Kirja-arvostelu: Pompeji-eksperttinä tunnetun Paavo Castrénin tähtihetkiä oli työtodistus markiisilta, jonka sukua pääsi Danten Jumalaisen näytelmän Paratiisiin.

Paavo Castrén: Pappilan poika – Mitä se on ollut (Otava, 2019). 399 sivua.

Antiikintutkija, klassillisen filologian emeritusprofessori Paavo Castrén tunnetaan erityisesti Pompeji-eksperttinä. Seitsemäntoista vuotta sitten hän valtasi kollegoineen Vesuviuksen alleen hautaamasta pienestä maaseutu- ja satamakaupungista korttelin kaupungin keskeltä. Siihen kuuluvat Marcus Lucretiuksen patriisitalo, hienopesula, kaksi leipomoa ja vaatimattomia yksityistaloja. Pompejiin Castrén oli tutustunut Suomen Rooman-instituutin työryhmän jäsenenä jo 1961.

Suomalaiset turistit ovat sankoin joukoin käyneet todistamassa aluevaltausta ja tunteneet ylpeyttä siitä, että meikäläiset ovat pistäneet täällä hihat heilumaan.

Jos Vesuviuksen purkauksen kaltainen katastrofi tapahtuu uudelleen, nykytutkijasukupolville jää käteen ratkaisevasti enemmän kuin niille, jotka aikoinaan aloittivat kaivu- ja restaurointityön. Paavo Castrén on vaikuttanut siihen, että korttelista jää ainakin kolmiulotteinen mallinnus.

Uuden tuhon vaara on alueella todellinen. Napolin lähellä sijaitsevan Solfataran maanalaisen tulivuoren purkaus tiheästi asutulla alueella olisi kohtalokas jopa koko maapallon ilmastolle.

* *

Paavo Castrénin elämäkerta ei ala Pompejista, vaan papeista ja pappiloista, Maaningalta ja Pielaveden kirkkoherroista, joista kolmas oli Jonas Kristian Castrén, Paavon isoisän isä. Pompeji-tutkija on pappilan kasvatti.

Pappilan poika kartoittaa kirjoittajan kokemuksia kotipappilassaan ja sen lähitienoilla. Pielavesi kuulostaa ehkä vähäiseltä nurkalta nykyisine 4 500 asukkaineen. Jonaksen ryhdyttyä vuonna 1880 kirkkoherraksi se oli kuitenkin maamme kaupungeista ja pitäjistä asukasluvultaan seitsemänneksi suurin.

Kunnan kirkkoherroissa on ollut nimimiehiä ja pappilassa vieraillut vaikuttavia hahmoja pappis- ja kulttuuripiireistä, mahdollisesti muun muassa Teuvo Pakkala ja ainakin Santeri Ivalo. Pappilassa on ollut Castréneita neljässä polvessa, kun viimeisenä Paavon Heikki-veli oli siellä vt. kappalaisena.

Paavo Castrénista kasvoi varteenotettava tiedemies, mutta savolainen lupsakkuus on kulkenut myötä. Suku ja lähimmät ovat olleet tärkeitä. Kirjan lopussa onkin 40 sivun sukuselvitysliite, jolla on paikka myös kulttuuri- ja ”varsinkin urheiluministerinä” toimineella Paavo Arhinmäellä.

Paavon velisarjalla on luonnonlahjana heimoperäiset leuat. Heikki osasi jo kahdeksan vanhana vastata kyselyihin, mikä hänestä tulisi isona: ”Eikö tuota pitäne ruveta papiks, ja jo minua on Pielaveelle pyyvettyykii.” Lasse Lehtinen on kertonut tarinan Ossi-veljestä, synnytys- ja naistentautien professorista, joka hälytettiin kokouksesta romaninaisen vaikeaan perätilasynnytykseen. Ossi palasi pikapikaa palaveriin ja tokaisi, että ”Ei oo moen poeka rommaania vartissa kiäntännä”.

Huumori ja temperamentti välähtelevät myös Paavon korrektin pinnan alta.

Koulukortteerissa Kuopiossa ylioppilaaksi tuloonsa asti asuneen Paavon matka Pielavedelle kesti linja-autolla lukuisine pysähtelyineen kolme tuntia, vaikka kilometrejä oli vain 85. Lukiolaispoika antoi kerran paikkansa kokoomuslaiselle napamiehelle, joka siitä lähtien istui kyselemättä Paavon paikalla. Tapaus loukkasi Castrénin oikeustajua, eikä hän ole koskaan äänestänyt eduskuntavaaleissa kokoomusta. Periaatteen mies valittiin myöhemmin kotikuntansa Kauniaisten vihreitten valtuutetuksi ja kaupunginhallitukseen. Sukuun kuuluukin sopivasti muun muassa Osmo Soininvaara.

* *

Opastamassa Sylvi ja Matti Kekkosta Forum Romanumilla 1971.

 

Tiukka oikeudenmukaisuuden vaatimus leimahtelee muulloinkin. Castrén on varmaan myös sukutraditiotaan kunnioittaen vastustanut pappilakulttuurin alasajoa, eikä hän ole voinut hyväksyä Kirkkohallituksen välinpitämättömyyttä asiassa. Edes Kotimaa-lehti ei reagoinut Castrénin pappiloita puolustavaan kirjoitukseen, ennen kuin Opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen otti pappiloita puolustavan kannan – Castrénin sanoilla. Sen jälkeen lehti aktivoitui kirjoittamaan, että Numminen on huolissaan pappilakulttuurin katoamisesta. Periaatteen mies lopetti Kotimaan tilauksen.

Kosmopoliitti Castrénille myös kotimaan kulttuuri on arvossaan. Esimerkiksi Lemin neliäänisen kirkkolaulun tradition vaalimisessa hän kehottaa avuksi – Kirkkohallitusta. Mikään barokkimainen prameus ei hänestä vedä vertoja lemiläiselle perinteelle. Ehkä Kirkkohallitus nyt reagoi?

Castrén perää myös kirkonmiestä, joka kävisi ruoska kädessä asiakkaitaan huijaavien pankkiirien kimppuun. Vaikka hän on vaahdonnut kuin roomalainen kansantribuuni, kukaan kirkonmies ei ole kommentoinut siitä huolimatta, että mielipide julkaistiin Teologisessa aikakauslehdessä.

Myös oman pappilan pitopöytien ruokaperinteen Castrén nostaa sille kuuluvaan arvoon, vaikka etenkin Italian gurmeet ovatkin lajissaan oma lukunsa.

* *

Pielaveden pappila on ollut Castrénille vahva tukikohta, vanhemmat ja sisarukset vahva tuki. Ensimmäisen matkan Roomaan rahoittivat veljet, kerran avustivat vanhemmatkin. Tuolloin matkoihin kuului vielä matkustaminen, ei muutaman tunnin sujahdus ilmoitse, ja Roomaan päästiin vasta 30 tunnin kuluttua. Rautatieasemalta jatkettiin Tiberin toiselle puolelle bussilla nro 64. Castrén ei mainitse, että juuri sillä linjalla turistien arvotavarat ovat suurimmassa vaarassa kadota. Ehkä taskuvarkaat keksivät tuottoisan reitin vasta vuoden 1958 jälkeen?

Suomen Rooman-instituutti on ehtinyt olla moneen otteeseen Castrénin työpaikka. Antiikin-tutkimuksellemme tämä ehdottoman tärkeä renessanssipalatsi on ollut hänelle myös monenlainen kohtauspaikka.

Diplomaatin uraa pohtineen nuoren tutkijan on ollut helppo luoda suhteita kollegoihin, mikä on helpottanut myös omaa tutkimustyötä. Castrén on samasta syystä kyennyt kokoamaan toimivia tutkijaryhmiä ja järjestämään myös Suomeen asiantuntijavierailuita, jotka muuten olisivat jääneet saamatta. Luultavasti pappilan seurustelukulttuuri ja savolainen kyky integroitua ovat auttaneet asiassa. Aina nekään eivät ole auttaneet, mikä ilmenee joissakin virantäyttöihin liittyvissä kohtuuttomuuksissa. Mystinen oli myös numismaatikko, professori ja Rooman-instituutin johtaja Patrick Bruunin reaktio. Castrén kysyi suoraan, miksi tämä oli häntä vuosia vastustanut. Bruun ei vastannut, vaan sen sijaan itki. Ei ole helppoa professoreillakaan.

* *

Castrénin hillityn ulkokuoren alla on kosolti leikkivää ihmistä, kuulua homo ludensia. Edelleenkin hän tekee hyppäyksiä vakavasta tutkimuksesta Aku Ankka -rinnastuksiin. Samanhenkistä luovuutta Castrén osoitti Rooman Palatiumilla, kun hän uransa alussa tutki Tiberiuksen palatsin alueella Kybelen temppelin graffitoja. Niistä yksi oli ”Secundus castrensibus salutem” eli ”Secundus lähettää terveisiä keisarillisen hovin palveluskunnalle”. Tutkija kuitenkin tulkitsi viestin kohdistuneen kahden vuosituhannen takaa Castréneille, itselleen ja joskus paikalla käyneelle vaimolleen.

Paavolla oli silmää naiskauneudelle jo pikkupojasta lähtien. Maaningalla, jossa isä-Castrén oli ennen Pielavettä kirkkoherrana, hän tapasi lyöttäytyä jonkun viehättävän naishenkilön seuraan. Helena-sarjoja myöhemmin kirjoittanut opettaja Aino Räsänen oli heistä yksi. Pilke silmäkulmaan on jäänyt noista ajoista, vaikka avioliitoissa ollaan toki tosissaan, ja näitä suhteita on leimannut myös yhteinen intressi, tutkimus.

Kuopiossa Castrén oli mukana Rauni Mollbergin ohjaamissa Kihlauksessa ja Nummisuutareissa ja ikään kuin sen jatkumona hän tutki Pompejin muusikoitten ja näyttelijöitten asemaa. Se taisi olla varhainen lähtölaukaus Castrénin perehtymiselle Pompejin sosiaalihistoriaan.

* *

Oli yllätys lukea, ettei antiikin asiantuntijaksi kouliutuneella Castrénilla ollut koulussa latinaa. Hän lähtikin opiskelemaan germaanista filologiaa ja perehtyi latinaan vasta yliopistossa legendaarisen Päivö Oksalan johdolla. Hänen ja Veikko Väänäsen Vox Romana oli latinakoulujen luetuin oppikirja. Sen taitotason Castrén epäilemättä ohitti nopeasti.

Se ei enää yllättänyt, että Rooman kieli ja kirjallisuus veivät miehen mennessään, ja kohta perään alkoi kreikan opiskelu. Nykykreikkaa hän joutui opiskelemaan vasta asetuttuaan asemamaahan Suomen Ateenan-instituutin ensimmäiseksi johtajaksi vuonna 1984. Onkohan alallaan ainoa tapaus, että aviopari on ollut saman instituutin johdossa? Ex-vaimo Leena Pietilä-Castrén oli tehtävässä nelivuotiskauden vuosituhannen alussa.

Kirjallisista töistään Castrén on kirjoittanut lyhyesti kirjan loppuun. Hänen väitöskirjansa ilmestyi jo vuonna 1975 – tietenkin Pompejista, sen väestöstä ja johtavasta luokasta. Opinnäytteensä ansiosta hän sai merkittävän aseman toisen tutkijasukupolven edustajana Pompejin-tutkimuksessa, jonka aukoja oli Pompejin piirtokirjoitusten vulgaarilatinan tutkija Veikko Väänänen.

Castrén oli jo 1962 ollut tutkijajoukon mukana tarkistamassa Ostian Castellon yhden käytävän seinään muurattujen antiikkisten piirtokirjoitusten lukutapoja, kun joittenkin kirjainten oli arveltu jääneen myöhempien maalauskerrosten alle. Satamakaupunki on nyt ajankohtainen Tampereen Vapriikissa 1.11.2019 avautuvassa näyttelyssä Ostia – portti Roomaan.

* *

Kun Castrén on kirjoittanut eläneitten ihmisten vaiheista tyylikkäästi ja rennosti, silti pedantisti, ei ole ihme, että hänen kaikelle kansalle tarkoitettujen teostensa vastaanotto on ollut innostunut. Tutkimuksen popularisointi on taitolaji. Castrénilla on hyppysissään avaimet, joilla vakavaa tutkimusta välitetään niillekin, jotka eivät kuulu asiantuntijoihin.

Itse olen ollut innostunut Björn Kurténin paleontologiasta, Esko Valtaojan tähtitieteestä ja Nils Mustelinin fysiikkaa ja astronomiaa selvittelevistä puheenvuoroista, kun he ovat taivutelleet laatututkimusten tuloksia kansan kielelle. Castrén on samaa lajia ja hyvä esiintyjä, joka vielä on kiitettävästi jakanut tietoa kysyttynä luennoijana lukuisissa yhdistyksissä pitkin maata.

Tiedon välittäminen helpolla tavalla onnistuu vaivattomasti siltä, jolla on kunnon tiedot. Castrénin tutkimuskohteena on vielä ollut ihminen ja ihmisen toiminta, joihin lukija/kuulija helpoimmin eläytyy ja samaistuu.

* *

En ole ollut monellakaan Rooman-matkalla ilman Paavo Castrénin ja Leena Pietilä-Castrénin Rooma-opasta. Nyt myös tuoreen Pappilan pojan esittelemiä kohteita tulee tarkkailtua varmaan uusin silmin. Antiikin käsikirja –Pompejilaisia kohtaloita ja Amos Andersonin taidemuseon näyttelyyn johdattanut Domus Pompeiana – Talo Pompejissa sekä Uusi antiikin historia ovat suurtöitä, joita on täydestä syystä palkittu ja kiitetty.

Castrénin käännöksistä kannattaa huomata sotapäällikkö ja valtiomies Marcus Porcius Caton maanviljelyopas, jonka Castrén nimitti Herrasmiesmaanviljelijän käsikirjaksi. Se tekee oikeutta perinteiselle roomalaiselle perheelle ja yhteiskunnalle, jonka Castrén osoittaa olleen kaukana orgioista ja petoksista. Sellaisia tasavallan lopun ja keisariajan sensaatiohakuiset kirjailijat ovat jälkipolville välittäneet.

Castrénin tuoreinta tuotantoa ovat Homeros – Troijan sota ja Odysseuksen harharetket sekä Antiikin myytit. Etruskituntija ja WSOY:n ex-toimitusjohtaja Jorma Kaimio oli se, joka ehdotti Castrénia kokoamaan muistonsa kirjaksi, jotka muuten voisivat kadota ”yhdessä infarktissa”. Pappilan pojan on julkaissut Otava, Castrénin vakiokustantaja.

Castrénin saamista tunnustuksista yksi tuli jo varhain. Osallistuttuaan Santa Maria Maggioren alta paljastuneitten graffitojen tutkimiseen ja myös Lateraanikirkon kastekappelin alisiin kaivauksiin paavi Paavali VI kiitti häntä Pyhän istuimen hyväksi tehdystä työstä.

Vatikaanin korkein hallinnollinen maallikkoviranomainen antoi työtodistuksen. Tämä markiisi Giulio Sacchetti kuuluu sukuun, joka on Danten Jumalaisessa näytelmässä Paratiisiin päässeiden perheiden joukossa. Ei vähäinen saavutus suomalaisen pappilan pojalta.

Risto Ojanen