Rautanyrkki paperilla – Carl von Clausewitzin Sodankäynnistä opettaa yhä sodan dynamiikkaa

Kuva: Art House

Tunnetuin lainaus Carl von Clausewitzin (1780–1831) Sodankäynnistä-teoksesta (Art House, 2026) on, että ”Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin”. Sota ei ole erillinen, järjetön ilmiö, vaan valtion politiikan väline, jolla pyritään saavuttamaan poliittiset tavoitteet.

Clausewitzin teos on raskasmetallia strategisen sotakirjallisuuden joukossa. Vaikka aseet ja teknologia muuttuvat, ihmisluonto ja sodan olemus pysyvät samoina. Clausewitz on pakollista luettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää, mitä tapahtuu silloin, kun rautainen nyrkki isketään neuvottelupöytään.

Sodankäynnistä on julkaistu uutena 9. painoksena. Teos osoittaa yhä monien kansainvälisten kriisien keskellä suurta suosiota saaneena, että Clausewitzin opit eivät ole hautautuneet. Teoksen arvostus on noussut ajan myötä, ja jokainen aika tulkitsee Clausewitzin kiemuraista kieltä uudestaan. Pääosin kirja pyrkii käsittelemään länsimaiden sodankäyntiä; aivan universaali teos ei ole, se käsittelee jo alun perin kosketuspinta-alaltaan 1800-luvun alun sivistyskansoja.

Uuden, hyvän lähestymisvinkkelin teokseen tuo arvostetun asiantuntijan Ilmari Käihkön johdanto. Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2024 saanut Käihkö on sotatieteiden dosentti ja kriisinhallintaveteraani, joka on erikoistunut sotateoriaan, strategiaan ja sodan sosiologiaan.

”Tähän mennessä kukaan ei ole kyennyt tarjoamaan Clausewitzia vakaampaa teoreettista perustaa yrityksille ymmärtää sotaa”, Käihkö kirjoittaa johdannossa. Hän avaa myös Clausewitzin vaikutteita, joita tämä otti muun muassa Ranskan vallankumouksen poliittisista ja yhteiskunnallisista muutoksista. Napoleonin sotien jälkeen Clausewitzia ei hyväksytty aktiivipalvelukseen, minkä vuoksi hänelle jäi aikaa kirjoittamiseen.

Käihkö myös avaa teoksen vaiheita Suomessa; jääkäriluutnantti Erkki Hannula suomensi Clausewitzia 1920-luvulla. Clausewitzin teosta on myös tulkittu hieman monimuotoisesti, sillä se jäi viimeistelemättä. Ristiriitaisuudet mahdollistavat sen tulkitsemisen täysin päinvastaisilla tavoilla.

Teoksen on kääntänyt Heikki Eskelinen. Clausewitzin alkuperäinen kieli on analyyttistä, filosofista ja ohjekirjan mukaista, mutta suomennos tekee siitä kevyemmän niin että yli 300-sivuinen teos jaksaa pitää otteessaan ja herättää mielipiteitä, vaikkakin rivien välistä huokuvatkin yli kahdensadan vuoden takainen ajan kuvaus ja kielelliset tehokeinot. Yleisesti teos on hieman haastava, mutta suomennos keventää paljon. Teoksen keskeneräisyys näkyy paikoin.

* *

Sodankäynnistä (alkup. Vom Kriege, 1832) on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee sodan teoreettista muotoa ja toinen todellisia sotatoimia, kolmas hyökkäystä ja sotasuunnitelmaa. Teoksessa on kahdeksan lukua, joista kaksi viimeistä on luonnostelmia. Kahta viimeistä Clausewitz ei ehtinyt kirjoittaa loppuun.

Clausewitz esittää, miten taktiikka on oppi sotavoimien käytöstä taistelussa; kun taas strategia on oppi taistelujen käymisestä sodan päämäärän saavuttamiseksi. Clausewitzin aikana ei ollut vielä vakiintunut puhutaanko sotataidosta vai sotatieteestä. Muilta osin kuin filosofiselta ja teoreettiselta puoleltaan, teos on suurelta osin mielenkiintoinen vain historiallisilta aspekteiltaan. Taktiikat ja sodan teknologinen kehitys ovat muuttuneet paljon, esimerkiksi tulivoiman ja logistiikan osalta.

Clausewitz myös kirjoitti, että periaatteet, säännöt, ohjeet ja metodit ovat sodankäynnin välttämättömiä edellytyksiä. Clausewitzin opit paljastavatkin, miten ne olivat hänen aikanaan uudenaikaisia, jopa vallankumouksellisia.

* *

Teoksen monet klassiset, filosofiset kysymykset resonoivat yhä nykyajassa. Clausewitzin kirjan keskeisenä teemana on, miten sotaa voidaan ymmärtää osana politiikkaa ja yhteiskuntaa. Hän oli etenkin aiemman tiedon mukaan poliittinen filosofi, jonka tausta heijastuu hänen kirjoittamaansa teokseen. Samoin hänellä oli tarkka, uudenaikainen, psykologinen käsitys sodanjohtajan henkisistä ja fyysistä edellytyksistä. Taistelu sodassa ei ole yksilön taistelua toista yksilöä vastaan, vaan monista yhteen liittyvistä osista koostuva kokonaisuus.

Wilhelm Ritter von Schramm toteaa Clausewitzin taustasta sotakirjailijana: ”Itse asiassa teoksen kirjoitti kuitenkin poliittinen filosofi, psykologi ja sosiologi, joka tosin ymmärsi paljon sotilasasioista, mutta jolle kokonaisuus oli politiikkaa, sota vain poliittisen ja yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen osa ja tämän vuorovaikutuksen toteuttamista toisin eli väkivaltaisin keinoin.”

Käihkö tuo esiin, miten ”Clausewitz ei koskaan täysin pystynyt selvittämään politiikan ja väkivallan suhdetta”. Käihkö myös kirjoittaa, että Clausewitzin käsitykset sodan ja politiikan yhteydestä muuttuivat hänen elinaikanaan ja että Clausewitz korjaili teostaan useaan otteeseen.

Teoksen ongelmallisuus kytkeytyy nykypäivän näkökulmasta siihen, miten Clausewitz jakaa sodan kolmeen osaan: kansaan, sotapäällikön ja armeijan toimintaan sekä hallitukseen, jonka tavoitteista on lopulta kyse. Nykypäivän kriiseissä ovat kuitenkin mukana myös esimerkiksi terroristijärjestöt.

Näen teoksessa vaikutteita myös G. W. F. Hegelin teorioista, mikä käy ilmi kahden vastakohtaisen dialektisen parin käsittelyssä (esimerkiksi hyökkäys ja puolustus). Samoin molemmat ovat ruotineet Napoleonin sotia historiallisena ilmiönä.

* *

Osa Clausewitzin käyttämistä käsitteistä on yhä käytössä, kuten sodan sumu ja kitka. Vaikeudet sodassa kerääntyvät ja tuovat kitkaa; lukemattomat pienet seikat, joita ei voida koskaan ottaa huomioon, vaikuttavat sodassa ja heikentävät tuloksia, joiden vuoksi tavoitteesta jäädään kauaksi. Kitka erottaa todellisen sodan paperille kirjoitetusta. Pataljoona koostuu useista henkilöistä, sodassa on paljon sattumanvaraisuutta. Samoin sääolosuhteet ja monet muut yksittäiset tekijät aiheuttavat kitkaa. Sodan sumu tarkoittaa tiedollista epävarmuutta esimerkiksi vihollisen sijainnista ja liikkeistä.

Clausewitz ei pyrkinyt kirjoituksessaan kritisoimaan Napoleonia. Hänen päämääränään ei ollut kirjoittaa muistelmia, vaan luoda mahdollisimman puolueeton teksti. Teos ei olekaan luonteeltaan voimakkaasti kantaaottava. Samoin asiaan saattoi vaikuttaa, että kun Sodankäynnistä ilmestyi, Napoleon oli jo totaalisesti lyöty. Sen sijaan teoksesta huokuu paikoin nationalismi.

* *

Teos osoittaa, miten sota on ihmisyyden äärimmäinen testi. Rasitukset sodassa vaativat myös hyvää fysiikkaa, päätöksentekokykyä ja vaikeissa tilanteissa johtajan tai päällikön suurta tahdonvoimaa. Samoin sotilaalla tulee olla kykyä kestää erilaisia ilmastoja sekä vilua ja nälkää.

Clausewitz määrittelee sotilaallisen nerouden. Teos tuo esiin yhä ajankohtaisia sodanjohtajalta edellytettäviä psykologisiakin valmiuksia. Sota vaatii fyysistä ja henkistä kyvykkyyttä, rohkeutta sekä kykyä tehdä nopeita päätöksiä. Sodan vaatimustasot nousevat aina sitä mukaa mitä korkeammalle portaalle mennään. Sotapäällikkö on Clausewitzin mukaan valtiomies, hänen tulee kääntää katseensa hallitukseen. Vain henkisesti vahva johtaja saa armeijastaan paljon irti ääriolosuhteissa.

”Sodan suurten linjojen teorioissa eli ns. strategiassa on tavattomia vaikeuksia, ja voitaneen sanoa, että hyvin harvoilla ihmisillä on siihen sisältyvistä yksittäisistä aiheista selkeitä eli asioiden pysyvien yhteyksien välttämättömiin perusteisiin ulottuvia käsityksiä. Käytännössä useimmat toimivat pelkän kokemusperäisen tilanteen arviointinsa perusteella, ja tämä osuu kohdalleen paremmin tai huonommin sen mukaan, miten kyvykkäitä he ovat.”

* *

Siinä missä aiemmat teoreetikot olivat keskittyneet lähinnä taistelukentän sääntöihin, geometrisiin muodostelmiin ja teknisiin ohjeisiin, Clausewitz loi sodan luonteesta filosofisen ja psykologisen teorian, joka on yhä nykyaikainen.

Clausewitzin sodan strategiassa keskeistä on henkiset suureet, armeijan sotilaallinen moraali, rohkeus, sitkeys, määrällinen ylivoima, yllätys, sotajuonet sekä voimien keskittäminen tilaan. Clausewitz korostaa erityisesti hyökkäyksen ylivoiman ja yllätyksellisyyden merkitystä, vaikka harvoin armeija pystyy yllättämään, tiedot vastustajan varustautumisesta saadaan usein selville. Sodankäynti on luonteeltaan liikkuvaa ja staattista.

* *

Aikakautta leimasivat suuret, liikuteltavat armeijat ja tykistö, minkä vuoksi teksti onkin nykypäivän lukijan näkökulmasta monelta osin vanhentunut. Tästä huolimatta Carl von Clausewitz määrittelee kirkkaasti varhaisempia, sodankäynnin keskeisiä käsitteitä, kuten armeijan, sotaretken sekä lanseeraamansa käsitteen ”sotanäyttämö”. Tämän lisäksi hän avaa onnistuneesti armeijan ryhmittämisen yleispiirteitä ja analysoi osuvasti teiden, huollon, leiriytymisen, marssien sekä tukialueiden käytännön merkitystä omana aikanaan.

Clausewitz painottaa vahvasti, että taistelun kulun kannalta sekä henkinen että fyysinen ylivoima ovat ratkaisevassa asemassa. Lisäksi Clausewitz nostaa esiin maaston merkityksen taistelukenttänä sekä korostaa etujoukkojen, etuvartioasemien ja tiedustelijoiden roolia vastustajan todellisten voimasuhteiden selvittämisessä. Luku tarjoaakin kiehtovan läpileikkauksen siitä, miten sodankäynnin mekaaniset lait ja johtajuus kietoutuvat toisiinsa.

* *

Carl von Clausewitzin keskeinen teesi on, että puolustus on vahvempi sotamuoto kuin hyökkäys. ”Hyökkäys on heikompi ja puolustus vahvempi sodankäynnin tapa.” Puolustuksen perimmäinen tavoite ei kuitenkaan ole passiivinen odottelu, vaan tilanteen kääntäminen aktiiviseksi hyökkäykseksi – iskeminen ”koston miekalla” heti, kun valtasuhteet sen sallivat.

Teoksessa puolustustaistelua tarkastellaan erittäin monipuolisesti ja maantieteelliset tekijät huomioiden. Clausewitz avaa ansiokkaasti muun muassa sitä, miten kenttäasemat, leirit, vuoristot, joet, suot ja metsämaastot vaikuttavat taktiikkaan. Joukkojen etenemiseen ja huoltoon vaikuttavat maaperä sekä valloitetuilla alueilla asuvien siviilien suhtautuminen, kiinteiden puolustusasemien rooli sekä joukkojen oikeaoppinen sijoittaminen valtakunnan rajoille.

Erityisen kiinnostava on Clausewitzin havainto hyökkääjän kulminoitumispisteestä. Valtakunnan rajan ylittänyt hyökkääjä kohtaa vieraalla maaperällä nopeasti asetarvikkeiden ja reservien ehtymisen. Tämä logistiikan pettäminen johtaa usein hyökkäysvoiman tyrehtymiseen ja pakottaa joukot vetäytymään.

Edelleen jokaisessa hyökkäystoimenpiteessä on myös puolustautumisen elementtejä.

* *

Kirja korostaa sodan suunnitelmallisuutta. Sotasuunnitelmaa laadittaessa on määriteltävä tarkasti, mitä sodalla halutaan saavuttaa ja mitä keinoja sen saavuttamiseksi vaaditaan. Jos poliittiset panokset ovat pienet, myös sodankäynti on maltillisempaa. Vastaavasti suuret panokset vaativat massiivisempia toimia.

Teos luo kylmän realistisen kuvan sodan päämäärästä: vastustaja on nujerrettava sellaiseen tilaan, että se ei kykene jatkamaan vastarintaa. Tämä edellyttää vihollisen sotavoiman tuhoamista, kansalaisten taistelutahdon murtamista ja vastustajan poliittisten asemien haltuunottoa.

Teoriassa sota on väkivaltainen voimainkoitos, joka pyrkii eskaloitumaan äärimmilleen. Käytännössä poliittiset, taloudelliset ja moraaliset rajoitteet kuitenkin hillitsevät sodan absoluuttista toteutumista.

* *

Clausewitzin ajatukset ovat jakaneet suurten sotilaallisten johtajien mielipiteitä. Käytännön sotilas, sotamarsalkka Bernard Montgomery on soveltanut osittain teoreettisia periaatteita käytännön johtamistyössään ja taistelustrategiassaan; toisaalta sotahistorioitsija John Keegan arvostelee Clausewitzin teosta. Keegan on kirjoittanut sodankäynnin historiaa kuvaavan teoksen A History of Warfare (1993), jonka Gummerus julkaisi vuonna 2005 nimellä Sodankäynnin historia.

Miten Clausewitzin ajatukset ovat sovellettavissa nykyhetken poliittisiin ja sotilaallisiin tilanteisiin? Ja mikä on teoksen arvo nykykonfliktien tutkimuksessa ja kriisinhallinnassa? Teoksen pinta-ala ei yllä täysin nykytilanteisiin, kuten terrorismiin tai ydinasepolitiikkaan. Myös ilma- ja merisota jäävät teoksen ulkopuolelle, sillä Clausewitzilla ei ymmärrettävästi ollut kristallipalloa käytössään. Lisäksi siviiliuhrien määrä on viime vuosikymmenien sodissa noussut merkittävästä, mikä on muuttanut sodan luonnetta.

* *

Vaikka Sodankäynnistä on historiallisena sodan kuvauksena vanha, se avaa yhä tutkijoille, johtajille ja aiheesta kiinnostuneille yhä ajankohtaisen ja opetuksellisen näkökulman sotaan. Nykypäivän sotilaallisissa kriiseissä ei liika tutkimus konflikteista ole liikaa, jotta voimme oppia ongelmien eskaloitumisesta.

Myöhemmät sosialistiset vallankumousjohtajat, kuten Vladimir Lenin, ovat ikään kuin ”riistäneet” Clausewitzin oppeja luokkasodissa. Ilmari Käihkön johdanto kertoo mysö, miten Adolf Hitler nosti Clausewitzin myöhemmin kansallissosialistien ideologiseksi esikuvaksi omien tarkoitusperiensä kautta tätä kapeasti tulkiten.

Teoksen suuntaviivojen tunteminen on ominaista johtajille. Lisäksi teos on välttämätön lukukokemus jokaiselle strategiasta, politiikasta tai historiasta kiinnostuneelle: ”Toivon, että tämä uusi suomenkielinen painos palvelee paitsi suomalaista sotatieteellistä pohdintaa myös kannustaa miettimään, missä olosuhteissa meidän kannattaa turvautua sotaan politiikan työkaluna”, Käihkö osuvasti kirjoittaa.

Kirjan kansikuva on yksityiskohta Louis-François Lejeunen maalauksesta, joka kuvaa Borodinon taistelua vuonna 1812. Kuvassa marsalkka Berthier ottaa vastaan venäläisen kenraalin antautumisen. Taiteilija ja kenraali Lejeune palveli Napoleonin armeijoissa.

Mari Loponen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua