Piispoja ja vanhapiikoja – tutkijat hämmentävät varhaismodernin ajan henkilöhistoriaa

Käsillä oleva teos on kolmivuotisen historiaprojektin hedelmä. Turkulaiset ja tamperelaiset historiantutkijat porautuvat varhaismodernin ajan henkilöhistoriaan ja kehittävät sen tutkimusmenetelmiä. Kirja puhutellee ennen kaikkea historiantutkijoita, mutta sillä on annettavaa myös esimerkiksi sukututkimuksesta ja elämäkerroista kiinnostuneille harrastajille.

Julkisuuteen saatettu tutkimusraportti jakautuu kahteen osaan. Aluksi Tiina Miettinen ja Mari Välimäki kirjoittavat varhaismodernin ajan henkilöhistorian historiaa eli mitä kaikkea onkaan eri aikoina tutkittu. Toisessa osassa mukaan liittyvät Raisa Maria Toivo ja Jenni Lares ja tutkimuksen painopiste sisältyy esimerkkitapauksiin ja samalla siihen miten kyseisen ajan ihmisiä on tutkittu lähinnä 2020-luvulla.

Varhaismoderni aika ymmärretään tässä pääosin 1600- ja 1700-luvuiksi päätyen vuoteen 1809. Täsmällinen vuosiluku tuntuu vähän hassulta, mutta onhan se selkeä siirtyminen Ruotsin vallan ajasta Venäjän vallan alle ja samalla yhteiskunnallisen tilan tulee ottamaan kansallisuusaate. Tosin orastavaa nationalismia voi nähdä esimerkiksi siinä, että varhaismodernin ajan hallitsijoiden henkilöhistoria on ruotsalaisten kirjoittamaa, suomalaiset kirjoittivat sen sijaan Ruotsista erillistä historiaa, itselleen läheisimpien hallitsijoiden eli piispojen elämäkertoja.

Mitä tutkitaan ja mitä halutaan kertoa, riippuu tutkijan omasta aikakaudesta ja sen intresseistä. Tätä teemaa kirjoittajat pitävätkin ansiokkaasti yllä. Esimerkiksi suomenkielisten tutkijoiden parissa ei 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa ollut juurikaan kiinnostusta varhaismoderniin aikaan, sillä sieltä ei katsottu löydettävän aineksia kansakunnan rakentamiseen.

Henkilöhistorian lähteet ovat pirstaleisia. On egodokumentteja (kirjeitä ja päiväkirjoja), muisteluksia ja oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja muita arkistolähteitä. Joskus henkilöistä on vain muutama merkintä, joita tutkimalla ja ristiin valottamalla rakennetaan elämänkuvausta.

Pääosa varhaismodernin ajan henkilöhistorioista koski piispoja, pappeja ja muita suurmiehiä. Pappismatrikkelit eli paimenmuistot olivat varhaisimpia, joskaan eivät kovin syvällisiä dokumentteja. Toimiessaan Turun akatemian kirjastonhoitajana Henrik Porthan kiinnostui piispa Johannes Terseruksen (1605-1678) elämäkerran kirjoittamisesta, jonka hän delegoi Jacob Tengströmille. Vuonna 1795 painettu elämäkerta oli ensimmäinen Suomessa kirjoitettu ja painettu biografia.

Kiinnostavinta kirjassa ovat kuitenkin naisia koskevat artikkelit. Sukupuolen, kokemuksen tai tunteiden tutkimus ovatkin aikamme silmälasit varhaismoderniin.

Tiina Miettinen kertoo kolmesta kustaviaanisen ajan tädistä. Naimattomien naisten katsottiin olleen epäitsenäisiä, epäonnistuneita, jopa halveksittavia vanhapiikoja. Jacobina Munsterhjelm tunnettiin veljensä taloudessa eläneenä, synkkämielisenä ja käsitöitä hullun lailla tekevänä ikäneitona. Jacobinan perukirja paljastaa tämän olleen kuollessaan 1842 suhteellisen varakas ja itsenäinen. Hän oli saanut korkotuloja lainaamistaan rahoista ja hankkinut niillä itselleen oman kodin, jonka irtaimistona luetellaan muun muassa 14 taulua ja öljyvärit.

Mathilda von Kraemerin muistelmissa hänen tätinsä Gustava von Platen näyttäytyy hieman omituisena, rahvaanomaisena, kiroilevana, nuuskaavana ja uhkapelejä pelaavana sukulaisena. Gustava kuitenkin hoiti ja johti yksin suurta hauholaista Hyömäen kartanoa. Hän hoiti tilit, neuvotteli palkat ja ajoi käräjillä kartanonsa etua.

Ulrika Möllersvärd on tädeistä tunnetuin. Häntä ympäröi myytti, että Venäjän keisarin vieraillessa Mäntsälässä 1812 Ulrikan ja Aleksanteri I:n välillä olisi ollut rakkaussuhde, josta syntynyt lapsi olisi haudattu salaa kartanon puutarhaan. Lisäksi kun Ulrika naitettiin, hän kieltäytyi avioelämästä ja sai ajalleen poikkeuksellisesti avioeron. Ulrikasta pyrittiin sittemmin luomaan romanttista kuvaa kartanon suojiin vetäytyneenä naimattomana tätinä. Esimerkiksi Emil Nervander kertoo hänen istuneen vuodesta vuoteen ikkunan ääressä ompelemassa. Ulrikasta on kuitenkin valokuva, jossa hän kutoo sukkaa. Hän sai villasukistaan jopa kunniadiplomin kotiteollisuusnäyttelyn käsityökilpailussa.

Sen, josta kirjoitetaan henkilöhistoria, täytyy olla jollain tavalla poikkeuksellinen. Piispoilla riitti, että he olivat piispoja. Tosin heidän kohdallaan yksityiselämä tahtoi jäädä varjoon. Naisista paljastuu pintaa rapsutettaessa usein jotakin muuta kuin ennakko-olettamus antaisi olettaa, usein se on ”vahva nainen”. Tutkijat nostavat keskusteluun myös kysymyksen ”tavallisen” ihmisen henkilöhistorian mahdollisuudesta. Vastausta siihen en kuitenkaan saa.

Henkilöhistoria ja varhaismoderni aika (SKS, 2024) on mielenkiintoinen artikkelikokoelma. Historia tulee eläväksi ja yllättäväksi. Tosin järin paljon uutta se ei mikrohistorian kanssa kasvaneelle tuo. Oman alansa tieteellisenä metodikirjallisuutena se välttää juuri ja juuri tutkimusjargonin sudenkuopat. Mutta muutamissa artikkeleissa suomen kieli on kuristettu paikoin tunnistamattomaksi. Vaikka kuinka luen lauseita moneen kertaan, en saa niistä mitään tolkkua. Ei sellaiseen saisi tuhlata paperia eikä pilvipalveluita.

Marja Mustakallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua