Rutger Bregmanin Hyvän historia voisi muuttaa maailmaa

Kuva: Stephan Van Fleteren

Ei ole ihan sama millainen on ihmiskuvamme. Ajattelemmeko olevamme, tai useimmiten ajattelemmeko muiden olevan ahneita, julmia, itsekkäitä ja vähintäänkin johdateltavissa pahaan. Itsehän olemme hyviä tai meillä on ainakin hyvä selitys silloin kun emme ole.

Ihmiskuvamme mukaisesti meitä johdetaan vaikkapa työpaikoilla. Tarvitaan organisaatiot, tavoitteet, esimiehet, palkitsemisjärjestelmät ja mielellään hieman rangaistuksiakin. Eri suhteissa keppiä ja porkkaa. Vai tarvitaanko?

Historioitsija Rutger Bregman on kerännyt raamatunpaksuisen kirjan todisteita, että ihminen on hyvä. Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa sisältää juuri sitä mitä lupaa: Ihmiskunnan uudessa valossa.

Yksi kirjan monista poluista johtaa työelämään. Nostin sen tähän ensimmäiseksi, koska Bregmanin kirjan yksi esimerkeistä on ohuesti yhteydessä Suomeen. Hän kertoo kotihoitoyrityksestä, jossa ei ole pomoja. Jossa yksiköt johtavat itseään ja jopa palkkaavat kollegansa. Jossa on vain valmentaja ratkomassa syntyviä ongelmia, sillä tietysti unelmamaailmassakin on ongelmia.

Kyseessä on ”Hollannin hoivaihme” Boortzorg, kuten esimerkiksi Yle sen nimesi. Bregman ei mainitse Suomi-yhteyttä, mutta kun epäuskoisena googlasin hänen luettelemiaan yrityksiä, joissa on osattu hyödyntää ajatusta hyvästä ihmisestä, totesin tämän yrityksen neuvottelevan tulosta myös Suomen hoivamarkkinoille.

Jos de Blokin perustamassa yrityksessä työskentelevät motivoituneet ihmiset, eikä sen palveluista löydy hinnoittelulistoja käytettyjen vaippojen tarkkuudella. Siellä tuote on hyvä hoito ja yritys luottaa hoitotiimien tietävän mitä se on ja miten se tehdään.

Jos de Blok uskoo ihmiseen, kuten myös Rutger Bregman. Ja kun ihmiseen uskotaan, hän käyttäytyy sen mukaisesti.

* *

Mutta mikä on tämä hyvä ihminen? Vastausta etsivä Bregmanin kirja on hengästyttävä. Minun on pidettävä taukoja sitä lukiessani, sillä on liian helppo kietoutua kirjan todisteluiden pauloihin ja heittää koko ihmiskunnan pahuus romukoppaan.

Siteeraahan Bregman itsekin kirjassaan filosofia ja matemaatikkoa Bertrand Russelia, että on varottava halua uskoa. Onko jokin asia totta, vai haluatko vain uskoa niin. Bregman on rakentanut koko kirjansa siten, että hän debatoi itsensä kanssa.

Bregman ruttaa joukon psykologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksia, joiden tekijöistä tuli maailmankuuluja selvittäessään miksi ihminen tekee pahaa. Kaikki nämä tuttuja Suomenkin lukion ja yliopiston psykologian perusoppaista ja ihan peruskauraa viihdeteollisuudessa.

Moni tuntee Stanfordin yliopiston vankilakokeen vuodelta 1971, jonka lopputulema oli, että jokainen pystyy pahaan. Tarvitaan vain oikeat olosuhteet, vaikkapa univormu. Tai Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeen vuodelta 1961, jonka kauhistuttava lopputulema oli, että ihan tavallinen ihminen suostuu tappamaan viattoman sivullisen, jos häntä käsketään. Siinä koehenkilöiden piti antaa sähköisku ”opiskelijalle”, jos hän vastasi väärin. Lopussa sähköisku oli tappava. Koehenkilöt luulivat olevansa Yalen yliopiston oppimiskokeessa ja sähköiskun piti edistää oppimista. He eivät tienneet, että sähköä ei ole ja opiskelija on näyttelijä.

Viime vuosina avautuneet arkistot osoittavat, että tutkimuksissa oli rankkaakin johdattelua. Kiltti ihmiskuva ei myynyt toisen maailmasodan hirmutekojen jälkeen, eikä se myy oikein nytkään.

Kun Robbers Cave Experimentissä vuonna 1954 ryhmiin jaetut pojat eivät suostuneet riitelemään, heidät johdateltiin toistensa tukkaan samalla metodilla, jota nykyään käytetään tosi-tv-dramatisoinneissa.

Philip G. Zimbardo taas painosti vankilakokeessaan vanginvartijoiksi valittuja opiskelijoitaan käyttäytymään julmasti. Zimbardo kuitenkin väittää koehenkilöiden muuttuneen sadisteiksi omaehtoisesti.

Milgramin tottelevaisuuskokeen virheet taas olivat hienovaraisempia. Niissä koehenkilöt eivät totelleet sokeasti. Heidät manipuloitiin ja he luulivat tekevänsä hyvää.

* *

Ihan helposti Bregman ei ole alkanut uskoa hyvään ihmiseen. Kirjan lopussa on yli 50 sivun luettelo lähteistä ja hän on pohjustanut kirjaansa vuosia. Hän on tehnyt lukemattomia haastatteluja ja myös omaa tutkimustyötä.

Kun puhutaan synkästä ihmiskuvasta, on pakko käsitellä romaani Kärpästen herra. Vähintäänkin puoli maailmaa on lukenut vuonna 1954 julkaistun kirjan lähes dokumenttina. Siinä autiolle saarelle haaksirikkoutuneet brittikoululaiset taantuvat julmiksi juonittelijoiksi ja lopulta tappavat.

Bregman tölväisee palkittua kirjailijaa. Hän toteaa, että William Goldingin elämä oli tämän elämäkerran mukaan kovin onneton. Kirjailija kärsi masennuksesta ja alkoholista ja löi lapsiaan. Hän kirjoitti kirjansa pojat sellaisiksi kuin näki ihmisen.

Bregman löytää aidon Kärpästen herra -saaren. Haaksirikon, joka tapahtui vuonna 1966 ja koulupojat, jotka elivät vuoden keskenään autiolla Atan saarella. Etsivätyön jälkeen vuonna 2017 hän tapaa ystävät nimeltä Mano Totau ja Peter Warner. He olivat tuolla autiolla saarella ja heistä tuli elinikäiset ystävät. He kertovat Bregmanille miten koulupojat rakensivat erakkovuotenaan reilun yhteisön.

Pojat osasivat ratkoa ristiriidat. Riitapukarit lähetettiin eri puolille saarta viilentymään. He vartioivat tulta, jonka kirjailija Goldingin pojat päästivät sammumaan. Pojat onnistuivat elämään sovussa.

Tietysti onnistuivat, koska ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Hän on domestikoitunut apina, Homo puppy, josta luonnonvalinta on valinnut pentumaisimmat ja kilteimmät yksilöt jatkoon.

Ikävä kyllä tämä Homo puppy pystyy pahaan. Sitä on historia todisteita väärällään. Siihen Bregman löytää selityksen lajimme ominaisuudesta luottaa tuttuun ja varoa vierasta.

Se on ominaisuus, joka meihin on jalostuksemme aikana jäänyt. Kuin häntäluu. Jotain mitä ei enää tarvita, mutta jonka ajamana kuuntelemme häpeämättömiä johtajiamme, jotka johtavat meidät toisia vastaan.

Ja siksikin me haluamme uskoa pahaan ihmiseen. Se on vapauttavaa, se on helppoa. Pahaa tapahtuu, koska olemme pahoja. Mutta ei se ole niin. Me voimme valita.

Sari Passaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua