Pirjo Tuomisen Ylpeät purjeet on kestänyt aikaa niin hyvin, että lukija saa siitä enemmän irti nyt kuin vuonna 1993

Pirjo Tuominen vuonna 2020. Kuva: Marjaana Malkamäki

Ylpeät purjeet (Tammi, 2021; alkup. 1993) sanoo takakannessa olevansa itsenäinen jatko-osa, mutta minusta se ei aivan pidä paikkaansa. En ollut tutustunut Pirjo Tuomisen kaksiosaisen Alaska-sarjan ensimmäiseen osaan (Villit vedet, 1992) ja ensivaikutelma oli kuin minut olisi pudotettu vieraiden ihmisten juhliin, jossa kaikki muut jo tuntevat toisensa.

Juttu aukeaa siitä hiljalleen. Oikeastaan jatko-osa muuttuu itsenäiseksi melko pian, sillä alkusivuilla Katarinan mies kuolee onnettomuudessa ja kokonaan uudet seikkailut aukeavat. Ensimmäisen osan lukeminen toki auttaa lukijaa ymmärtämään, kuka ja millainen nainen Katarina on.

Tuominen on pudotellut sivuille kiehtovia ja raivostuttavia tiedonmurusia. Jos vuosi olisi 1993, ne olisivat pelkästään raivostuttavia ja ajattelisin, että kirjailija haluaa vain brassailla yleistietonsa laajuudella.

Mutta kun Googlesta tulee kaveri, murusista tulee kiehtovia. Kirjoittaja esimerkiksi mainitsee kuin ohimennen, että Kalifornia on nimensä mukainen pätsi. Netin avulla selvisi, että nimen taustalla ovat latinan sanat calcis (kalkkikivi) ja fornax (uuni). Kaliforniassa on runsaasti kalkkikivialueita. Eräässä vertauksessa esiintyvä Barrabas taas on espanjankielisessä kulttuurissa nimitys hahmolle, joka ryyppää ja rällää kuin viimeistä päivää.

* *

Kirjasta tekee kiehtovan se, että moni kirjan henkilöistä on todella ollut olemassa. Moni ”Venäjän Amerikan” eli Alaskan kuvernööri oli taustaltaan suomalainen, sillä heitä pidettiin luotettavina.

Kuvernöörin talo sijaitsi Sitkan kylässä. Matka Suomesta Alaskan Sitkaan oli itse asiassa kotimaanmatka, sillä hetken aikaa molemmat alueet kuuluivat 1800-luvulla Venäjään. Kirjailija keskittyy toisinaan luennoimaan näistä tosielämän henkilöistä niin että tarinan päähenkilö katoaa pitkäksi aikaa ja lukija saa ihmetellä, kertooko kirja sittenkään lainkaan Katarinasta.

* *

Historia-annoksena teos toimii. Lukija pääsee elämään mukana sen ajan, kun höyry syrjäytti purjeet ja Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille täyttääkseen sotakuluihin hupenevaa valtion kassaa. Kauppahinta oli vuonan 1867 vain 7 miljoonaa dollaria, pieni summa isosta maapalasta jopa siihen aikaan.

Maailmalla oli 1800-luvulla yllättävän paljon suomalaisia siirtolaisia, jotka loivat omaisuuden, ja heitä vilahtelee sivuilla kuin kissoja Vilkkilässä. Kirjan loppusivuilla on mielenkiintoinen katsaus siihen, miten tarinan todellisille henkilöille lopulta kävi.

Tyylinsä puolesta Tuominen on lähellä Kaari Utriota. Tuominen julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 1978 (Mariaana, Vantaan tytär) ja sen jälkeen julkaisutahti on ollut vähintään kirja vuodessa.

Elina Talvio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua