Sairastunut mieli tarjoaa kirjallista vertaistukea mielenterveyden ongelmien kanssa kamppaileville – arviossa Leena Vähäkylän teos

Kuva: Mikko Lamberg

Leena Vähäkylä on toiminut muun muassa Gaudeamuksen ja Suomen Akatemian Tutkitusti-kirjasarjan päätoimittajana. Hän on aiemmin kirjoittanut tietoteoksia esimerkiksi oppimisesta ja pyhistä teksteistä.

Häneltä on myös ilmestynyt useampia mielen sairauksista kertovia tietokirjoja. Sairastunut mieli (Gaudeamus, 2021) on Vähäkylän neljäs teos aiheesta.

Teos käy lävitse erilaisia mielenterveydellisiä haasteita masennuksesta erilaisiin persoonallisuushäiriöihin. Vähäkylä esittelee vuoroluvuin eri ongelmien piirteitä, jota seuraavat haastatteluiden pohjalta kirjoitetut vertaiskertomukset. Agendoina ovat mielenterveysongelmista puhumisen normalisoiminen ja sairastuneiden kuuleminen ”hulluiksi” stigmatisoinnin sijasta.

Haastatteluissa kirjailija on penännyt ratkaisukeskeisyyttä mielenterveyden haasteisiin: Miksi muiden sairauksien paranemisprosentit ovat nousseet mutta mielenterveydellisten vaikeuksien kanssa painitaan yhä ja osa sairauksista ja oireiluista on pikemminkin vain yleistynyt?

Stigmoista eroon

Teoksen perusteella muutakin pohdittavaa riittää. Kun yleisesti arvioidaan, että suomalaisista muutama prosentti on esimerkiksi persoonallisuushäiriöisiä, pitäisikö kouluissa opettaa tällaisten häiriöiden tunnistamista?

Vaikka yhteiskunnan läpipsykologisoituminen on myös kritisoitavissa – kaikkea ei ole mahdollista palauttaa psykologiaan eikä psykologia ole virheetön tieteenala – erilaisten mielellisten tilojen tunnistaminen voisi tulla tarpeen erityisesti nuorten ja kokemattomien ihmisten törmätessä erilaisuuteen.

Mielenterveyden asiat koskevat vähintäänkin omaisten kautta lukuisia ihmisiä. Silti tuntuu siltä, että jopa intersektionaalisessa feminismissäkin se (niin kuin luokkakin) on lapsipuolen asemassa – puhumattakaan valtavirran diskurssista.

Mielen sairaudet ovat tavattoman yleisiä ja niistä puhutaan kriitikon omien havaintojen mukaan säännöllisesti mediassa. Niiden ytimeen ei keskusteluissa kuitenkaan juuri koskaan päästä ja niihin liittyviä stigmoja kannetaan edelleen mukana. Keskustelut aiheesta jäävät pinnallisiksi. Siksikin tällaisia teoksia tarvitaan osaltaan tuomaan lisävalaistusta. Lienee turha olettaa, että yksi kirja voisi selittää tyhjentävästi näin laajan alueen ongelmia ja kokemuksia, mutta se voi toimia rakennuspalikkana selkeämmän kokonaiskuvan ja väliaikaisen helpotuksen saamiseksi.

Teos ei siis yritä olla jotenkin kiveen hakattu kuva aiheestaan jo senkin takia, että erilaisten mielen sairauksien kirjo on niin suuri eikä käsittelytapakaan voi olla täysin neutraali, vaikka kirjoittaja siihen pyrkisi.

Pääosa Sairastuneen mielen kertomuksista on omakohtaisia. Muutamassa tapauksessa on kyse mielenterveysongelmaisten omaisten haastatteluista. Ääneen pääsevät niin puoliso, lapsi kuin vanhempi, jotka ovat seuranneet rakkaimpansa kokemia vastoinkäymisiä sivusta.

Käsitellyt haasteet vaihtelevat taajaan. Teos aloittaa skitsoaffektiivisista sairauksista ja käy lävitse muun muassa masennuksen kirjoa ja persoonallisuushäiriöitä päättyen lopulta dissosiatiivisuuteen.

”Entä kun sanotaan sairaaksi ihmistä, jonka käyttäytymistä ei hyväksytä? Sanoja pitänee häntä hulluna tai mielisairaana, vaikka arkipsykologinen diagnoosi on yleensä väärä. Näillä sairaaksi sanotuilla ihmisillä saattaa ehkä olla lievä persoonallisuushäiriö tai kuten lääketieteellisesti sanotaan: persoonallisuuden piirteiden korostuneisuus. – –

Kaikki ilmaukset ovat osoittelevia. Psyyken eli mielen sairauksille ei edelleenkään ole hyvää, neutraalia yhteisnimikettä, ja tuskin sellaista tuleekaan.”

Kuka puhuu ja mistä?

Haastatteluissa toistuu yllättävän usein, että hyvinkin moniongelmaiset ihmiset ovat päättäneet hankkia lapsia. Vaikka lapsista puhutaan pelkällä rakkaudella, ongelmattomia tällaiset perhesuhteet eivät välttämättä ole, jos asiaa katsotaan lapsen omasta näkökulmasta.

Tämän myös kuulee monista kertomuksista, joissa ongelmien juuret juontavat jollain tavalla lapsuuteen. Hankalaksi koettu suhde vanhempiin ei ehkä ole tuikannut sytytyslankaa palamaan, mutta näyttelee silti osaa monen elämässä.

Samalla omaisten tarinoissa nousee esiin huoli ja tilanteen kuluttavuus. Kertomuksissa kuullaan niin lasta, vanhempaa kuin puolisoa, jotka ovat saaneet todistaa läheistensä mielenterveyden heikkenemistä. Joihinkin toisiin tarinoihin avautuisi luultavasti aivan toisenlainen näkökulma, jos myös haastateltujen läheisiä kuultaisiin.

Teos ei pyri kuitenkaan silaamaan mitään kullalla. Jotkut tapauksista ovat selviytymistarinoita, jotkut pikemminkin kertomuksia pinnalla sinnittelystä. Sateenkaaren päässä odottavaa aarretta ei ole olemassa, eikä moni kertomus anna välttämättä suurta luottamusta tulevaisuuteen. Se ei liene tarkoituskaan; vertaistuen tehtävänä ei ole makeilla vaan kertoa millaisilla eri tavoilla ihminen voi tässä maailmassa silti, kaikesta huolimatta, elää elämäänsä menettämättä rahtustakaan ihmisarvostaan.

Vähäkylän kirjoitustyyli on suorasanainen, eikä hän pelkää tuoda ajoittain itseään esille. Hänen kiinnostuksensa aiheeseen onkin syntynyt omakohtaisista kamppailuista, joita hän on käynyt mielen horjumisen kanssa. Vertaiskertomukset taas ovat yhdistelmä tekijän omaa ääntä ja haastateltujen käyttämiä omia ilmaisuja, jotka pistävät tekstissä toistuessaan ajoittain silmiin.

Teos on varmasti kohderyhmälleen tarpeellinen. Sen terapeuttisesta luonteesta johtuen se ei saa tässä kritiikissä tähtiä. Paikoin hyvinkin vaikeissa tilanteissa olleiden ihmisten omista kertomuksista koostuvaa ja auttamaan tarkoitettua kokoomateosta ei ole moraalikäsityksessäni säädyllistä arvottaa (jos nyt on mitään muutakaan), on kyse sitten moitteista tai kehuista.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua