Pekka Niirasen uutuuskirjan mukaan Urho Kekkonen valmistautui sisällissotaan jo kesällä 1917

Kannen suunnittelu Samppa Ranta. Kuva: SKS

Toimittajana rutinoituneen Pekka Niirasen teos Ohrana Kekkonen – UKK Etsivässä Keskuspoliisissa 1919–1927 (SKS, 2025) kokoaa yhteen tiedot Suomen pitkäaikaisimman presidentin toiminnasta valkoisen Suomen turvallisuuspoliisissa siltä osin, kun sen voi nähdä vaikuttaneen Kekkosen vielä muotoutumassa olleeseen persoonallisuuteen.

Urho Kekkosen suhde turvallisuuspoliisina 1919-1938 toimineeseen Etsivään Keskuspoliisiin alkoi muotoutua jo Suomen sisällissodan aikana. Kekkonen varautui sotaan osallistumiseen jo 1917 kesästä lähtien. Pekka Niirasen mukaan Kekkonen alkoi yhdessä noin 30 nuoren miehen kanssa harjoitella viikonloppuisin salaa kiväärin käsittelyä ja ”alkeellisimpia sotatemppuja”. Tarkoitus oli, että joukko voisi ryhtyä sissisotaan venäläisiä vastaan, kun saksalaiset nousisivat maihin.

Koulupoikien sotilasmanöövereiden harjoitukset päättyivät vasta, kun Kajaaniin perustettiin suojeluskunta. Kekkosen varsinaisena päämääränä oli lähteä jääkärikoulutetttavaksi Saksaan. Hän oli myöhässä, sillä hänen lopullinen päätöksensä lähteä syntyi vasta siinä vaiheessa, kun uusia koulutettavia ei enää otettu. Pettymystään hän purki aktiivisella osallistumisella suojeluskunnan harjoituksiin. Sisällissodan alettua Kekkosen tehtävät olivat alkuun lähettinä tai yöllisenä vartiomiehenä toimimista. Päästyään oikein sotimaan hänestä tuli ainakin omien sanojensa mukaan uhrivalmis soturi.

Kirjoituksissaan Kekkonen epäinhimillisti punaiset ”otuksina”. Muutamiin tulitaisteluihin osallistuttuaan Kekkonen alkoi työskennellä Kajaanin Lehden sotakirjeenvaihtajana. Kekkosen tulinen venäläis- ja bolshevikkiviha näkyy hänen kirjoituksissaan, muistiinpanoissa ja kotiväelle lähetetyissä kirjeissä, joissa ”viholliset ovat yksinkertaisesti roistoja, joita hän välistä epäinhimillistää”. Niiranen kirjoittaa Kekkosen osallistumisesta sisällissotaan lainaten hänen omia muistiinpanojaan, joista erityishuomiota saavat varsinaisten taistelutoimien jälkeiset tapahtumat Varkaudessa ja Haminassa.

Kysymys on hävinneiden punakaartilaisten teloituksista. Niirasen mukaan Kekkosen vuonna 1981 ilmestyneistä muistelmista saa käsityksen, ettei tämä osallistunut Varkauden tunnetuimpaan punaisten teloitukseen, ns. Huruslahden arpajaisiin, joissa ilman tutkintaa ja tuomioita otettiin joka kymmenes mies rivistä ja ammuttiin. Niirasen teoksesta käy ilmi teloitusten jättäneen Kekkoseen lähtemättömän vaikutuksen. Teoksessa kertautuu tieto, että Kekkonen olisi ilmoittautunut vapaaehtoiseksi teloittamaan punaisia sisällissodan lopun jälkeisissä puhdistuksissa.

* *

Muistelmissaan ja jälkimaailmalle Kekkonen oli antanut ymmärtää järkyttyneensä muun muassa Haminan teloituksista. Niiranen toteaa, etteivät teloitukset näytä järkyttäneen välittömästi niiden jälkeisinä vuosina vaan päinvastoin Kekkosesta tuli heimoaktivisti ja Suur-Suomen rakentaja sekä osa valkoisen Suomen väkivaltakoneistoa Etsivässä keskuspoliisissa. Sisällissodan päätyttyä Kekkosella oli jonkinasteisia sopeutumisvaikeuksia. 17-vuotiaana koulupoikana tulitaisteluihin, tiedustelutehtäviin ja teloituksiin osallistuneen nuorukaisen oli vaikeaa ottaa vakavasti arkista koulutyötä.

Mielialaltaan sotaisan Kekkosen ajatuksissa väikkyi heimoaate. Siinä hän ei ollut yksin, sillä Niirasen mukaan ”heimosodista muodostui monelle valkoisen armeijan veteraanille vapaussodan jatke ja osa Suomen itsenäisyystaistelua, joka laajeni taisteluksi suomenheimoisten kansojen vapauden ja oikeuksien puolesta”.

Ohrana Kekkonen on paitsi päähenkilönsä myös suomalaisen turvallisuuspoliisin historiaa. Vuodesta 1919 alkaen Kekkonen toimi sotilasetsivänä. Suomen armeijan yleisesikunnan III osaston tehtävä oli tiedustella vihollisen toimia.

* *

Ja tuosta lähtien vihollisena pidettiin Neuvosto-Venäjää. Osasto oli järjestetty saksalaisen mallin mukaisesti. Sotilastiedustelutoiminnassa oli vaikeuksia, eli eräänlainen valuvika, koska sotilaallisen ja siviilitoiminnan pitäminen erillään toisistaan ei ollut helppoa. Suomen maantieteellinen laajuus tuotti tietenkin vaikeuksia. Ajan olosuhteisiin kuului myös se, että uhkana oli myös elokuussa 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue SKP, jolla oli Pietarissa punaupseerikurssit. Suomessakin harjoitettiin salassa vastaavaa joukkojen koulutusta. Sen tavoitteena oli yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen.

Kekkosen suhde kommunismiin oli pitkään pulmallinen. Hän oli ollut viemässä konekivääreitä Vienaan heimosotien aikana.

Varusmiespalveluksen jälkeen Kekkonen palasi toimittajaksi Kajaanin lehteen ja piti toimittajuutta tulevaisuutenaan, mutta hän silti halusi jatkaa tiedustelutöitä Etsivän keskuspoliisin eli EK:n Kajaanin alaosaston palveluksessa.

Vuonna 1920 EK oli sisäasiainministeriön alainen virasto, jonka tehtävä oli pitää silmällä ja ehkäistä yrityksiä ja toimia, ”jotka ovat tähdätyt valtakunnan itsenäisyyttä vastaan tai ovat omiansa järkyttämään valtakunnan yleistä turvallisuutta tahi laillista yhteiskuntajärjestystä sekä valvoa maassa oleskelleita ulkomaalaisia”.

* *

EK:n monista alaosastoista suurin oli Karjalan kannaksella Terijoella. Varsinkin alkuvuosina viraston toiminta kohdistui kotimaisia kommunisteja ja sosialisteja vastaan. EK oli alun perin ajateltu väliaikaiseksi virastoksi, joten rahaa oli aina liian vähän. Yhteistyötä harjoitettiin suojeluskuntien ja työnantajien kanssa: Kajaanin seuduilla puutavarayhtiöt saattoivat maksaakin osan EK:n kustannuksista, sillä kommunistijahdissaan ne savustivat kommunisteja pois savotoilta ja metsätyömailta.

Siitä, miten turvallisuuspoliisiajat vaikuttivat Kekkoseen myöhempään toimintaan presidenttinä, Niirasen kirja ei puhu, vaan jättää johtopäätökset lukijalle. Aivan arkijärjelläkin ajatellen pystyy päättelemään, että Kekkoselle Suomen suojelupoliisilla oli hänen presidenttikautensa aikana kaksi funktiota. Tietenkin Supon nimenmukainen suojelu turvallisuusuhkia, kuten salakuuntelua ja ulkovaltojen tiedustelua vastaan, ja toiseksi Kekkonen poliittisten vastustajien sekä sisäpoliittisen kentän seuranta ja vakoilu.

* *

Teoksen kirjoittaja, kuopiolainen Pekka Niiranen, on työskennellyt Yleisradion toimittajana ja väitellyt Turun yliopistossa valtiotieteen tohtoriksi poliittisesta historiasta. Ohrana Kekkosesta on vaikea löytää erityisesti uutta tietoa, niin paljon Niiranen tukeutuu jo julkaistuun kirjallisuuteen. Hän on penkonut paljon Kansallisarkistossa säilytettävää valtiollisen poliisin arkistoa ja tietenkin Orimattilassa sijaitsevaa UKK-arkistoa.

Poliittisesta historiasta kiinnostuneille Ohrana Kekkonen sopii luettavaksi varsinkin kun Niiranen kirjoittaa kokeneena toimittajana sujuvaa tekstiä, jota lukee ihan mielikseen. Perusteellisesti lähteytetyn teoksen ikävä puute on henkilöhakemiston puuttuminen, mikä lienee kustantajan valinta.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua