Putin teki Anne Appelbaumin Gulag-historiasta uudelleen ajankohtaisen – 20 vuoden takainen bestseller vihdoin suomeksi

Kuvat: James Kegley / Siltala

”Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu, ʼjotta niin ei enää tapahtuisiʼ, kuten klisee kuuluu. Tämä kirja on kirjoitettu, koska niin tapahtuu jälleen melko varmasti.”

Anne Applebaum kirjoitti Gulag-kirjansa hyytävän kaukokatseiset loppusanat 20 vuotta sitten. Kun Pulitzer-palkittu teos vuonna 2003 julkaistiin, historia näytti päättyneen. Neuvostoliiton raunioille syntynyt Venäjä oli avautunut Boris Jeltsinin aikakaudella, eikä hänen seuraajakseen nostettu Vladimir Putin ollut vielä paljastanut kasvojaan.

Kuvaus vainoharhaisesta Stalinista tuntuu taas karmivan ajankohtaiselta. Vankileirit, jotka suljettiin Mihail Gorbatšovin aikana, täyttyvät jälleen hallinnon vastustajista, mielipidevangeista ja ihmisoikeusaktivisteista. Venäjä on vajonnut totalitarismiin ja henkilökulttiin. Se pyrkii jälleen pakkomielteisesti palauttamaan suuruutensa ja voimansa. Siinä ei ole kyse pelkästään rajojen siirtelystä, vaan kokonaisten kansojen karkotuksesta ja tuhoamisesta. Ukrainan vallatuilla alueilla turvaudutaan Stalinin keinoihin: ensimmäisenä vaihdetaan opettajat, koulukirjat, kieli ja historian tulkinnat.

Sepitetyssä historiassa ei ole sijaa totalitarismin irvokkaimmalle ilmentymälle, vankileirijärjestelmä Gulagille. Sen kokonaisvaltaisin ja perusteellisin selvitys on Anne Appelbaumin 20 vuotta sitten julkaisema järkäle Gulag – Vankileirien saariston historia (suom. Antero Helasvuo; Siltala, 2022), jonka suomennos on vihdoin julkaistu.

28,7 miljoonaa ihmistä lähetettiin pakkotyöhön

Anne Appelbaum ei pyri ratkaisemaan, oliko Josif Stalin Hitleriäkin verisempi diktaattori. Appelbaumin ydinkysymys on, miksi Venäjän holokaustista on vaiettu.

Stalinin leirijärjestelmä poikkesi natsien keskitysleireistä ainoastaan siinä, että Gulagin pääasiallinen tehtävä ei ollut tappaa. Leireillä pyrittiin tuhoamaan kansoja, kulttuureja ja hallinnon vastustajia, ei ihmistuotantokoneistoa. Kuolema oli vain kuulustelujen, kidutusten, kuljetusten, kylmyyden, nälän ja tautien sivutuote. Teloitettujen ja työllä tapettujen tilalle kuskattiin lisää vankeja, jotta tuotantotavoitteissa pysyttiin.

Kymmenien tuhansien vankileirien verkosto saavutti huippunsa Stalinin kaudella. Appelbaum laskee, että vuosina 1929–1953 leireillä raatoi noin 17 miljoonaa ihmistä, joista kolmasosa ei koskaan palannut kotiin. Lisäksi karkotettuja oli 6–7 miljoonaa. Yhteensä pakkotyöhön lähetettiin 28,7 miljoonaa ihmistä.

Miksi venäläiset vaikenevat leireistä?

Vankileirien karmea todellisuus pyrittiin peittelemään propagandalla. Harvoille leireillä vierailleille ulkomaalaisille esiteltiin onnellisia työläisiä, jotka puursivat pyyteettä isänmaan hyväksi. Leirien arvostelu leimattiin kommunismin vastustajien valeeksi.

Venäläisten on vaikea käydä läpi veristä historiaansa, joka koskee jokseenkin joka suvun vaiheita. Vastaan tulee uhrien lisäksi ilmiantajia ja hirveyksiin syyllistyneitä.

Leireiltä hengissä selvinneet olivat edelleen kansanvihollisia, joista kannatti pysytellä kaukana, jos ei halunnut itse päätyä leirille. Maineenpalautus oli mahdotonta Stalinin aikakauden jälkeenkin, sillä silloin olisi tunnustettu, että miljoonat viattomat ihmiset olivat kärsineet turhaan. Olisi myönnetty, ettei maata ole johtanut laillinen hallinto vaan gangsterikopla.

”Jos vankileirit olivat todella olleet typeriä, tuottamattomia ja traagisia, se merkitsisi, että Neuvostoliittokin oli typerä, tuottamaton ja traaginen. Oli vaikeaa ja pysyisi vaikeana kelle tahansa neuvostokansalaiselle, oli hän sitten eliitin jäsen tai tavallinen turpeenpuskija, tunnustaa että hänen elämäänsä oli hallinnut kasa valheita.”

Leirejä tutkineet päätyivät itse leireille

Länsimaisessa demokratiassa on vaalittu ihannetta, jonka mukaan ihmiset syntyvät vapaina ja ovat tasa-arvoisia. Venäjällä ihmisoikeudet ovat olleet lyhytaikainen vapautumisen ja avautumisen ajan ilmiö.

Venäjällä kansa ei koostu yksilöistä, vaan muodostaa tuotantomassan. Maatalouskauden maaorjajärjestelmästä siirryttiin sujuvasti teollistumisen ajan orjajärjestelmään, vankileireihin. Kommunismista muodostui entistä ankarampi ja väkivaltaisempi orjuuttaja.

Venäjän lyhytaikaisia vapautumisen jaksoja on seurannut kurinpalautus. Hruštšovin aloittama avautuminen päättyi, kun Brežnev palautti Stalinin maineen ja älyköt pakkotyöhön. Gorbatšovin ja Jeltsinin lyhyt demokratiakokeilu näyttäytyi kaaoksena, jonka jälkeen Putin palautti kurin ja järjestyksen.

Gulag-historian kaivelu liittyy Venäjällä sekasortoiseen demokratian aikaan. Siihen ryhtyneet ovat päässeet tutustumaan tutkimuskohteeseensa omakohtaisesti. Memorial-järjestö lakkautettiin vuonna 2021 ulkomaisena agenttina. Sen tutkijoille ja ihmisoikeuksien puolustajille keksittiin huume- ja seksuaalirikostuomioita.

Kahden rintaman sotaa vapautta vastaan

Pelko ja terrori takaavat, ettei kukaan enää ryhdy tonkimaan menneisyyttä, kokoamaan uhriluetteloita, perustamaan museoita tai pystyttämään muistomerkkejä vainojen uhreille. Samalla varmistetaan, ettei Venäjä kehity oikeusvaltioksi.

”Ei mikään edistä laittomuutta niin kuin se, että konnat pääsevät pälkähästä, saavat nauttia saaliistaan ja nauraa kansalle päin naamaa. Salaisen poliisin jäsenet saivat pitää loistoasuntonsa, datšansa ja muhkeat eläkkeensä. Heidän uhrinsa pysyivät köyhinä ja syrjäytyneinä. Nyt useimmista venäläisistä näyttää siltä, että mitä enemmän teki menneisyydessä yhteistyötä, sitä viisaampi oli. Josta seuraa: mitä enemmän huijaa ja valehtelee nykyisyydessä, sitä viisaampi on.”

Anne Appelbaum auttaa ymmärtämään, mitä vastaan vapaa maailma kävi vuosikymmenten ajan kylmää sotaa. Venäläistäminen korruptoi levitessään Itä-Euroopan, Kiinassa ja Pohjois-Koreassa otettiin tehokäyttöön sen vientituote työleirijärjestelmä.

Autoritaarisessa diktatuurissa tärkeintä on varmistaa eliitin vallassa pysyminen. Sen perimmäisiin tavoitteisiin kuuluu objektiivisen vihollisen tuhoaminen.

Putinin Venäjä on palannut Stalinin ajan totalitarismiin, jossa käydään kahden rintaman sotaa vapautta vastaan. Asein käytävän taistelun rinnalla käydään propagandasotaa, jonka tärkein tehtävä on pitää kurissa vapautta haikailevat kansalaiset.

Pienen älymystön liike voi nopeasti muuttua laajojen kansankerrosten vallankumoukseksi, ja siksi valtaeliittiä uhkaavat toisinajattelijat on nujerrettava nopeasti ja tehokkaasti. Poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset ongelmat ratkaistaan kovemmalla kurilla: ankarampia leirejä ja vankiloita, tiukempaa tarkkailua ja enemmän ahdistelua.

Nälkä näännytti zombieksi

Gulag-leirijärjestelmän mittasuhteita on vaikea hahmottaa, sillä kymmenet tuhannet leirit ja kymmenet miljoonat uhrit ovat vain likiarvoja. Yhtä suurpiirteisiä olivat mielivaltaiset viiden, kymmenen ja 20 vuoden tuomiot, joiden päälle lätkäistiin todellisesta tai keksitystä pikkurikkeestä toinen mokoma.

Leirit täyttyivät sotia edeltäneiden puhdistusten aikaan, kun Stalin näki vastustajia ja vihollisia kaikkialla. Huippunsa leirijärjestelmä saavutti Stalinin viime vuosina 1950-luvun alussa. Silloin leireillä oli 2,5 miljoonaa ihmistä ja karkotuksessa saman verran. Karkotus saattoi olla jopa leirituomiota ankarampi, sillä arktisiin oloihin kuskatut eivät saaneet edes leipää tai kattoa päänsä päälle. Etnisissä puhdistuksissa karkotukseen lähetettiin kokonaisia kansoja.

Mittasuhteitakin raskaampaa luettavaa ovat kuvaukset leirien oloista. Niitä Appelbaum kokosi leirimuistelmista ja haastattelemalla selviytyneitä.

Kurjuutta ja kärsimystä säädeltiin nälällä. Olematonta leipä- ja liemiannosta pienennettiin entisestään, jos näännytetyt vangit eivät yltäneet pakkotyössä tavoitteeseen. Lopulta nälkä, täit, luteet, syöpäläiset ja taudit muuttivat ihmiset zombeiksi, jotka eivät hallinneet mieltään eivätkä suolentoimintaansa.

Näennäislaillisia näytösoikeudenkäyntejä

Vallankumouksen jälkeen uskottiin, että kommunismi poistaa rikollisuuden. Todellisuudessa pelko ja valvonta opettivat varastamaan ja huijaamaan, jotta selvisi yhteiskunnassa ja leirillä. Rikollisista muodostui leirien etuoikeutettu laillisten varkaiden joukko, joka terrorisoi poliittisia vankeja. Osa vangeista kohensi asemaansa ryhtymällä ilmiantajaksi.

Ihmisiä vangittiin ja karkotettiin sen vuoksi, mitä he edustivat, eikä sen vuoksi, mitä he olivat tehneet. Tunnustuksia kuvitellusta juonitteluista kommunismihallintoa kohtaan hankittiin kiduttamalla. Luokkavihollisille järjestettiin näennäislaillisia näytösoikeudenkäyntejä, joissa rangaistusten perusyksikkö oli kymmenen vuotta. Postimerkkiharrastajien kansainvälinen kirjeenvaihto tai vierasperäinen tausta tarkoittivat vakoilua ja sabotointia.

Valtavan leirijärjestelmän ylläpito oli kallista. Rahaa nielivät niin vartijoiden palkat kuin ruoka ja vaatteet, joista korruptio söi osansa.

Leirien haluttiin kannattavan itsensä. Tavoitteeseen ei koskaan päästy, vaikka tuotantotavoitteita kiristettiin ja työmotivaatiota yritettiin nostaa sitomalla ruoka-annos työpanokseen.

Leiriporttien ylle kiinnitettiin iskulauseita, joissa ylistettiin työntekoa. Niiden saksankielinen ”Arbeit macht frei” -versio tuli tutuksi natsien keskitysleireillä.

Vankileireistä tuli talouden moottori

Rangaistuslaitos muuttui talouden moottoriksi, kun teollistuva maa tarvitsi puuta, mineraaleja ja öljyä sekä niiden tuottamiseksi teitä, rautateitä, kaupunkeja ja tehtaita. Vangit vastasivat monella alalla suuresta osasta tuotantoa.

Luonnonvarat sijaitsivat asumattomissa pohjoisosissa. Niiden arktisiin oloihin karkotettiin kokonaisia kansoja ja kuskattiin vankeja, joiden ensimmäinen tehtävä oli rakentaa asuinparakit. Alkuun ei välttämättä tarvittu edes piikkilankoja, sillä ympärillä levittäytyi upottavia soita ja loputonta tundraa, joiden poikki oli mahdotonta paeta. Jotkut yrittivät silti. Jo valmiiksi nälkiintyneenä ei kannattanut lähteä yksin tai kaksin, vaan houkutella mukaan kolmas evääksi.

Tehoton näennäistyö oli tuottamatonta, koska sitä tehtiin puutteellisin taidoin ja työkaluin. Satojen kilometrien kanavan rakentaminen alkoi sillä, että ensin tehtiin lapion kaltaiset. Kaivoshanke käynnistettiin pidättämällä riittävästi kaivosinsinöörejä.

Propagandan ja todellisuuden ristiriita

Järjestelmä ajautui omituiseen noidankehään. Oli vaikea erottaa, lisäsikö Stalin pidätysten määrää rakentaakseen lisää leirejä vai rakensiko hän lisää leirejä saadakseen tilaa uusille pidätetyille.

Kukaan ei ollut turvassa mielivallalta. Vartija saattoi löytää itsensä piikkilangan toiselta puolelta.

Eliittiä ei huolettanut leiriolot tai kuolleisuus, vaan tuotantotavoitteiden täyttyminen ja etenkin se miten niistä maailmalla uutisoidaan. Propagandan ja todellisuuden ristiriitaa hämmennettiin byrokraattisella käänteiskielellä. Stalinin erikoisleiri tarkoitti kuolemanleiriä kuten Putinin erikoisoperaatio sotaa.

”Erehdyit, jos luulit minun istuvan vankilassa. Minua ʼpidettiin tutkinnallisessa eristämössäʼ, jossa minua ei viskattu selliin, vaan ʼsijoitettiin rangaistuseristämöönʼ. Eivätkä sitä tehneet vanginvartijat, vaan ’säätäjät’, eikä tätä kirjettä ole lähetetty keskitysleiriltä, vaan ʼinstituutistaʼ ”, kirjailija Juli Daniel kirjoitti ystävälleen.

Leireille päätyi kymmeniä tuhansia suomalaisia

Gulagin kauhut tulivat maailman tietoisuuteen viimeistään 50 vuotta sitten, kun Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo julkaistiin. Itsesensuurin aikaan sen suomennos julkaistiin ruotsalaiskustantamon kautta. Kirjakohua käsiteltiin eduskunnassakin, sillä sen pelättiin vahingoittavan idänsuhteita.

Anne Appelbaum täydentää Aleksandr Solženitsyn leirielämäkuvauksia valtionterrorin mittasuhteilla. Amerikkalaistoimittaja ja -kirjailija kolusi Gulagin arkistoja, kun se oli Neuvostoliiton romahdettua hetken aikaa mahdollista. Niiden avulla hahmottuu leirijärjestelmän rakentuminen, paisuminen ja luhistuminen.

Anne Appelbaumin palkittu bestseller on ollut luettavissa jokseenkin kaikilla eurooppalaisilla kielillä. Parinkymmenen vuoden viiveellä ilmestynyt Antero Helasvuon suomennos näyttäytyy suomettuneisuutta seuranneen sokeuden ajan päätepisteenä. 20 vuotta sitten Suomessa kiinnostivat nopeasti kehittyvällä Venäjällä aukeavat taloudelliset mahdollisuudet, eivätkä historian hirveydet. Kommunismin ajan kauhut voitiin lakaista maton alle, kun kuviteltiin että rosvovaltio voisi uudistua tekemättä tiliä historiansa kanssa.

Suomessa Gulag-tilintekoa on vaikeuttanut osallisuus. Kiihkeimmät suomalaiskommunistit olivat aikanaan varmistamassa Leninin valtaannousua. Itärajan taakse virtasi väkeä sisällissodan jälkeen, pulavuosina ja 1920-luvun lopun laman aikaan. Niihin aikoihin myös joukoittain amerikansuomalaisia muutti työläisten paratiisiin. Kymmenet tuhannet suomalaiset päätyivät vakoojina tai sabotööreinä työleireille tai yhtä ankaraan karkotukseen. Heistä harva palasi kertomaan kokemistaan kauheuksista.

Tommi Liljedahl

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua