Pirkka-Pekka Petelius muistelee lapsuutta 1950- ja 1960-luvuilta – arviossa Ensilento ja viimeinen mohikaani

Kuvat: Sabrina Bqain / Siltala

Ensilento ja viimeinen mohikaani (Siltala, 2024) ei ole tavanomainen elämäkerta vaan kokoelma muisteluita, joissa näyttelijänä tunnettu Pirkka-Pekka Petelius kertoo lapsuudestaan koulun aloittamiseen asti ja vähän sen jälkeen sen minkä haluaa muistaa. Apuna muistamisessa ovat olleet valokuva-albumit.

Lyhyet muistot alkavat vuodesta 1957, jolloin Petelius muistaa neljävuotiaana nähneensä pienen pisteen Kouvolan taivaalla. Se oli satelliitti Sputnik, joka lensi taivaalla ja oli pienelle Pirkka-Pekalle pettymys.

Kuten tuon ajan lapset myös Pirkka-Pekka vietti paljon aikaa ulkona. Muistoihin ja tapahtumiin liittyy liikunnan iloja, kuten mahakelkka, jota isä laulaessaan veti. Katsottiin koko perheen voimalla hyppyrimäestä puusuksilla hyppiviä miehiä iltakilpailussa, keinovalon alla.

Perhessä oli kolme lasta, isä ja äiti. Asuttiin Kouvolassa, jota välillä Kuusankoskeksi kutsutaan. Ainoa elossa oleva isovanhempi oli isänäiti Hilja, Utin mummo, joka oli suorapuheinen nainen. Hän helli pientä Pirkka-Pekkaakin. Toisinaan mummo puhui suorasukaisia aikuisten juttuja, jotka naurattivat pientä poikaa, vaikkei hän ihan kaikkea ymmärtänyt.

Luontoon ja eläimiin Petelius tutustui jo lapsena. Lintulaudan tekeminen oli ensimmäinen havainnon paikka. Järvisimpukat ihmetyttivät, mutta vielä enemmän raakut, joiden hän näki liikkuvan, kun malttoi odottaa. Raakku liikkui reilun sentin kerrallaan auraten hiekkaa mennessään. Ajankohtainen muisto, nyt kun metsäkone ja sen kuljettaja ovat raakulle suurempi uhka kuin pienet ihmiset silloin joskus.

Työnteko kuului Peteliuksen perheen lapsillekin pienestä pitäen. Maton tamppaus ja muut tehtävät piti tehdä vauhdilla eikä aikaillen. Käskyt olivat hauskoja paikallisella murteella tehtyjä komentoja.

Lahjaksi Pirkka-Pekka sai vieteriauton, kolmirattaisen polkupyörän. Isä, joka oli töissä kaupunginvirastossa, teki hänelle myös pyörän ajokortin valokuvalla varustettuna.

Ensimmäisen kerran Pirkka-Pekka oli lentokoneessa jo neljävuotiaana. Utin lentokentältä lähti juhannuksen lentonäytöksiä, joissa poika pääsi isänsä kanssa lentäjäsankarin kyytiin kaksipaikkaiseen ylätasokoneeseen. Aikamoista tuohon aikaan.

Pirkka-Pekka muistaa, mihin oli lapsena ihastunut ja mistä alkoi jonkun urheilijan, näyttelijän tai elokuvan ihaileminen. Televisiota käytiin ensin katsomassa naapurissa ja vasta myöhemmin se hankittiin kotiin.

* *

Peteliuksen perhe oli keskiluokkainen. Isä oli kunnan virkamies ja koti oli kerrostalossa, jossa asui myös kaupunkiin tulleita ruotsalaisia perheitä. Kuusankoskella ei siis harrastettu ylä- ja alaluokan erillistä asumista. Lukemisena oli kirjojen lisäksi Helsingin Sanomat.

Pirkka-Pekka kertoo itsestään ja omasta kasvustaan, jossa oli pieniä ja suurempia ongelmia. Hänen eri tahdissa kasvaneet jalkansa tarkastettiin ja hoidettiin Helsingissä Invalidisäätiöllä, vuosittain. Matka Helsinkiin oli mielenkiintoinen ja jännittävä ja antoi mahdollisuuden tutustua myös huvipuistoon ja eläintarhaan.

Koulun ensimmäinen päivä ei ollut hauska, mutta sittemmin hän viihtyi koulussa. Ja kuten tiedämme osasi ottaa opin hyvin vastaan. Luonnontieteet taisivat olla Peteliuksen mieliaineita.

* *

Peteliuksen ”minä muistan” -tapa kertoa on itse asiassa uskottavampaa kerrontaa kuin se tavallinen tapa kertoa lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Täyteen tarkkuuteen ei pyritä.

Petelius arvostaa ruotsalaisen historijoitsijan Peter Englundin tuotantoa. Vuonna 2016 Englundilta ilmestyi kirja Jag kommer ihåg, joka ensin ärsytti häntä lukijana mutta jonka kirjoitustyylin suuruuden hän myöhemmin ymmärsi. Tavan kirjoittaa ja muistaa on tosin Englundkin kopioinut ranskalaiselta Georges Pereciltä ja Je me souviens -kirjasta (1978) – joka taas kopioi sen amerikkalaiselta Joe Brainardilta ja tämän kirjasta I Remember (1970). Käyttökelpoinen tapa muistuttaa itseään siitä mitä tapahtui itselle, muille ja maailmalle!

Kirjassa on harvinaisen paljon tuttuja juttuja, jotka 1940-luvun ja 1950-luvun lapset muistavat. Aika oli lapsille pitkään samanlainen, harrastukset ja mielenkiinnon kohteet pysyivät samana.

Petelius korostaa, että Ensilento ja viimeinen mohikaani ei ole elämäkerta vaan ”muistelus lapsuuden tapahtumista juuri niin kuin hän ne muistaa”.

Maija Kääntä

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua