Punelma on kuin väitöskirja tunteineen ja järkineen – arviossa Tiina Lehikoisen romaani

09.05.2022
LehikoinenPunelma

Kuva: Toni Härkönen / Like

KIRJAT | Punelma on postmodernisti kiinnostava Eino Leinon teoksen päällekirjoitus sekä esseemäinen tutkimus naisen asemasta Suomen itsenäisen valtion syntyhistorian aikana.

”Kirjoitustapa liikkuu kaunokirjallisen ja tutkimuksen välimaastossa. Punelma on esseeromaanin ja väitöskirjan sekoitus.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Tiina Lehikoinen: Punelma

  • Like, 2022.
  • 350 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Punelma (Like, 2022) on Eino Leinon Jaana Rönty -romaanin lukemisesta ja tutkimisesta syntynyt postmoderni päällekirjoitus, jota kirjailija Tiina Lehikoinen nimittää myös ”esseihtiväksi” ja ”feministiseksi ruumiinavaukseksi yhteiskuntamme materiaalisista ja kielellisistä kytköksistä”.

Edellinen määritelmä korostaa Leinon romaanin aiheuttamaa ärtymystä ja herättämiä kysymyksiä, koska aihe on ollut kirjailijalle ilmeisen dokumentaatiopohjainen. Jälkimmäinen määritelmä on suuri päämäärä selvittää naisiin kohdistuneen sadan vuoden aikaisen syrjinnän ja alentavan kohtelun ominaislaatua.

Jaana Rönty

Leinon romaani on yli sata vuotta vanha. Sen suhtautuminen kuvaamaansa naiseen on pääosin asenteellinen, väheksyvä ja kylmä. Lehikoinen lukee rivien välistä kaikkia naisia halventavaa mielikuvaa ja sovinistista ajattelua. Jaana

Jaana Rönty on pakotettu tottelemaan ja alistumaan vieraan herran likaisiin toiveisiin. Kun hän tästä loukkaantuneena lähtee kotoaan pakoon, ei Leino näe hänen kohtelussaan mitään erityistä vääryyttä. Päinvastoin, Jaana on ymmärtämätön kiukkuilija, joka ei käsittänyt parastaan.

Punelman rakenne on lainauksia, niiden kommentointia ja liittämistä kirjallisuuden- ja historiantutkimuksen arvioihin, joita myös Lehikoinen kommentoi ja vertailee. Kirjoitustapa liikkuu kaunokirjallisen ja tutkimuksen välimaastossa.

Punelma on esseeromaanin ja väitöskirjan sekoitus, mutta kaunokirjalliseksi luokiteltava juuri subjektiivisten kannanottojen ja tunnerekisterin käyttämisen perusteella.

Yhteiskunta 1900-luvun alussa

Naisen asema oli näennäisesti parantunut 1800-luvun lopulla, mutta silti vallitsi pitkään tapa jättää tytär jostain syystä perinnöttömäksi. Nainen oli holhouksen alainen, jollei suostunut miehen komentoon. Leinolla näkyy johtavana asenteena ”hengen luoma ylemmyys”, sivistys vastaan oppimattomuus sekä villeys ja vaiston mukaan eläminen.

Karattuaan kotoaan Jaana muuttui ”valtaapitävien silmissä syöpäläiseksi, jonka uhmakkuus oli vaaraksi koko yhteiskuntajärjestykselle”.

Leinon jyrkkä sosialismin ja kaikkeen tasa-arvoiseen tähtäävän politiikan tuomitseminen on hänen romaaninsa päämotiiveja. Se oli hänen mielessään samaa kuin nationalismi, joka oli miesten luomaa isänmaan palvontaa, tuhansien järvien maan ”sinisiintokansan” ihannointia.

Lehikoinen valitsee kirjoitustavan, jossa hän puhuttelee Jaanaa elävänä henkilönä ja puhuu Leinosta ”kirjailijanasi”.

Leinon oma tausta oli paltamolaisesta perheestä nousu luokkien priimuksena ja hyppy kansakunnan ylimpään luokkaan runoilijanerona. Hän näki syrjäisen kyläseudun luonnon armoilla olevana, vaikeana elämänä, josta piti päästä oppimalla pois, ottaa haltuun elämä ja louhikkoinen luonto. Sivistyksellä tuli korvata vaistojen varassa elävä villi ihminen.

Leino käyttää Jaanaa varoittavana esimerkkinä. Tämä joutuu huonojen vaikutteiden alaisena tutustumaan vääränlaisiin oppeihin tasa-arvosta ja sosialismista. Jaanasta tulee kapinallinen ja punainen tahra pian kehittyvän veljessodan tapahtumissa.

Historialliset juuret

Vajaa tuhat vuotta aiemmin oli Suomeen tuotu kristinusko ja pakotettu pakanallinen kansa pois perinneuskostaan luontoon. Tämä käännytys oli kaiken lähtökohta. Kristinoppi oli sivistyksen sanoma. Se sisälsi myös miehen ylivaltaisen aseman naiseen nähden. Se merkitsi suomalaisille luontoyhteyden katkaisemista, pakottamista uskomaan johonkin vieraaseen jumaluuteen.

Leino kertoi kirjeessään tavoittelevansa romaanitrilogiallaan, josta Jaana Rönty oli osa kaksi, ”langenneen nykyajan syvyyttä” kuvaamisessaan. Hän puhuu ”ironiasta” ja ”yli-inhimillisestä tyylittelystä”.

Tuolloin maalainen erottui kaupunkiin tullessaan katukuvassa yhtä vahvasti kuin maahanmuuttaja nykyään. Lehikoinen puhuukin oivaltavasti ”toiseusruumiiden historiallisesta kohinasta”.

Onervan ja aikalaisten puolustus

L. Onerva puolustaa muistelmissaan Leinon kirjoittamistapaa ”myötätuntoiseksi”. Tätä on Lehikoisen vaikea ymmärtää. Eikä ihme, kun Leinon tekstiä lukee. Panu Rajala näkee kummallisuuden yleisessä arvostuksessa Leino-elämäkerrassaan Virvatuli ja ihmettelee esimerkiksi The Tribune -lehden laajaa kiittävää arviota, vaikka teosta ei käännetty englanniksi.

Kuten Lehikoinen toteaa, kuvaa Leino kuilun sivistyneistön ja rahvaan välillä valtavaksi. Leino kertoo itse ”ajatuskokeesta” kirjan motiivin, ja käyttää Jaanan hahmosta nimitystä ”lauman kuva”.

Romaani sai valtionpalkinnon, vaikka sitä arvioitiin usealta taholta heiveröiseksi.

Miehistä Leino kirjoittaa kaksijakoisesti: suuri osa suhtautuu törkeän alentuvasti köyhään tyttöön, mutta on ymmärtäviäkin hahmoja.

Transponointi

Kirjassa käsitellään melko perusteellisesti Leinon vaihtuvia käsityksiä veljessodasta, joita hallitsee sosialismin pelko ja viha. Leinon kuva Jaanasta näyttää ”ennakoineen jo 1907 tulevaa”.

Kiinnostavassa osuudessaan Tiina Lehikoinen perustelee, miksi aloittaa Jaana Röntyn hahmon lähestymisen uudesta näkökulmasta. Hän kokee prosessin ”vastustamattomaksi”.

Hän haluaa ”näyttää sinun (Jaana) alakuloosi liittyvät reaaliset syyt”. Tämä on perussyy, miksi hän haluaa tehdä yhteiskunnallisen ruumiinavauksen.

Transponointi eli muunteleminen alkaa omakuvan kautta. Lehikoinen erittelee nuoruuden tuntemuksiaan, miten hän rupesi karsastamaan ”läntistä itseriittoista sivistystä”. Hän näkee nyt Jaanan henkilökuvan ”hengenviljelyn väkivaltaisena jatkumona”, jonka ylimpänä tuomarina ”loisti läntinen korkea maskuliininen järki”.

Maakuntalaulut

Henkisen suomalaisuuskuvan erittelyssään Lehikoinen käyttää maakuntalauluja ja niiden luomaa ”kollektiivista mentaalikartastoa”. Mielikuvat syntyvät lauluista ja runoudesta, jäävät elämään tosiasiallisina kliseinä. Iso kuva on paljolti Runebergin luoma ”mies uurastamassa materiaalista edistystä kohti ja nainen hoitamassa lapsia”.

Palatessaan Jaanan kotoa pakenemiseen Lehikoinen eläytyy susiturkkisen lähentelijän puremiseen: ”kukalla olikin hampaat”.

”Olit miehistä järjestystä uhmaava
myyttinen susinarttu ja hallitsematon villi.”

Näin Jaanan oli pakko paeta.

Vastakuva

Luvussa Vastakuva Lehikoinen samastuu pakenemiseen oman elämänsä kautta. Hän päätyy naista luonnehtivaan negatiivisten polariteettien sarjaan:

”kaaos-nainen-ruumis-ruma-itä-pohjoinen-eläimellisyys-pakanuus-pimeys…”

Leinon aikainen naisen alistus oli itsestäänselvyys.

”Sinä et omista mitään.
Et edes oikeutta sanoa: ’Ei.’”

Punelmassa käsitellään ja hyödynnetään monipuolisesti feminististä tutkimusta. Esillä ovat vahvasti Simone de Beauvoir, Rosi Braidotti, Suvi Keskinen, Aleksandra Kollontai, Lea Rojola, Minna Salami, Susan Sontag ja Saara Vattulainen.

Teos etenee loppua kohti yhä vahvempiin naisen luonteen puolesta puhuntoihin. Nainen on kiinni enemmän luonnon aistimusverkostoissa kuin sitä jatkuvasti taloudellisen hyvinvoinnin kasvattamiseksi raiskaava mies. Valitettavasti nekin naiset, jotka ovat päässeet vallan keskiöihin, käyttäytyvät miesten luoman itsestäänselvyysajattelun kaavojen mukaan.

Punelma on postmodernisti kiinnostava Eino Leinon teoksen päällekirjoitus sekä esseemäinen tutkimus naisen asemasta Suomen itsenäisen valtion syntyhistorian aikana. Kirja saa kaivamaan esiin Heidi Liehun unohdetun, tuhatsivuisen teoksen Perhosten valtakunta (1998), jota eivät isot kustantamot huolineet ja jonka hän itse kustansi kustannusnimellä Sphinx (kuoliaaksi vaiettu).

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua