Puut puhuvat, mutta hakattu metsä ei vastaa – arviossa Anneli Jussilan ja Pepe Forsbergin teos

Kuva: Luonnonperintösäätiö / Minerva Kustannus

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla iso juttu siitä, miten puut ovat paljon enemmän kuin vaikkapa kivenlohkareet, vaikka molemmat seisovat meidän silmissämme vaitonaisina Suomen luonnossa. Juttua lukiessa mieleeni tuli juuri lukemani, keväällä ilmestynyt Puut puhuvat -kirja (Minerva, 2023). Molemmat ovat tärkeitä puheenvuoroja suomalaisessa metsäkeskustelussa, joka käy tällä hetkellä kuumana ja varsin vahvoin talouspainotuksin. Toisenlaiset puheenvuorot muistuttavat meitä siitä, miten puut voi nähdä muunakin kuin puupeltona ja Suomen talouden perustana.

Puut puhuvat -kirja on kahden aktiivisen luontoihmisen, Anneli Jussilan ja Pepe Forsbergin, yhteisillä luontoretkillä itunsa saanut tietokirja, jolla he haluavat saada ihmiset rakastamaan luontoa yhtä paljon kuin he sitä rakastavat. Kirjassa on kiinnostavaa tieteellistä tietoa puiden uskomattoman rikkaasta elämästä, muistutuksia puiden merkityksestä kulttuurissamme vuosituhansien aikana ja painavaa tekstiä niiden roolista osana hyvinvointiamme tänä päivänä.

Kaiken tämän jälkeen kirjan lopussa esitetty kysymys ”mitä me voimme antaa luonnolle” tuntuu merkitykselliseltä ja tärkeältä.

Puut puhuvat ja auttavat kaveria

Tiesitkö, että puut viestivät toisilleen juurien välityksellä? Esimerkiksi douglaskuusen ja koivun välinen radioisotoopeilla tehty kommunikaatiokoe osoitti, että kun toinen puu peitettiin, naapuripuu alkoi lähettää juurten välityksellä yhteyttämiseen tarvittavaa hiilidioksidia apua pyytäneelle. Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Forsberg avaa tällä ja muilla esimerkeillä lukijalle sitä, miten puut kommunikoivat yli lajirajojen. Hän kuvailee, miten ne reagoivat kollektiivisesti vaaroihin ja toisaalta auttavat koko eliöyhteisöä kukoistamaan toisilla toimilla. Forsberg muistuttaa, miten puiden kommunikaatioketjut maan alla voivat olla jopa kilometrien pituisia.

”Metsän elävät organismit ymmärtävät ympäristöään ja osaavat sopeutua muutoksiin viestimällä tapahtumista keskenään”, Forsberg kirjoittaa.

Kirjan toisessa osassa Luonnonperintösäätiön suojelujohtaja Anneli Jussila vie lukijan puiden ja ihmisen yhteiseen historiaan muun muassa myyttien ja kansanperinteen kautta. Vaikka Suomi elää metsästä ja kutsumme itseämme vieläkin usein “metsäkansaksi”, Jussila määrittelee metsäajan päättyneen Suomessa jo 1800-luvulla. Silloin luonnonmetsien osuus oli vähentynyt alle puoleen Suomen metsäpinta-alasta.

Samaan aikaan muuttui vuodenkiertoon perustuva syklinen aikakäsitys nykyiseksi länsimaiseksi janaksi. Ajattelutavaksi, jossa liike on koko ajan eteenpäin ja jota leimaa vankka usko edistykseen ja taloudellisen kehityksen auvoisuuteen. Metsäajan kansa ei Jussilan mukaan pyrkinyt edistykseen ja sen myytit ammensivat metsästä, ajasta jolloin ihmiset ja eläimet olivat yhtä. Hän kysyykin, voisiko kymmenen tuhatta vuotta kirjoittamatonta esihistoriaa olla portti jälkihistoriaan, jolloin puiden ääntä aletaan taas kuunnella?

Jussila avaa näkökulmia metsään myös taiteen ja taiteilijoiden kautta. Niin runoilijat, kirjailijat kuin kuvataiteilijat ovat teoksissaan kuvanneet ja rakentaneet suhdettaan luontoon. Lopuksi hän päätyy pohtimaan nykyihmisen suhdetta luontoon. Sitä, mitä se on ja mitä se parhaimmillaan voisi olla. Kirjassa ei esitetä vain kysymyksiä, vaan pyritään antamaan myös vastauksia. Tapoja muuttaa sekä ajatteluaan että toimintaansa.

Tunnetta ja tietoa iloisena sekasotkuna

Kirjan suurin ansio on sivuilta huokuva kirjoittajien suunnaton rakkaus metsää kohtaan ja aito huoli puiden tulevaisuudesta Suomessa. Kirjoittajat myös tuntevat luonnon ja tietävät mistä puhuvat, mutta välillä sanottavaa tuntuu olevan liikaakin. Tekstit poukkoilevat tyylilajista toiseen. Tieteellisten tutkimusten raportointia, runollista metsän kuvailua, puheenvuoroa metsäpolitiikkaan ja käytännön vinkkejä sulassa sovussa. Minua se häiritsee, mutta ehkä moni nykyajan pirstaloituneeseen lukemiseen tottunut ihminen ei edes huomaa tätä.

Kirjan ensimmäinen kolmannes on Forsbergin hivenen sekavaa, intohimoista metsän puolustusta, mistä välittyy enemmän tietoa ja tunnetta kuin kirjoittamisen taitoa. Jussilan kulttuuriin ja ihmisen yhteyteen paneutuva osuus on yhtenäisempi kokonaisuus, mutta ilman rönsyilyä ei selviä sekään.

”Toivomme tietokirjamme avulla vähentävämme liikkeellä olevien vääristävien metsäväittämien vaikutuksia. Kirjailijoina haluamme vaikuttaa luonnonvarojen ylikulutukseen ja vahvistaa myönteistä suhtautumista luonnosuojeluun, mikä on nyt ratkaisevaa planeettamme tulevaisuuden kannalta. Metsäluonto tarvitsee puolustajia ja suojelutyö huomattavaa vahvistusta ja hyväksytyksi tuloa.“

”Toivomme, että rakastuisitte kanssamme Suomen metsiin”, päättävät kirjoittajat alkusanansa, jotka on kirjoitettu Hämeenlinnassa 1.3.2023.

Samaa toivon minäkin ja kiitän kirjoittajia tämän kirjan tekemisestä.

Marja Heinonen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua