Outi Hytönen piirtää Annikki Kariniemestä ehjän kuvan – arviossa Kairojen kosmopoliitti

Kuvat: Marek Sabogal / Gummerus

Kirjailija Annikki Kariniemen (1913–1984) kuolemasta tulee ensi syksynä 40 vuotta. Sanotaan, että elinaikanaan Kariniemi oli tunnettu koko Suomelle. Nykyään hän lähinnä saapastelee kissoineen patsaana Aavasaksan päällä. Lisäksi Ylitornion kuntaan on rekisteröity Annikki Kariniemi -seura, Lapin yliopistossa Kariniemeä ovat tutkineet Riitta Kontio ja meltosjärvinen Marja Tuominen. Tuomisen väitöskirja käsitteli Kariniemen luontosuhdetta, Kontio on analysoinut tuotteliaan kirjailijan kirjallista tuotantoa. Rosa Liksom käytti Everstinna-romaanissaan viitteellisesti aineksia Kariniemen elämästä.

Muutama vuosi sitten pyörittelin hiukan silmiäni, kun sain tietää, että Annikista on tulossa elämäkerta, jonka kirjoittaja oli Lapissa aivan tuntematon tamperelainen tytönhupakko, joka oli Annikin elinaikana tuskin vielä ajatuksena avaruudessa. Mutta Outi Hytönen yllättää täysin. Hän on kirjoittanut Annikki Kariniemestä hienon elämäkerran. Kirjoittajan ääni on asiantunteva, niin kuin hän olisi kurkkinut Annikin olan takana koko tämän elämän ajan. Hytönen on tutustunut perusteelliseesti laajaan lähdeaineistoon, niinpä elämästä ja kirjallisesta tuotannosta kirjoittaminen ovat kauniissa tasapainossa.

Kairojen kosmopoliitti (Gummerus, 2023) etenee kronologisesti. Rovaniemellä kasvanut poikatyttö elää kiinni ajassa ja unelmissa. Hän pääsee estradille Rovaniemen Näyttämöllä, liittyy nuoruuden hurmassa Lapuan liikkeeseen ja piirtää muistokirjaansa IKL:n karhulogoja. Lyhyt työrupeama Helsingissä imaisee Annikin elokuvateattereihin, hänestä tulee suuri Greta Garbon ihailija ja hänessä vilahtaa tulevaisuuden valo, kun tavallinen ruotsalainen pullukkakin saattoi tulla maailmankuuluksi idoliksi. Helsingin reissusta alkoi myös tärkeä vuosikymmenen kestänyt kirjeenvaihto koulutoveri Teuvon kanssa.

Ensimmäinen lyhyt avioliittoepisodi päätyy jo ennen alkamistaan, kun suhde Oiva Willamoon vakiintuu. Kariniemi on palannut Rovaniemelle ja aloittanut uransa Lapin ja Koillismaan syrjäkylien kansakoulunopettajien sijaisena. Talvisodan alussa hän toimi lottatehtävissä järjestellen evakuointia Kuusamon tienoilla, joulukuussa Annikki Kariniemi asettui Oiva Willamon luokse Rovaniemelle ja aloitti kanslistina esikunnassa, myöhemmin Willamon yksityissihteerinä. Willamon virkakoti oli 1940-luvun alkuvuosina hotelli Pohjanhovi ohella saksalaissuhteiden keskuspaikka. Etenkin Saksan armeijan komentajasta Eduard Dietlistä tuli lähes perheystävä.

Lapin sodan viimeisillä hetkillä Willamosta ja Kariniemestä tulee aviopari ja he muuttavat Tammisaareen. Molemmat kaipaavat Lappiin ja he päätyvät uudelleen Rovaniemelle, jossa Annikki kasvaa kulttuuripiireissä pariskunnan loistavaksi tähdeksi.

Otava julkaisee Poro-Kristiinan vuonna 1952, mistä alkaa yli 30 romaanin julkaisu-ura. Parhaina 1970-luvun vuosina Kariniemi julkaisee kaksi kirjaa vuodessa, vuonna 1976 peräti kolme. Hän saa hankalan maineen viihdekirjailijana. 1950-luvun eräkirjatkin oli helppo jättää huomiotta, olivathan ne naisen kirjoittamia.

Mutta kirjoituskoneensa ääressä Annikki Kariniemi tienasi leipänsä. Kun Willamon tarjoama leveämpi leipä jäi, tilalle tuli hatara sininen pirtti ja kolmannen aviomiehen Taistonkin elättäminen. Lopulta Annikille jäi etäyhteydet ystäviin, juhlaseurat Törmäsjärvellä kerran kesässä, kissat, koirat, luonto ja yksinäisyys. Taksimatka Ylitornion kirkkoon ja konjakille Kievariin.

Annikki Kariniemi oli ilmiö kaikkialla, minne hän lapinlakkeineen astui. Lapissa puhuttiin Annikista, ei Annikin kirjoista.

* *

Kariniemeä pidettiin Lapin romantikkona. Hän yhdisti kuulemiaan taruja ja myyttejä pohjoisen kairoihin ja erämaihin ja heitti mukaan rakkaustarinoita. Tänä päivänä häntä saatettaisiin muodikkaasti syyttää jopa kulttuurisesta omimisesta. Mutta hän oli elämässään ja teoksissaan pohjia myöten pohjoinen ihminen ja pohjoisten syrjäkylien ymmärtäjä. Ihminen oli hänelle osa Suurta Luontoa. Häntä kauhistutti, miten uusi yhteiskunta alkoi käyttää Lappia siirtomaana.

Lohisiima ja silkkiliina (1954) oli oikeastaan kalastustarinoiden kokoelma, mutta ”Kemijoen lohen murhenäytelmässä” –jutussa huutaa jo edistysuskon soraääni. Vapaana virranneen Kemi-joen ja jokivarren asukkaiden muistoksi syntyi myös kertomuskokoelma Tarina suuresta joesta (1979). Kariniemi ei voinut myöskään ymmärtää soiden ojitusvimmaa, vesakkomyrkytyksiä eikä valtavia hakkuita. Kirjoittaja viilsi kritiikillä herroja, jotka pönkittivät asemaansa kelohonkarakennuksilla.

Annikki Kariniemeä ja kuusamolaista kirjailijakollegaa Reino Rinnettä voi hyvin pitää ympäristö- ja luonnonsuojeluliikkeiden edelläkävijöinä. Koijärveä pohjustivat tapahtumat liittyen Kemijokeen, Ounasjokeen, Vuotokseen ja Oulankaan.

Rovaniemen teatterin kautta aikojen suosituin näytelmä on ollut Annikki Kariniemen romaanin pohjalta dramatisoitu Salakaato (1975). Tragikoominen kysymys hirven salakaadon ympärillä kuului: onko Lapin kylissä elettävä yhteisön vai herrojen asettamien lakien mukaan. Mistä leipä pöytään, kun on nälkä?

Ajankohtainen, aikaansa edellä oleva teema oli myös Erään avioliiton anatomiassa (1968). Vain Maria Jotunin Huojuvassa talossa (1963) oli parisuhdeväkivaltaa käsitelty yhtä suorasti kuin Annikin jäähyväisteoksessa vasta edes menneelle Oiva Willamolle. Aihe oli edelleen tabu, ja kirjailija saikin kirjeitä ja kiitosviestejä naisilta, jotka olivat kokeneet parisuhdeväkivaltaa. Kirjan vastaanotossa kirjallisuushistorialliset tai kirjalliset ansiot eivät olleet esillä, vaan pääpaino oli kirjailijan henkilöhistoriassa.

* *

Kuva Hytösen Annikki Kariniemestä on ehjä. Se on itsetietoinen ja itsellinen kirjoittajanainen ristiriitaisine ja rikkinäisinekin ominaisuuksineen. Teoksessa korostuu luonto ja Lappi sekä oikeudenmukaisuuden vaatimus. Uskon, että tämän version olisi myös kirjailija itse hyväksynyt. Ja toivottanut Hytösen ”hyvien enkelien haltuun”.

Hytöstä on kiitettävä myös Kariniemen tuotannon luetteloinnista. Ei vain julkaistuista kirjoista, vaan myös vuosittaisten lukemattomien lehtiartikkeleiden esiin kaivamisesta. Paitsi että Annikista kirjoitettiin lehdissä, hän kirjoitti itse mitä erilaisimpiin lehtiin. Luonnosta, pohjoisen ihmisistä ja tarinoista, tavoista, kulttuurista. Nyt tekisi mieli kaivaa esille vaikka Pohjolan Sanomien juttu ”Siirtotyömaat – nykysuomalainen helvetti” (29.4.1973). Taidan kuitenkin avata ensiksi Riekon valkean siiven (1967), biograafisen romaanin Lars Levi Laestadiuksesta.

Marja Mustakallio

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua