Kuvat: Uzi Varon / Kirjapaja
KIRJAT | Säällisiä ajatuksia -kirjassa ekokriisiä käsitellään ennen kaikkea psykologian näkökulmasta. Lempeässä ja henkilökohtaisessa sanoituksessa lepää eittämättä teoksen kauneus ja voima, mutta samalla myös vaillinaisuus.
”Loppua kohden kirjan kerronta kehittyy ja se saa yhteiskuntakriittisiä piirteitä.”
ARVOSTELU
Taina Laane: Säällisiä ajatuksia – Myötätuntoinen katse ja muut ilmastotekoni
- Kirjapaja, 2022.
- 188 sivua.
Taina Laane käsittelee kirjassaan Säällisiä ajatuksia – Myötätuntoinen katse ja muut ilmastotekoni (Kirjapaja, 2022) ilmastonmuutosta ja siihen liittyviä kokemuksia positiivisen psykologian asiantuntijuudella: kerronta on voimauttavaa, kannustavaa ja loputtoman ymmärtäväistä. Kirjan punaisena lankana on myötätunto itseä ja muita kohtaan. Laanen mielestä on oleellista ymmärtää, että jokainen yksilö tekee parhaansa olemassa olevilla voimavaroillaan ja siten jokainen ansaitsee osakseen myötätuntoisen katseen.
Ajatus parhaansa tekemisestä on yleisinhimillisenä premissinä kaunis, mutta ei kestä lähempää tarkastelua – ei ainakaan akuutin ympäristökatasrofin kontekstissa. On jokseenkin naiivia väittää, että jokainen todella tekisi parhaansa ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, ja valitettavasti sama naiivius lävistää teoksen kerrontaa paikoin häiritsevästi.
Laanen mukaan tuomitseminen ja syyllistäminen eivät ole toimivia konsteja saada ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan kestävämpään suuntaan. Laane kirjoittaa, kuinka ”meitä opastetaan muuttumaan ilmastoasioissa ilmeisen ehdottomasti ja armottomasti”. Väite herättää minussa hämmennystä: missä tämä armottomuus ja ehdottomuus oikein näkyvät? Omassa sosiaalisessa kuplassani kun pikemminkin ollaan turhautuneita siitä, kuinka pelottavan vähän ihmisiltä – niin päättäjiltä kuin rivikansalaisilta – vaaditaan ilmastonmuutoksen torjumisen suhteen. Länsimaista ylikulutuskulttuuria ei todellakaan julkisesti tuomita, vaan päinvastoin suojellaan kaikin mahdollisin keinoin.
Vaikka suhtaudun pessimistisesti kirjan sanomaan, tekee sen lohdullisuus minuun kuitenkin lopulta vaikutuksen. Laanen käyttämä kieli on niin vilpittömän lempeää, että tekee mieli vain käpertyä sen syleilyyn, ottaa vastaan kaikki myötätunto mitä sanat tarjoavat ja unohtaa ilmastonmuutokseen liittyvä ahdistus ja kilvoittelu.
Kerronta on tuttavallista ja omakohtaista; elämänmakuista ja taitavasti rakennettua kuvausta Laanen omista arjen valinnoista ja mielen maisemista. Itsereflektion puutteesta kirjoittajaa ei voi myöskään moittia: tuntuu, että Laine kääntää arkensa jokaisen kiven ja tarkastelee sitä suhteessa ilmastonmuutokseen. Riemastuttavana yksityiskohtana on raportointi bokashi-kompostoinnin onnistumisista ja epäonnistumisista, mikä toimii konkreettisena symbolina laajemmalle kamppailulle kestävän arjen tavoitteluissa.
Lempeässä ja henkilökohtaisessa sanoituksessa lepää eittämättä teoksen kauneus ja voima, mutta samalla myös vaillinaisuus. Välillä lukiessani suorastaan ärsyynnyn kirjan tavasta typistää globaalin ekokriisin vastaisen taistelu etuoikeutetun ihmisen minäprojektiksi ja henkilökohtaisiksi arjen valinnoiksi. Ilmastonmuutoksesta piirtyy kuva ennen kaikkea keskiluokkaisten ihmisten oppimisprosessina, jonka tuoksinassa yksilöllä on oikeus rauhassa kasvaa ja kehittyä.
Laane esittääkin, että ihmismielelle tulee antaa tilaa muuttua, jotta maailma voi muuttua, mikä tuntuu jälleen yhdeltä turhan optimistiselta ajatukselta. Globaali ilmastokriisi on jo täällä, joten meillä ei ole aikaa odottaa ihmismielen olemuksellista muutosta, niin kaunis ja inhimilliseltä näkökantilta kannatettava tavoite kuin se olisikin.
Teoksen kerronta kuitenkin kehittyy ja saa aivan uusia kerroksia noin puolivälissä, kun yksilöllisten arjen valintojen ja henkilökohtaisten kokemusten rinnalla aletaan puhua kriittisesti kapitalismista, rahajärjestelmästä ja kilpailukulttuuria ylläpitävistä yhteiskuntarakenteista. Katse kääntyy kasvurauhan ansaitsevasta yksilöstä niihin systeemeihin ja prosesseihin, jotka tuottavat ympäristölle tuhoavia toimintatapojamme.
Säällisiä ajatuksia ei edes yritä sukeltaa loputtoman syvälle yhteiskunnallisessa kritiikissään, mutta rakenteellisten näkökulmien tuominen psykologisen tarkastelun rinnalle tekee teoksesta uskottavan kokonaisuuden. Yksi kirjan lempikohdistani on, kun personal trainerin kaltaiselle ilmastovalmentajalle kehittyy yhteiskuntakriittisiä piirteitä: jakun alta pilkistää Elokapinan t-paita ja yksilökoutsaamisen sijaan valmentaja nähdään puhumassa isoille yleisöille. Kohta on oivallinen kuvaus siitä, kuinka ekokriisiä ei taltuteta henkilökohtaisia valintoja syynäämällä, vaan yhteiskuntapoliittisten areenoiden kautta.
Kun pääsen kirjan loppuun, on aikaisempi ärsytys laantunut ja pystyn näkemään teoksen kokonaisuutena: siinä yhdistyvät ansiokkaasti lempeä myötätuntopuhe ja tarkkanäköinen kriittisyys ympäristöämme tuhoavia voimia kohtaan. Säällisiä ajatuksia haastaa lukijaansa ajatusloikkaan, sisäiseen kasvuun ja systeemiseen muutokseen – samalla kun silittää myötätuntoisesti poskea.
Jään miettimään, että jospa myötätunto onkin se, mitä juuri tarvitsemme – kunhan pidämme huolen, että käytämme sen tavalla, joka itsetyytyväisen lamaannuksen sijaan tuottaa aktiivisia tekoja kestävämmän tulevaisuuden puolesta.
Reija Jarkkola
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Suomalaisen dancepopin tähdenlento – arviossa Aku-Tuomas Mattilan Bogart Co. -historiikki
KIRJAT | ”Bogart Co. Ainoa. Yksinäinen” on perusteellinen historiikki oman aikansa kotimaisesta ykkösbändistä.
Missä tulenkantajat kulkivat kerran? Juha Järvelän tutkimusretki kulttuuriväen asuinpaikkoihin Helsingissä
KIRJAT | Nuoret tulenkantajat runoilivat ja kirjoittivat matkakertomuksia ja kaupunkiromaaneja. Joukossa oli säveltäjää ja kuvataiteilijaakin. He viettivät aikaa kahviloissa ja ravintoloissa parantamassa maailmaa.
Saatananpalvonnasta Suomessa, asiallisesti ja mielenkiintoisesti – arviossa Katri Ylisen Saatanallinen paniikki
KIRJAT | Katri Ylisen tietokirja saatananpalvonnasta Suomessa ei lietso paniikkia, vaan kertoo sen mitä asiasta tiedetään ja onko ilmiötä yhä olemassa.
Empusa, mytologian naishirviö – arviossa Olga Tokarczukin Empusion
KIRJAT | Kertovatko teoksen mieshahmojen kommentit naisista loppujen lopuksi enemmän miehistä itsestään?