilön ”mykkänä pysyvä ahdistus ja raivo”. Kirja saa muutenkin toivomaan tiettyjen elokuvien näkemistä uudestaan, niistä nimenomaan Mantilan Neitoperho on yksi.

* *

Käytyään läpi omasta näkökulmastaan koko 2010- ja 2020-luvun taitteen kotimaisen elokuvan merkittävimmät elokuvat ja tapahtumat, Me Too -liikettä unohtamatta, Semeri ja Virtanen heittävät julistuksellisessa äänensävyssä hyvästit kaksinapaisuudelle, ikärasismille, hierarkioille ja valkoiselle ylivallalle sekä ennustavat elokuva-alan murroksen jatkumista ja tervehtivät iloisesti uusien sukupolvien tuloa ja sitä, ettei naisia enää voi heittää elokuva-alalta syrjään.

Kirjan lopussa tekijät laajentavat projektinsa naisten vapautuksesta koskemaan kaikkia muitakin vähemmistöjä ja toiseutettuja.

* *

Teoksesta huokuu, miten suurella innolla se on kirjoitettu. Sen luettuaan tajuaa, miten ison työn Semeri ja Virtanen ovat tehneet merkitessään muistiin kotimaisen elokuvan yhden taitekohdan historiaan ja nykyhetkeen kuuluvine ulottuvuuksineen. Dokumentoidessaan taiteenlajin historiallista käännettä he ovat innostuneet kiehtovasta aineistostaan sen verran liikaa, että he eivät ole lopettaneet aineiston keruuta ajoissa. Välillä yleiskuva on vaarassa kadota yksityiskohtaisuuden alle.

Tarttuessaan yhteen vaiheeseen kotimaisen elokuvan historiassa – sillä äskeinen murroskin on heti tapahduttuaan historiaa – Semeri ja Virtanen ovat tulleet tehneeksi teoksen, johon turvautua aina kun etsii tietoja kotimaisen elokuvan viime ajoista. Hyödyllinen tietokirja, siis.

Antti Selkokari

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua