”Pessimististä naista ei olekaan, Luojalla ei ole varaa sellaiseen” – Hilkka Laukka-Sinisalo ja elämä muistisairaan rinnalla

Hilkka Laukka-Sinisalo. Kuva: Matti Kuusela

Sain sähköpostia entiseltä työnantajaltani Aamulehdeltä. Vahtimestari ilmoitti ystävällisesti, että aulaan oli tuotu minulle kirjapaketti. Kävisinkö hakemassa?

Huokaus. Näitä paketteja tulee yhä useammin – ihmiset ovat neuvottomia ja turhaantuneita. Kukaan ei noteeraa heidän kirjojaan, joita he ovat väsänneet vuosia, sydänverellään, eivät rikastuakseen, vaan että joku lukisi, ilahtuisi, liikuttuisi, oppisi, sanoisi tai kirjoittaisi jotain, tarttuisi asiaan.

Melkein aina turhaan. Vain julkkiselämäkerrat kiinnostavat kustantajia. Kirjakritiikit ovat lähes kadonneet sanomalehdistä, kirjakauppoja ei Pirkanmaalla ole kuin muutama eivätkä ne ota myyntiin kuin isojen kustantajien hittejä.

Ja niin Virossa tai Latviassa painetut omakustanteet keräävät noloina pölyä ja myötähäpeää vaatehuoneiden nurkissa.

Kunnankätilön viisaus

No hyvä. Kävin hakemassa paketin. Se oli hyvin teipattu ja rakkaudella kääritty ruskeaan aaltopahviin.

Annoin paketin tekeytyä pari päivää ja avasin sen sitten.

Vielä syvempi huokaus. Kirjan nimi oli Vuodet muistisairaan läheisen rinnalle (2023). Ei sitten tylsempää ollut keksitty? Kirjoittaja oli Hilkka Laukka-Sinisalo, ikinä kuullutkaan. Ajattelin jo jättää kirjan sikseen, mutta vilkaisin kuitenkin alkua.

Kaksi mottoa. Ensimmäinen Jorge Luis Borgesilta, suoraan Haarautuvien polkujen puutarhasta, nuoruuteni tärkeimmästä kirjasta.

Toisen moton takana on Sirkku Laukka, vanhan koulun kunnankätilö. Ja se kuuluu näin:

”Pessimististä naista ei olekaan. Luojalla ei ole varaa sellaiseen.!

No jopas. Päättelin nerokkaasti, että Sirkku Laukka on kirjoittajan äiti, kirjan muistisairassankaritar. Ja kaikesta päätelleen erinomaisen kiinnostava ihminen.

Annoin armon käydä kaupallisuudesta ja rupesin lukeman kirjaa. Näin alkaa sivu 10:

– Äiti, sinä kuolit.

– Niin taisi käydä. Mistä huomasit?

– Lakkasit hengittämästä. Huomasitko itse kuolleesi?

– En osaa sanoa. Olo helpottui. Ei ahista enää.

– Sepä hyvä. Käyn kertomassa hoitajille, että olet lähtenyt.

Enpä ole ennen lukenut näin luontevaa keskustelua kuolleen kanssa. Ja sama jatkuu läpi kirjan – ällistyttävä sanomisen syvyys ja vaivattomuus kohtaavat sivulta toiselle. Niin kirjoittaja kuin hänen äitinsä tulevat tutuiksi, melkein rakkaiksi.

Ja sivu sivulta alkaa valjeta suuri oivallus: muistisairaan elämän ei tarvitse olla yhtä yksinäistä helvettiä. Se voi olla jopa onnellista, kuolemaa myöten.

Niin, kuolema. Siitäkin Hilkka Laukka-Sinisalo kirjoittaa oudon valoisasti.

”Anteeksi, mutta mitenkäs minä kuolin, äiti kysyi. Sinulle tuli romuska ja sen myötä kuumetta. Se vei voimat. Olit muutaman päivän vuoteessa. Hengitys rupesi katkeilemaan. Et siis muista, varmistin ja kerroin, että hänellä oli ollut pitkä elämä… Kysyin millainen olo hänellä nyt oli. Kuin siipiä oikoisi, äiti vastasi.”

Kuin siipiä oikoisi! Tässä kohtaa päätin, että yritän auttaa Laukka-Sinisalon kirjaa oikomaan sivujaan ihmisten ilmoille.

Pirhauttamisen seuraukset

Kirjoittaja on kohtelias ja esittelee kuoleman lisäksi kirjan muut päähenkilöt, siis äitinsä ja itsensä.

”Äiti on järkevä ja asiallinen, vanhan ajan koulutuksen saanut kätilö, vaatimaton, ei ollenkaan esiintymishaluinen ihminen. Hänellä on savolaislappilainen huumorintaju. Itse olen luonteeltani opettaja, jopa häiritsevässä määrin.”

Kirjassa on myös kolmas hyvin mielenkiintoinen henkilö, jota Laukka-Sinisalo kutsuu hoitajaystäväksi. Hän on keksinyt mainion verbin – ”pirhauttaminen”. Voitte arvata, mitä kaikkea se pitää sisällään…

Kirjan kokoavana teemana on ajatus Muistisairaiden kylästä. Joku saattaa muistaa, että siitä tehtiin Tampereella kuntalaisaloite vuonna 2015. Laukka-Sinisalo uskoo, että onnellisten vanhusten ihmekylä olisi jo perustettu ja vaikuttaisi koko Suomessa, ellei aluehallintoa olisi uudistettu.

Sen myötä kehitys on pysähtynyt ja jo hyvin toimivia järjestelyjä ”pirhautetaan” eli karsitaan, supistetaan ja lakkautetaan.

Televisio ei riitä

Kirjan yksi ydinviesteistä on: muistisairasta ihmistä ei saa jättää yksin. Ja toisin kuin laiskasti luulotellaan, televisioruutu ei ole ratkaisu. Muistisairaan jättäminen katsomaan yksin elokuvaa tai jumalanpalvelusta on ihmisen säilyttämistä, ei kuntoa ylläpitävää yhdessä olemista ja tekemistä.

Muistisairas ihminen tarvitsee vierelleen elävän ihmisen, jonka kanssa voi yhdessä seurata ruudun tapahtumia.

Laukka-Sinisalo kertoo esimerkin oikeasta hoidosta:

”Jos saattajat hakevat asukkaat jumalanpalvelukseen, istuvat heidän vierelleen, tapahtuu monta muistisairaan arjessa tavoiteltavaa asiaa: huomatuksi tuleminen, juttelu, liikkuminen, yhdessä oleminen ja ympäristön vaihtuminen.”

Laukka-Sinisalo painottaa hoitajien koulutusta, mutta korostaa ennen muuta lähijohtajan roolia. Siis ihmistä, joka on läsnä ja osallistumassa kodin päivittäiseen arkeen, vaihtamassa vaippoja, rauhoittamassa mieliä ja seuraamassa saattohoidon etenemistä.

Anteeksi, äiti

Itse kävin katsomassa muistisairasta äitiäni liki kymmenen vuoden ajan Attendon hoitokodissa. Lähijohtajaa en tavannut koskaan.

Niin, äitini, Pirjo Inkeri. Hän on ollut kuolleena kohta kymmenen vuotta, mutta yhä tunnen syyllisyyttä siitä, että jätimme hänet yksin, siis me, lapset.

Tai jätimme hänet Attendon hoiviin, emmekä tajunneet, että se merkitsi heitteillejättöä.

”Sen hyväksyminen, että meillä ei ole varaa hoitaa vanhoja ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, ei ole mitään muuta kuin kollektiivinen heitteillejättö”, Laukka-Sinisalo siteeraa tutkija Jari Pirhosta.

Laukka-Sinisalon kirja panee todella miettimään, mitä olemme tehneet – jättäneet vanhuksemme turvarannekkeen kanssa odottamaan kotiin kuolemaa tai myyneet kansainvälisille jättihoivayrityksille, joissa muistisairaita kohdellaan kuin rangaistusvankeja.

Tai vielä julmemmin, rangaistusvangeille suodaan sentään yhteys ulkomaailmaan.

Liian kallista?

Muistisairaiden kylä on unohdettu, koska sellainen olisi… Niin, mitä? Mahdoton? Ei, vaan koska yhteiskuntamme näkymättömiksi tehdyt ihmiset eivät kiinnosta ketään. Eivät poliitikkoja, kustantajia, kirkkoa, mediaa – heistä ei ole mitään hyötyä, vain kuluja.

Eikö niin?

Itsekin vähän hymyilin ajatuksesta muistisairaiden kylästä ennen kuin luin Laukka-Sinisalon. Nyt ymmärrän, että niiden rakentamisen olisi parasta ja tärkeintä, mitä meidän sukupolvemme ja sitä seuraava voisi tehdä.

Hilkka Laukka-Sinisalo esittelee suunnitelmaa äidilleen…

”Tässä keskellä on tori ja siellä tilaa vaikka veikkauskioskille, mansikan myyjille ja torvisoittokunnalle. Jokaisesta hoitokodista pääsee tänne ilman saattajaa, jos vielä pystyy ilman saattajaa kulkemaan. Tästä yhteiseltä torilta jokainen asukas näkee, missä hänen keltainen tai sininen kotitalonsa on. Kun saa olla ulkona ja kulkea vapaasti, näkee elämää ja ihmisiä, pysyy vetreänä ja virkeänä, tietää olevansa mukana maailman menossa, ei ole yksin eikä peloissaan.

…tässä ovat lääkärin ja kuntoutuksen tilat, omaishotelli, kahvila sekä teatteri, liikunta- ja näyttelytilat…”

Liian kallista, sanotte nyt. Niin, ehkä yhden hornetin verran. Ja mihin tällainen kylä rakennettaisiin?

Minäpä kerron: Pitkäniemeen, Nokialle. Siellä olisi kaikkea, myös puita, polkuja ja lintuja. Ja kuten Hilkka Laukka-Sinisaloa kirjan Mirkka Rekolaa lainaten päättää: ”Maailma on teonsana.”

Matti Kuusela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua