Pekka Juntti rakentaa suuret odotukset onnistuneilla henkilöhahmoilla ja kerronnalla – arviossa esikoisromaani Villikoira

24.03.2022
JunttiKansi

Kuvat: Pekka Juntti / Otava

KIRJAT | Kaksi valioluokan koiraa karkaa ajavasta autosta keskelle kairaa ja toinen niistä villiintyy täysin. Koirasta tulee aikuistuvalle Samuelille pakkomielle; hän saisi sen vielä kiinni. Lukija elää mukana ja toivoo Samuelin onnistuvan.

”Villikoira kulkee kolmen tarinan palmikkona. Mukaan poimitaan uusia pieniä tarinoita kuin ranskalaiseen lettiin hiuksia.”

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Pekka Juntti: Villikoira

  • Otava, 2022.
  • 352 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Mietin, olenko jäävi kirjoittamaan tästä kirjasta arviota. Kirjan näyttämöllä on paljon osumia minun taustaani. Välillä täytyy pitää lukemisessa tauko, niin tulee ikävä kirjan maisemia. Tekeekö se minusta liian ankaran? Tai enkö näe, jos lukija toisesta maailmasta ei pysy kyydissä?

Pekka Juntin Villikoira (Otava, 2022) juoksee Lapissa. Minunkin synnyinmaillani. Tunnen hyvin kirjan piirtämät pohjoisen metsät, hanget jotka kantavat, puut joiden kaarna on kuin elefantin nahka, kuten kirjoittaja kuvaa. Melkein tunnen kämmenelläni, kuinka se kaarna on lämmennyt kevään ensimmäisistä säteistä. Minulle tulee ikävä sitä tuulta, mikä pohjoisessa puhaltaa. Pakkasta, joka puree varomatonta. Kairaa, jonne ei kannata osaamattoman lähteä yksin, eikä osaavankaan huonosti varustautuneena.

Eläydynkö liikaa siihen intohimoon, jota kertojahahmo Samuel tuntee istuessaan koiravaljakon kyydissä. Kuinka hänestä tulee vielä musheri, koiravaljakon ohjastaja, jolla on pohjoisen paras valjakko. Ihan kuten Aava sanoo kirjassa Samulle, ”sanovat, että rakkaus hevosiin on samaa”. On se, ja siksi minäkin läpeensä hevosihmisenä olen kirjan vietävissä. Minua ei haittaa, että koirista kirjoitetaan pitkästi ja tarkasti sukupuita myöten. Ymmärrän täysin mikä työ on jalostaa juoksija.

Olen lumoutunut, mutta kyllä meillä tulee hetkeksi ongelmia, minulla ja kirjalla, sillä onnistuneet henkilöhahmot, kerronta ja kirjan rakenne nostavat suuria odotuksia.

Villikoira kulkee kolmen tarinan palmikkona. Kussakin tarinassa on oma päähenkilönsä ja oma ajanlaskunsa. Mukaan poimitaan uusia pieniä tarinoita kuin ranskalaiseen lettiin hiuksia. Tarinat liittyvät toisiinsa ja kohtaavat lopussa, jolloin arvoituksiin annetaan vastaus.

Samuel. Aikuistuva poika, joka on jättämässä ahtaan lapsuudenkotinsa, jonne ei haaveita mahdu. Ei koti paha ole. Se on keskiluokkainen, turvallisuushakuinen, se on monttu. Mainari-isä, joka haluaa pojastaan itsensä kaltaista ja äiti, jolle suurin vapaus on hiippailla marketin runsaiden hyllyjen välissä. Poika on aina ollut omanlaisensa. Yksinäinen. Osasi jo kläpinä inuitikoirien tarinat. Näissä luvuissa eletään vuosia 2008 ja 2009.

Eräkämpän Samuel. Nälissään värjöttävä mies, joka on paossa jotain. Mitä? Mitä hän pelkää, miksi hän on kämpässä? Tässä tarinassa eletään joka luvussa yksi pitkä päivä kerrallaan ja niiden päivien luku alkoi 387 päivää sen jälkeen, kun Samuel oli lähtenyt kotoaan.

Aila. Pohjoisen tyttö ja siksi itsepäisempi ja itsenäisempi kuin ensi alkuun uskoisi. Aila elää jatkosodan jälkeisiä vuosia, kun pohjoisen kosket ja metsä olivat hetken vielä suuria ja vapaita. Ailan ratkaisut vaikuttavat Samuelin molempiin tarinoihin. Ailan aika kulkee tytöstä äidiksi.

Tarinoihin on pudoteltu sanoja ja nimiä, jotka pikkuhiljaa sitovat kolme juonta yhteen. Lapsenvahti, Viti, metsäyhtiön johtaja, Aava, ämmä, ruusut, Lobo…

Ja tietenkin villikoira.

Ja metsä.

* *

Kun juonet lopulta kohtaavat ja näen mistä on kysymys, on minun lukijana tehtävä päätös. Nielenkö paljastuneen salaisuuden? Ovatko juonenkäänteet uskottavia vielä vuonna 2009? Onko minulle sittenkään annettu tarpeeksi vihjeitä, että ratkaiseva henkilö tuntuu riittävän oudolta toimiakseen kuten toimii?

Päätän, että hyväksyn tarinan ja annan nykyajan hämärtyä taustalle. Vähän samalla tavalla kuin Pajtim Statovcin kirjassa Kissani Jugoslaviassa täytyy antaa poikaystävän olla puoliksi kissa, eikä pidä ihmetellä, kun boakäärme liukuu esiin sohvan alta. Tässä kirjassa koira kuitenkin pysyy koirana ja villiintyy, niin kuin karanneet koirat villiintyvät.

Vaikka kirjat ovat maantieteellisesti ja kielellisesti kaukana toisistaan, on niissä hengeltään jotain samaa mystiikkaa. Ollaanhan kuitenkin Lapissa. Unohtuneissa kylissä, jossa ihmiset ja puut pitävät huolen toisistaan, kuten kirjan esittelytekstissä kustantajan sivulla sanotaan.

* *

Kirjan kirjoittaja Pekka Juntti on toimittaja ja palkittu tietokirjailija. Hän oli yksi tietokirjan Metsä meidän jälkeemme tekijöistä. Kirja voitti Tieto-Finlandian vuonna 2019. Villikoira on hänen esikoisromaaninsa, ja minä veikkaisin tällekin jotain palkintoa.

Juntti asuu Ruotsin Haaparannalla Tornionlaaksossa vaimonsa ja lastensa kanssa. Hän on metsästäjä, käyttökoiramies ja siksi pragmaattinen, kun puhutaan rakkaudesta eläimiin. Erämailla kulkeminen on ollut hänen harrastuksensa ja se on ollut hänen toimittajan työtään. Jängillä tarvotut kilometrit tulevat kirjassa näkyviksi, ja sen lisäksi hän on tehnyt kotityönsä taustojen suhteen hyvin.

Sari Passaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua