Pertti Lassila on hitaan proosan mestari – arviossa Toinen luonto

Kuvat: Teos / Liisa Takala

Pertti Lassila jatkaa seitsemännessä romaanissaan Toinen luonto (Teos, 2025) ihmisenä olemisen peruskysymysten pohtimista. Elämän mittainen pätkä ajan virrassa, mitä siltä voi odottaa, jos mitään? Lapsen huolettomuus, uuden oppiminen ja ihmettely vaihtuvat nuoruuden odotuksiin ja unelmiin, jotka puolestaan sortuvat todellisuuden tuottamiin pettymyksiin. Vasta vanhuus ja kuoleman odotus saattavat antaa vastauksen. Ihminen oppii elämään, ja kun on oppinut elämään, oppii myös kuolemaan.

Jokainen ihminen elää oman elämänsä ajassa, sen kanssa, sen kuljettamana, alusta loppuun. Kun ihminen kuolee, aika jatkaa matkaansa. ”Nuorena luulee saavansa ajalta jotakin lahjaksi kun on onnea, rakastaa, on tulevaisuuden toivoa, kunnes älyää, että aika ei anna lahjoja, se vain lainaa. Se on saita ja ahne ja se ottaa takaisin sen, mitä on jo alkanut luulla omakseen.”

Kirjan päähenkilöt ovat Jouni ja Anja, joiden elämänkulkua seurataan lapsuudesta vanhuuteen. Jouni on tilastotieteilijä, jonka virkaura kuluu vakuutustarkastusvirastossa. Anja on Kauppakorkeakoulun käynyt sihteeri. Jounista parasta on, ettei tarvitse toivoa liikoja. Elämä on sellaista kun on, parasta on, että se sellaisena pysyy. Silloin ei ainakaan tapahdu mitään pahaa. Anjalla on toiveita, unelmia, elämänhalua. Odottaessaan toiveiden täyttymistä hän ei kuitenkaan pysty irrottautumaan Jounin tarjoamasta tasaisesta arjesta.

Molempien päähenkilöiden elämään vaikuttaa myös isättömyys. Vahvat äitihahmot roolimalleina näkyvät Jounin ja Anjan elämänasenteissa hyvin eri tavoin. Jounin äiti oli miehensä traagisen menehtymisen myötä oppinut, että vaikka elämältä ei mitään suuria odottaisikaan, pahin voi aina tapahtua.

Anjan äidin näkemys taas heijastui pitsinnypläyksessä. Kun Anja kehui äidin työtä, äidin mielestä piti aina vain tavoitella parempaa: ”Sinä näet asian toisin kuin minä, äiti sanoi. Minulla oli toive siitä, mitä halusin ja nyt tieto, että en siihen yltänyt. Se on hyvä, koska voin aloittaa uudelleen ja yrittää parempaa. Siitä olen iloinen.”

Unelmia ja toimistohommia

Eila ja Topi ovat Anjan ja Jounin ystäväpariskunta, tarkemmin sanottuna Eila ja Anja ovat opiskelutovereita, joiden välillä vallitsee läheinen ystävyyssuhde. Eila ja Topi ovat hyvistä taloudellisista lähtökohdista ponnistava nuori pari, joilla on kaikki mahdollisuudet toteuttaa toiveitaan ja unelmiaan. Tyylikäs asunto hyvässä osoitteessa, merenrantahuvila ja ulkomaanmatkat kuuluvat arkeen, johon ainoan varjon luo lapsettomuus.

Anjan unelmia symboloi jalopuinen sohvapöytä, jonka hän omilla säästöillään Jounin harmiksi hankkii nuorenparin asuntoon. Sohva on vanha ja kulunut; se symboloi loppuun asti sitä pysähtynyttä elämää, johon Anja Jounin kanssa eläessään on tuomittu. Anja mielestä Jouni oli kitsas, paitsi arjessa, myös elämässä yleensä. Ei elämää voi säästää; jos sitä yrittää, tuhlaa juuri sitä ainoaa, mitä ei voi koskaan saada lisää, Anja pohtii.

Vain luonto on todellista

Lassila on sijoittanut kirjan hahmot utuiseen ja ajattomaan maailmaan. Päähenkilöiden lapsuusaika ajoittunee 1950–1960-luvuille, myöhäisvuodet nykyaikaan tai ainakin hyvin lähelle sitä. Ajan määrittelyllä ei sinänsä ole merkitystä, kun kyse on ihmisen mielen ja ajattelun ikiaikaisista piirteistä.

Ajassa ja ajan kulumisessa leijumisen vastapainoksi Lassilan teksti kiinnittyy vahvasti, tarkasti ja kauniisti lähiympäristön, erityisesti saaristoluonnon yksityiskohtien kuvaamiseen. Luonnossa näkyvän kauneuden ihminen saa ja on oikeutettu kokemaan, se on unelma, jonka täyttyminen on alati tarjolla.

Tilinteon aika

Kun elämät kääntyvät ehtoopuolelle, alkaa tilinteon aika. Jounin paapan sanoin jokaisella on oma vanhuutensa niin kun on ollut lyhyt lapsuus, pitkä nuoruus ja pitempi aikuisuuskin. Niistä otetaan se oppi, mitä kukin tahtoo ja osaa.

Anjan vanhuus päättyy sillä vanhalla ja kuluneella sohvalla kauneutta tavoitellen, Schubertin liedejä kuunnellessa. Jouni ei oikein osaa surrakaan, lähinnä ihmettelee ja jää sitten eläkkeelle. Työpaikan lahjavaasin hän heittää lasinkierrätykseen. Pohtiessaan elämän tarkoitusta Jouni ei sellaista löydä; kun on elänyt sovussa maailman kanssa ilman että se tunkeutuu elämään, se riittää. Ja jos elämä pettää, kuolema ei sitä koskaan tee.

Jounin koulukaveri Teppo, pohdiskelija, ympäristöaktivisti ja maailmanparantaja palasi maailmalta, vetäytyi talviselle mökilleen ja summasi elämäänsä. Kaiken hän oli tehnyt mitä hyvän ihmisen tulee elämässään tehdä. Jos maailman miljardit ihmiset eläisivät kuten hän, maailma olisi parempi paikka. Yksi hyvä ihmisen elämä ei tätä muutosta saa aikaan, Teppo pohtii. ”Aika on julma ja viaton peto, jonka on saatava saaliinsa. Siinä rimpuilee, ja sitten elämä päättyy, eikä mikään enää merkitse mitään.”

Pertti Lassila on hitaan proosan mestari. Hän kirjoittaa tarkasti punnittua, hiottua ja täyteläistä tekstiä, jossa ei ole mitään liikaa ja jossa kaikki sanat ovat kohdallaan. Aforisminomaiset oivallukset välähtävät tekstissä paikka paikoin kuin pienet jalokivet.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua