Miettinen, Kimmo Miettinen. Kuva: Ursula Ryynänen
KIRJAT | Kimmo Miettisen Suomipunk 1977–1981 on perusteellisen laaja-alainen historiikki. Tarinoita piisaa, vaikka massiivinen määrä puheenvuoroja tekeekin kirjasta paikoittain hiukan raskassoutuisen.
”Miettinen tuntee kaikki ja on ollut sisäpiirissä juuri silloin kun tapahtui.”
ARVOSTELU
Kimmo Miettinen: Suomipunk 1977–1981
- Like, 2021.
- 384 sivua.
Hilse-lehdestä, Räkärodeo-radio-ohjelmasta, levy-yhtiötoiminnastaan ja tusinoista alakulttuuritapahtumista ynnä muusta pöhinästä suomalaiselle musiikkikansalle tutuksi tullut yleisaktiivi (Kimmo) Miettinen on todistanut kirjallista osaamistaan myös kaunokirjallisuuden parissa, mutta Suomipunk 1977–1981 -tietokirjallaan (Like, 2021) hän palaa omimman osaamisensa eli musiikkitoimittamisen pariin – ja nimenomaan siitä aiheesta, johon hän oli käänteentekevästi vaikuttamassa.
Jos punkin Suomen-valloituksessa pitäisi listata keskeisiä hahmoja, Miettinen nousee sinne Epen, Atte Blomin, Pelle Miljoonan ja Eppujen rinnalle henkilönä, jonka kautta sanoma levisi ja mahdollistui. Miettinen tuntee kaikki ja on ollut sisäpiirissä juuri silloin kun tapahtui. Niinpä kirjassa kuullaan kaikkiaan 58:aa kotimaista toimijaa punkin lyhyen tähdenlennon ajalta. Jos joku konkareista ei jotain tarkasti muista, vierestä löytyy heti joku, joka oikaisee miten asia itse asiassa meni.
Sex Pistolsin Suomen-keikan kieltäminen on edelleen käänteentekevä tapahtuma, jonka vaikutus oli varmasti suurempi kuin toteutuneen keikan olisi ollut. Asiasta noussut kalabaliikki nosti punkilmiön kaikkien huulille, eikä vanhemman sukupolven kauhistelua ja luutuneita arvoja vastaan kapinointi ollut ehkä lopulta niin tärkeää kuin oivallus siitä, että kuka tahansa voi tehdä, kuka tahansa voi soittaa ja kuka tahansa voi sillä soittamisellaan saada nimeä ja vaikkapa levytyssopimuksen. Reittejä punkin pariin löytyi myös muiden bändien, kuten Ramonesin ja The Clashin kautta, eikä pidä väheksyä kotimaisten pioneerien antamaa mallia, sekä punkissa että ennen sitä.
Kirjassa avataan hyvin perusteellisesti sitä, mitä kautta kukakin punkiin tutustui, mitä teki, kenen kanssa, milloin, miten ja miksi. Vaikka eri tekijöiden esittelyt ovatkin perusteltuja ja moninaiset näkökulmat tuovat kirjalle tarvittavaa leveyttä, alaotsikoita on lopulta hiukan runsaasti. Paikoin tietoähky haastaa tarinoiden juoksevuutta. Pääasiassa onneksi pysytään, vaikka rönsyilyn riski on aina olemassa, kun monta suuta on puhumassa.
Täytyykin nostaa hattua niin Miettiselle, kirjaa kustannustoimittaneelle Jarkko Jokelaiselle kuin taittaja Rade Puolakalle, sillä lähes 400-sivuinen möhkäle on taatusti perusteellisin aiheesta tehty koonti, ja ennen kaikkea se on tehty niin kuin Miettisen kaikki toiminta punkin aikaan: rakkaudesta lajiin ja lämmöllä.
Totta kai neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneen murroksen läpikäynti on nostalgiaa ja legendaa, mutta lopulta myös vain hyvin lyhyt hetki ihmisten elämää, josta jää käteen muistojen ohella yhdessä tekemisen ja onnistumisten tuomaa itsetuntoa, elinikäisiä ystävyyksiä ja ajatusmaailmaa muuttavaa näkemystä siitä, että kuka tahansa voi tehdä, oikeastaan melkein mitä vain. Se lienee punkin tärkein opetus.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kertomus naalin hävityksestä ja vaikeasta pelastusyrityksestä – arviossa Kimmo Ohtosen Tunturikettu
KIRJAT | Kimmo Ohtonen kirjoitti Pohjolan naalin ”epävirallisen historian”. Yhtä paljon kuin naalista kirja kertoo ihmislajin ylivallasta, metsästyksestä, petovihasta ja ilmastonmuutoksesta.
Avoin, älykäs ja kiinnostava Pirkko Saisio vetää puoleensa – arviossa Heini Junkkaalan Sopimaton
KIRJAT | Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorin ystävästään kirjoittama elämäkerta on miltei tuhatsivuinen kirja. Keittiövaaka kertoo, että se painaa 1 134 grammaa.
