Kirja-arvio: Mikko Väänäsen Intian-matkan keskeinen löytö on, että elämme Kali Yugaa, viimeistä aikaa, jonka jälkeen maailma tuhoutuu ja syntyy uudelleen.

Mikko Väänänen: Merkintöjä Intiasta (Basam Books, 2019)

Suomalainen filosofian opiskelija lähtee ilman tarkkoja suunnitelmia kulkemaan Intiaa ristiin rastiin, muuttuu päämäärättömäksi kulkuriksi, joka kaiken aikaa tekee havaintoja. Näin syntyy matkakirja, jolla ei ole juonta eikä kronologista etenemisjärjestystä.

Ensimmäinen matkaajan voimakas kokemus on, että Intiassa kaikki tulevat hyvin lähelle. Elämä vyöryy ympärillä kaaosmaisesti. Jos siis jollakin on päällimmäisenä suunnitelmissa mennä Intiaan etsimään hiljaisuutta, ei sitä kovin nopeasti löydä.

Aistit äärimmillään

Väänäsen tapa tutustua Intiaan on ottaa se vastaan sellaisenaan, kohdata ihmisiä ja eläimiä, syventyä kaikkeen ympärillään. Niinpä hän muuttuu Intiaksi. Hän kirjoittaa: ”Kohdatessamme ymmärrämme kummankin toiseuden, sinä ja minä, ja sen seurauksena vastaamme toisillemme ja kyseenalaistamme sen, kuka luulemme olevamme. Ymmärrämme jotain toisistamme. Ymmärrän jotain sinusta. Minä olenkin sinä ja sinä minä.”

Uskonnollisesti käy niin, että vaikka Buddhan jalanjäljet löytyvätkin, huomaa pian hindulaisuuden vallanneen Intian, ikään kuin uudestaan. Kastilaitos kukoistaa jälleen, samoin vedalaiset rituaalit. Myös astrologia on suosiossa. Itse asiassa meditointi näyttää harvinaiselta, mutta löydettävissä on toki joogakeskuksia, joissa henkiset harjoitukset ovat voimissaan.

Yksi kirjan keskeisistä piirteistä on aistillisuus. Kirjaa lukiessa kylpee hajuissa, jotka eivät ole länsimaiselle lukijalle kovin mieluisia: eritteitä, erilaisista ruuista huokuvia lemuja, avoviemärien, eläinten, pakokaasun, ja pölyn jatkuvaa voimakasta kohtaamista.

Äänimaailma on myös rajua. Ihmisten, eläinten ja moottorien sekameteli on lakkaamaton, etenkin päivisin. Nähtävänä on mitä tahansa, kuoleman ja kuoriutuvien linnunpoikien väliltä.

Kaaos päässä ja ympärillä

Kaaos ei hellitä, mutta kulkija Väänänen pohtii filosofisesti lännen ja idän suhdetta, lukee kirjallisuutta aiheesta ja kantaa päässään Hegelin filosofiaa. Hän pyrkii ymmärtämään Intian kuin Schopenhauer, joka kirjoittaa: länsimainen ihminen ei näe todellisuutta, koska hänen ajattelunsa luo esteitä nähdä suoraan. Tästä Väänäselle muistuu mieleen Rimbaudin letkautus: ”Kaikki mitä meille opetetaan, on väärin”, ja tuntuu täällä osuvalta. Intiassa ihmiset näyttävät oppivan itse, opettamatta.

Junamatkat ovat jatkuvaa kohtaamista mitä erilaisimpien, omituisten henkilöiden kanssa. Juodaan teetä ja olutta, syödään pikaruokaa, jonka seurauksena ripuloidaan. (Vatsataudin kuvausta kirjassa on ehkä liikaakin. Ei vessakäyntejä pidä rehellisyyden nimissä kuvata. Vessat ovat sinänsä vain huoneita, joissa on reikä lattiassa.)

Delhi, Benares, Varanasi ja Kathmandu – siinä keskeisiä paikkoja, joita kulkurifilosofi kiertää. Kai Sadhu-laitos näyttää rappeutuneet kasvonsa. Pyhät miehet ”pummaavat rahaa ja tupakoivat kadulla”. Viimeisen suuren mogulirunoilijan Ghalibin haudalla käynti sisältää kohonneen ykseydentunteen. Ghalibille maailma oli ”leikkikenttä, jossa sarastus ja hämärä ilmenevät loputtomissa kehissään”. Lapsille ja viattomille kaikki on yhtä.

Elokuvien voima

Bollywoodista saa virkistävän uudenlaisen kuvan. Siellä tehtävät elokuvat eivät ole juoneen kietoutuneita tarinoita, vaan niissä keskus on musiikissa ja tanssissa. Kulkijan mukaan elokuvat kuvaavan hyvin maata, sillä: ”Intian rytmi on jatkuvaa vaihtelua kouristelun ja rentoutumisen, arroganssin ja kohteliaisuuden, kukoistuksen ja rappion välillä. Niin Intia tanssii.”

Tällaista kadun aistimusrytmiä kirja kuvaa ansiokkaasti monta kertaa. Lukija tuntee melodiat, katseet, hajut – kokonaisen kaupunkivilskeen aistimaailman. Teksti tanssii. Shiva tanhuaa elämän ja kuoleman loppumatonta rytmiä.

Aistimukset ovat kirjan keskus. Kerta toisensa jälkeen kuvataan tuoreesti ääniä, hajuja ja värejä.

”Värit tanssivat ja laulavat”. Siksi Bollywood on sellainen, värien rytmitanssi, värien rytmitranssi.

Ayurveda

Hindulaisperäisessä Ayurveda-filosofiassa määritellään ihminen alkuaineiden yhdistelmänä ja myös lääketieteessä ennen mitään länsimaisia toimenpiteitä tutkitaan henkilökohtainen elementtitila. Matkaaja meni ayurvedisen lääkärin vastaanotolle tuntiessaan itsensä sairaaksi ja sai kuulla olevansa pitta-kapha, tulen maan ja veden yhdistelmä. ”Enimmäkseen tulta, jonkun verran maata ja ripaus vettä.”

Ihmiskeho koostuu Ayurvedan mukaan kolmesta elementistä eli doshasta. Niitä ovat pitta, tuli, kapha, maa ja vata, tuuli. Pitta kaphassa on mukaa vettä.

Lääkärin tutkimuksen mukaan kulkija sairasti murehtimista, joka johtuu kehon epätasapainosta. Hän sai laajan ruokavalio-ohjeistuksen, muutenkin elämäntaparemontin kuvauksen ja kolmea lääkettä, jotka kaikki olivat luonnonyrttejä.

Hieman tuo kertomus näyttää poikkeavan tamperelaisella lääkäriasemalla käynnistä.

Väänänen lukee Gurdjieffia ja Allen Ginsbergin Intian päiväkirjat kirjastossa ja jatkuvassa kuumuudessa ja metelissä. Hän kirjoittaa vihkoonsa ”eksyneensä itään”.

Vuoret

Tasankojen hullujenhuoneesta kulkija keksii viimein paeta vuoriston hiljaisuuteen. Täällä kirpeässä alppi-ilmassa on nyt se, mitä sanotaan intialaiseksi hiljaisuudeksi.

Palattuaan taas Hegeliin hän toteaa tämän olevan täydellinen vastakohta hindulaiselle ajattelulle. Hegelin synteesien kautta tapahtuvan kehityksen ja hindulaisen rappeutumisuskon välillä on jyrkin mahdollinen kuilu.

Hindulaisuuden mukaan elämme Kali Yugaa, viimeistä aikaa, jonka jälkeen maailma tuhoutuu ja syntyy uudelleen.

Yliopisto

Selvimmin länsimaisen ja itämaisen ajattelun eron kokee intialaisessa yliopistossa. Sankarimme marssii papereineen paikkaan nimeltä Banaras Hindu University, jossa järjestettiin kansainvälinen filosofinen konferenssi. Seremoniallisuuden lisäksi kaikki tuntui olevan ikään kuin valmista. Yliopistossa ei arvosteta tutkimusta!

Kaikki tiedetään jo.

Tätä on muun muassa ruotsalaisten konferenssivieraiden vaikea hyväksyä. Kun länsimaiset vieraat pyrkivät keskusteluun, hinduopettajat panditjit juovat teetä tai katoavat huoneisiinsa. Toisin sanoen intialaisesta filosofiasta ei saatu mitään irti. Se esitti itsensä alku- ja loppuseremonioissa yhtä mahtipontisesti ja samanlaisesti, vuosituhansien takaisena viisautena, josta ei voinut keskustella.

Bhagavad gitaan on viitattu konferenssissa, Niinpä matkaaja lukee siitä, mitä Krishna sanoo: ”Minä olen Aika, maailmojen mahtava lopettaja, ja olen täällä tuhotakseni kaikki ihmiset.”

Tässä kaikessa aine tanssii. On purkauksia, sykettä, rakkautta ja kuolemaa.

Kulkija ymmärtää: ”Elämä on matka, enkä tule koskaan saapumaan kotiin.”

Mokshan äärellä

Hyvin vanhat vedamestarit ovat sanoneet, että maailma on ääni. Tähän perustuen suuri osa joogaopetuksesta sisältä mantroja ja muuta äänteiden käyttämistä. Näillä äänillä resonoidaan, saadaan aikaan väreilyjä, joiden toistamisilla pyritään pois mielestä, sen tuottamasta ajatusmassasta.

Monessa opinkappaleessa mieli pelkistetään ”sielunviholliseksi”. Ajatus hakee kaiken aikaa jotain: suunnittelee, muistelee, harhailee, yrittää laskelmoida. Tämä kaikki on pois nykyhetkestä ja vie mielen todellisuuden ulkopuolelle kuvitelmiin. Hokemalla mantraa mieli hiljenee ja lopulta vaimenee kokonaan pois. Uusi tila on moksha. Se merkitsee oivalluksen kautta tapahtuvaa vapautumista.

Lopullinen moksha on hindulaisuudessa elämän päämäärä. Siinä ihmisen sielu, atman, yhtyy maailmansieluun, brahman, ja ihminen vapautuu jälleensyntymän syklistä, samsarasta.

Kadulla matkalainen kohtaa taas kerjäläisiä, apinoita, lehmiä ja kaiken kaupustelijoita. Hälinä ja kuumuus, se tuntuu loppumattomalta. Kuitenkin Väänänen muistaa guru Oshon lausetta: ”Mieli sinällään on sairaus. Sitä ei voi parantaa. Siitä on päästävä eroon.”

Intiassa kaikkien asiat kuuluvat kaikille. Ei ole mitään yksityisyyttä. Kaikki on jatkuvaa kontaktia. Nuoria miehiä kuljeskelee joutilaina mutta valppaina. Kaduilla näkee ja kuulee alituiseen neuvottelevia ryhmiä. Menossa on katkeamaton vuorovaikutus ympäristön kanssa.

Siisteydestä

Intian suurkaupungit Mumbai ja Delhi ovat kaduilta likaisia ja pölyäviä, eläinten ja ihmisten tungeksimista täynnään. Rikshataksit kulkevat, kerjäläiset istuvat kuppeineen ja lappuineen. Kaikenlaista kaupustellaan, sillä syvän hindulaisen filosofian lisäksi on erilaisia puoliguruja ja harhaoppeja levittäviä omituisuuksia: itse asiassa niitä juuri kadut ovatkin täynnä. Pyhät ihmiset ovat jossain hiljaisuuksiinsavetäytyneinä. Astrologia on yleistä, ja sitäkin on monen tasoista.

Tienvarret ovat usein täynnä hökkeleitä, pölyä, koiria, lehmiä. Haju on näistä ja jätteistä sekoittunutta lemua. Vaikka intialaiset kunnioittavat puhtautta, peseytyvät ja pitävät kodin siistinä, niin kadut eivät kuulu puhtaanapidon piiriin. Puhtaus koskee myös kieltä. Pyhiä kirjoituksia tulkitaan tarkasti. Kadut ovat likaisia, mielet avoimia.

Kuvaus Jawaharlal Nehru Universitystä on kiinnostava. Sankarimme pyrkii sinne opiskelemaan filosofiaa ja saa oikeuden yllättävänkin vaivattomasti. Ohjaajakseen opinnoissa hän saa sikhisyntyisen professori Singhin, joka vie oppilaan kotiinsa ihmettelemään intialaista vieraanvaraisuutta. Yleiskäsityksenään intialaisesta uskonnosta ja opeista Singh sanoo: ”Nämä kaikki jumalathan ovat myyttejä. Mitään jumalolentoja ei varsinaisesti ole. Perimmältään me hindut olemme pakanoita ja palvomme luontoa.”

Musiikki ja keskeneräisyys

Matkailija alkaa sisäistää intialaisen viisauden: ”Kaikki jotka tietävät mistään mitään, tietävät, ettei asioita saavuteta. Ne saavuttavat meidät.”

Koska matkaajalla on musiikkitaustaa, päättää hän tutustua intialaiseen musiikkiin. Hän suorittaa tämän Jaipurissa, joka on sikhi- ja muslimivaltainen kaupunki. Siellä hän saa oman raagan, joka tarkoittaa sävelkulkua, jota soittaja toteuttaa. Sen jälkeen valitaan rytmilaji eli taal. Monet taal-kuviot vaativat ilmiömäistä rytmitajua ja perustuvat matematiikkaan. Yhtymäkohta antiikin kreikkalaiseen musiikkiin on löytynyt. Pythagoras piti musiikkia matematiikan alalajina.

Kirjailija myöntää heti alussa kirjan etenevän epäkronologisesti. Niinpä lukijalle tulee mielikuva, että matka on jatkuvaa edestakaisin ja sinne tänne kulkemista. Sellainen tästä kirjoituksestakin tulee, mutta ehkä tämä kuvaa kirjan henkeä ja siis myös Intiaa näin paremmin kuin säädellyin ja keskitetyin luvuin.

Loppupuolella Väänänen keksii, että ”Kafka oli realisti. Hän vain sattui kirjoittamaan Intiasta mainitsematta sitä”.

Intia on länsimaiselle filosofian opiskelijalle lopulta ”keskeneräisyyden opettaja”.

Erkki Kiviniemi