Oudot tyypit on aiheeltaan innostava, mutta huonosti kirjoitettu ja editoitu kirja

Yksityiskohta kirjan kannesta. Kuva: Avain

On kriitikoita, jotka ovat innostuksesta kiimassa saadessaan kirjoittaa moittivan kritiikin. Minä en ole sellainen, ja olisin kirjoittanut Jarno Alastalon Oudoista tyypeistä (Avain, 2020) mielelläni kiittävän jutun.

Kirjan idea ja takakansiteksti nimittäin houkuttelevat, on lihakoukuissa riippujia ja kulttijohtajia. ”Nämä katujen kummajaiset, netin friikit, oudot naapurustossasi, uskaltavat kuitenkin olla omia itsejään ja inspiroivat samalla myös muita”, takakansi lupailee.

Samalla kannessa tiivistyvät kirjan puutteet.

Kuka määrittelee outouden?

Outojen tyyppien suurin ongelma liittyy kirjan aiheeseen. Teokseen on valittu kaksikymmentäkaksi oudoksi määriteltyä ihmistä.

Ongelma yksi: kuka määrittelee heidät oudoiksi?

Jotkut haastattelut vastaavat tähän kysymykseen. He kertovat kokevansa itse itsensä normaalista poikkeaviksi, osa sanoo olevansa muiden mielestä outoja, moni on sekä että. Alastalo ei kuitenkaan käsittele outoutta kaikkien haastateltujen kanssa systemaattisesti tai määrittele erityisemmin koko termiä.

Outous on vahva ja usein negatiivinen leima. Näin voimakkaasti latautunutta adjektiivia olisi pitänyt analysoida kunnolla jokaisen haastatellun kanssa. Koska tätä ei ole tehty, vaikutelma on joidenkin henkilöiden kohdalla tirkistelijämäinen. Tuntuu kuin katselisin näyteikkunan takaa ”friikkejä” (kuten takakannessa määritellään), en ihmisiä, jotka ovat persoonia ja oman tarinansa valtiaita.

Olisin kaivannut kirjailijalta myös perusteluja sille, miksi hän valitsi kirjaansa juuri nämä tyypit. Nyt rinnakkain ovat liikuntavammainen ja jediritari sekä herkkä mies ja ihminen, joka on vakuuttunut siitä, että Tampereen alla on tarujen Atlantis, joka hänen pitää nostaa maan läpi energioidensa avulla.

Sekava rakenne pudottaa kärryiltä

Kirjan toinen ongelma on rakenne.

Haastatellut olisi ensinnäkin voinut jakaa pariin lukuun: niihin, jotka kokevat enemmänkin itse itsensä oudoksi ja niihin, joihin muut ovat lätkäisseet tämän leiman. Outouden merkityksiä ja kokemistapoja olisi myös voinut valottaa molempien lukujen alussa hieman teoreettisemmin, ei vain haastateltujen kokemusten kautta. Nyt pohdiskelua on epätasaisesti siellä sun täällä.

Vielä suurempi rakenteellinen ongelma liittyy jokaiseen henkilöhaastatteluun. Ne ovat sekavia. Toimittajataustaisena ajattelen, että lukijan on saatava tietää melko nopeasti, kuka teki, mitä, missä, milloin ja millä tavalla. Tämän jälkeen tarinaa voidaan syventää ja kerrostaa.

Monesta haastatellusta puhutaan aluksi useiden lauseiden ajan pelkällä etunimellä, vaikka he eivät olisi kieltäneet sukunimensä paljastamista. Lisäksi haastattelu saattaa alkaa pitkästä takaumasta, ja lukija joutuu ponnistelemaan selvittäessään, kuka on tämä ihminen, josta kirjailija kertoo.

Haastatteluissa on paljon poukkoilua, toistoa, aukkoja ja sekavuutta. Alastalo ei ota kantaa haastateltujen puheeseen, eikä hän tiivistä tai kirkasta sitä. Teksti on enemmänkin paperille purettua haastattelumateriaalia kuin editoitua tietokirjallisuutta.

Kielikökköydet toistuvat

Kolmas puute, joka tekee Outojen tyyppien lukemisesta raskasta, on huono kieli. Alastalo käyttää turhaa niin-sanaa rasittavan maneerinomaisesti pää- ja sivulauseen välissä. Siis näin:

”Jos joku olisi kertonut asiasta, niin hän olisi saanut potkut seurakunnasta.”

”Jos henkilö on aikaisemmin tottunut rauhoittamaan mielen, vaikkapa meditoimalla, niin samalla tekniikalla voi aloittaa henkien kutsumisen.”

”Jos mietin omia vanhempiani ja heidän vanhempiansa, niin suomalaiset eivät ole oppineet sanoittamaan tunteitaan.”

Niin-sana toistuu kirjailijan puheen lisäksi haastateltavien suorissa sitaateissa. On vaikea uskoa, että jokaisella haastateltavalla olisi oikeasti sama maneeri. Tekstissä on paljon muitakin kielikömpelyyksiä, eikä kaikkien perkaaminen ole relevanttia.

Onko tätä kirjaa kustannustoimitettu?

On kuitenkin relevanttia kysyä, onko tätä kirjaa kustannustoimitettu lainkaan? Jos on, jonkun pitäisi nyt katsoa Avain-kustantamossa peiliin ja pitkään.

Kirjaan haastatellut ihmiset ovat rohkeita, koska valtaosa heistä kertoo tarinansa omalla nimellään ja kasvoillaan. Moni on kärsinyt ja kärsii ennakkoluuloista ja kiusaamisesta ja on haavoittuvassa asemassa.

Alastalo on kirjoittanut kirjansa selvästi suuren innon vallassa. Sekä kirjailija että haastatellut olisivat ansainneet kunnollisen editoinnin, jossa kielivirheet siivotaan, kirjan rakenne selkiytetään ja kustannustoimittaja haastaa kirjailijaa perustelemaan, miksi hän on tehnyt ratkaisunsa.

Valitettavasti tällainen kustannustoimittaminen alkaa olla Suomessa yhä harvinaisempaa. Eksyn nyt hieman sivuun tästä kirja-arvostelusta, mutta perustellusta syystä. Osa kirjailijoista saa loistavaa kustannustoimittamista, mutta tietojeni mukaan eivät valitettavasti kaikki.

Laiskasti toimitettujen kirjojen määrä on kasvanut samalla, kun julkaistujen nimikkeiden määrä on kasvanut. Kirjoja on entistä helpompaa julkaista pienkustantamoiden kautta, e-kirjoina, omakustanteina ja palvelukustanteina. Entistä useampi ääni pääsee kuuluviin, mutta mitä hyötyä tästä on, jos teoksia ei kätilöidä maailmaan ammattitaitoisesti?

Oli kyseessä suuri tai pieni kustantaja, jokaisen kustantamossa työskentelevän, vakituista kuukausipalkkaa nostavan pitäisi pohtia tätä ja tehdä hyvin työ, josta heille maksetaan. Sitä kuukausipalkkaa kun ei olisi ilman innokkaita kirjailijoita, joiden ainoa palkkio on usein muutaman roposen lisäksi kiittävä kritiikki.

Harmi, että tämä ei ollut sellainen.

Janica Brander

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua