Runojärkäle pakenee määrittelyitä – arviossa Juhana Vähäsen Ballaadi Arska Kurmoksesta

Kuva: Poesia

Juhana Vähäsen teokset eivät ole helppo kritiikin aihe. Sattumanvaraisuus ja kielen pirstoutuminen ovat usein käytettyjä kuvauksia Vähäsen runoteoksista, pienoisromaaneista ja BigSur ja Surreal -blogista koostuvan tuotannon yhteydessä. Esa Mäkijärvi kirjoittaa Vähäsen edellisestä runoteoksesta Nymfaionista (Poesia, 2014): ”Kriitikoilla on vaikea tehtävä purkaa Vähäsen purkamista vastustavia tekstejä. Toisaalta runoutta ei myöskään aina ole välttämätöntä ymmärtää.”

Ballaadi Arska Kurmoksesta (Poesia, 2025) ei poikkea tästä. Kritiikissään pienoisromaani Kakadusta (ntamo, 2007) Helena Rintala kirjoittaa sen muistuttavan ”uhmakkaasti loputonta sotkua”, josta voi poimia palasia, mutta ”palapelin valmista kuvaa niistä tuskin saa uutterallakaan yrittämisellä”.

Varastan kuvauksen koskemaan Vähäsen uusinta teosta. Se on nimetty ”ballaadiksi”, muttei muistuta lajia ainakaan minkään totunnaisen määritelmän mukaan.

Tieteen termipankki määrittelee muodon ”eeppis-lyyriseksi runoksi, joka kertoo traagisen tarinan” ja mainitsee sen piirteinä tarinan etenemisen ”melko kaavamaisesti vakiokääntein kohti kohtalonomaista ratkaisua” sekä ”stereotyyppisinä toistuvien epiteettien, kliseiden ja formuloiden runsauden”.

Vähäsen liki 400-sivuinen järkäle sen sijaan koostuu kahdeksasta osiosta ja 365 numeroidusta runosta, jotka puolestaan koostuvat seitsemästä parisäkeistöstä kukin. ”Ballaadi” nimessä tuntuu lukuohjeelta: nyt ei noudateta konventioita, vaan asiat voi nimetä niin kuin ne haluaa, eivätkä ne silti välttämättä ole sitä tai muutakaan. Osioiden, kuten ei yksittäisten runojenkaan, sisältä ei nouse esiin ilmeisiä yhdistäviä tekijöitä. Välillä runot toki tuntuvat viivähtävän tietyn paikan, kuten huoneen, äärellä, ja välillä tietyt kielelliset piirteet, kuten numerot, tuntuvat tiivistyvän, mutta nämä ovat enemmän poikkeus kuin sääntö. Usein säkeistöt yhden runon sisälläkin ovat kuin eri lähteistä keräiltyä materiaalia – aivan, sattumanvaraisesti.

Tietyt hahmojen nimet toistuvat – Arska Kurmos on yksi heistä nousematta muiden yläpuolelle – mutta heidänkään suhteen teos ei turhaan tarjoile punaisia lankoja. Hahmot saavat vaihtelevasti ihmismäisiä tai muihin eläimiin viittaavia piirteitä, kuten ”Harsanhi/ vanha viiriäinen// Harhahanhi/ ansakarhi”. Jos identiteettejä on, ne ovat jatkuvassa liikkeessä.

Kuvaavaa on, että osioita erottaa toisistaan pitkä pätkä t-kirjaimia, joihin ainoa viittaus on teoksen loppupuolella kryptisessä säkeistössä ”Sininen varis/ t-kirjaimista tehty aita”. Teos on kuin mysteeri, johon ei luvata ratkaisua.

* *

Miten siis lähestyä lukijana Ballaadia Arska Kurmoksesta? Tarinan muotoon pakottamisen sijaan teos elää yksityiskohdista ja kielen uudistamisesta. Vähäsen uudissanat ilahduttavat: mitä voikaan olla ”hevosenlaukkakeskiyö” tai ”valtava kiemurtelunkeltainen kukka”? Tai ”marmorilaboratorio”? Välillä säkeistöt hymyilyttävät, kuten kun kliseiset sanonnat vääntyvät uusiin yhteyksiin: ”Tänne koira on haudattu/ se voi räjäyttää meidät”.

Samalla säkeiden kulku luo kuitenkin illuusiota, että niissä kerrotaan jostain. Kaikki parisäkeet eivät ole merkityksen tiivistymiä vaan ”vain” huomioita, latteitakin: ”Auton alla/ hän makasi”. Kertomisen illuusiolle antautuminen luo tunteen nonsensen aallolla surffaamisesta: ”Liitu ei sellaisessa paikassa/ kahdesti laske// Maailma kutistuu/ kutistuu// Hän tarvitsee päällystakkia/ koko ajan varsinkin talvella// Savustettu puoleksi/ on uskollinen hyytelölleen// Peto ei uskalla ryhtyä mihinkään/ mikä alittaa hänen voimansa// Korppikotkan tuntee vasta/ sitten kun se on lähtenyt// Eine in eine in tätä/ sanaa hän kuiskutti korvaani”. Olo on kuin surrealistisessa maalauksessa.

Teosmassa on sen mittainen, että on kysyttävä, perusteleeko se itsensä. Jos rajoja rikotaan, maksimalismi tekee toki niin suhteessa runoteosten totutun mitan suhteen. Silti koen, että tiiviimmässä muodossa toteutuisi vielä paremmin tekstille antautuminen ja sen tutkiskelu. Nyt pituudesta jää itsetarkoituksellinen tuntu.

Ballaadi Arska Kurmoksesta ei ole liioin balladi tai kertomus Arskasta. Mitä kaikkea se voi olla jää pitkälti lukijan pohdittavaksi. Ja se onkin runoudessa kiinnostavaa.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua