Orjuuden jäljet näkyvät tämän päivän rasismissa – arviossa Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon tietokirjauutuus

Kuva: Into Kustannus

Kun on sulkenut Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon kirjan Orjuuden arvet (Into, 2024) kannet sen viimeiselle sivulle päästyään, voi huokaista, että kirjoittajat ovat oikeassa todetessaan orjuuden historian olevan täynnä ristiriitaisuuksia ja että orjuuden arvet ulottuvat meidän päiviimme.

Black Lives Matter -liikehdintä on saanut ihan viime vuosina piilottamaan orjakauppaan ja siirtomaiden riistoon syyllistyneiden patsaita julkisilta paikoilta, mutta paljon on vielä tekemättä. Jokaisen pitäisi kysyä itseltään, miten orjakauppa ja rodullistettujen ihmisten kohtelu näkyvät yhä omissa asenteissamme. Edes me Suomessa emme voi sanoa olevamme asenteissamme ja teoissamme puhtoisia, ja nauttivathan ihmiset Suomessakin orjatyön tuloksena tuotettua sokeria tai käyttivät puuvillakankaita.

Löytöretkien seurauksena alkanut transatlanttinen orjuus ei syntynyt tyhjyydessä. Edeltäjinä olivat antiikin orjayhteiskunnat, joissa oikeutta orjien pitämiseen ei kyseenalaistettu. Orjuuden puoltajia olivat antiikin keskeiset filosofit Platon ja Aristoteles, joista jälkimmäinen kehitti opin luonnollisesta orjuudesta. ”Orja kuuluu asemaansa luonnostaan”, Aristoteles opetti. Oli sellaisia, jotka eivät missään olosuhteissa voi olla orjia, ja sitten niitä, jotka ovat orjia luonnostaan, koska heillä ei ole harkitsevaa sielunosaa.

Toki on sanottava, että antiikin yhteiskunnat eivät olleet ainoita muinaisia orjayhteiskuntia. Isaksson ja Jokisalo toteavat, että orjuuden institutionaalinen muoto syntyi jo silloin, kun ihmiskunta siirtyi pysyvään astutukseen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon noin 3 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Orjuuden pitkästä historiasta huolimatta juuri aristoteelinen ajattelu luonnollisesta orjuudesta ja toisaalta katolisen kirkon enemmän tai vähemmän suora lupa vääräuskoisten orjuuttamiselle antoivat eurooppalaisille orjakauppiaille ”oikeutuksen” kaapata ihmisiä orjiksi Afrikasta, kuljettaa heitä Atlantin yli ja myydä plantaasinomistajille.

Atlanttinen orjuus alkoi 1400-luvulla, kun portugalilaiset alkoivat valloittaa Afrikkaa, ja laajeni transatlanttiseksi sen jälkeen, kun espanjalaiset ulottivat löytöretkensä Länsi-Intian saarille. Orjakauppa jatkui siten noin 400 vuotta aina pitkälle 1800-luvun puolelle saakka. Tiettävästi ensimmäinen Atlantin ylittänyt orjalaiva rantautui nykyiseen Haitiin vuonna 1505.

Orjaksi kaapattujen määräksi on arvioitu Isakssonin ja Jokisalon mukaan noin 12 miljoonaa afrikkalaista. Moni jäi matkalle, kun Atlantin ylitys täyteen lastatuissa laivoissa, huono ravinto ja taudit vaativat veronsa. Matkan aikana menehtyi arviolta 1,4 miljoonaa laivattua orjaa.

* *

Orjuus on kiinteästi kytköksissä taloudelliseen intressiin. Espanjan, Portugalin, Ranskan ja Britannian valloittamilla alueilla alkuasukkaita oli suhteellisen vähän ja suuri osa asukkaista myös menehtyi eurooppalaisten mukanaan tuomiin tauteihin.

Kun siirtomaihin perustettiin viljelmiä, ensin muun muassa tupakka- ja kahviviljelmiä, tarvittiin halpaa työvoimaa. Työvoiman tarve lisääntyi vielä entisestään, kun sokeriruo’on viljely yleistyi, koska sokerin tuotanto vaati katkeamatonta työtä ruokojen leikkaamisesta, sitomisesta ja kuljetuksesta ruo’ot murskaavalle myllyille. Isaksson ja Jokisalo huomauttavat, että tämä prosessi voidaan nähdä teollisen työkurin ja tuotantoprosessin esivaiheena kauan ennen eurooppalaista teollista vallankumousta.

Orja oli isännän omaisuutta, eikä tätä omaisuutta säästetty. Arvioitiin, että plantaasille työhön joutunut nuori orja eli vain hieman yli seitsemän vuotta. Orjanaisten kohtalona oli pakkotyön ohella olla myös synnytyskone, joka tuotti uusia orjia, ja isännät saattoivat myös käyttää orjanaisia hyväkseen mielensä mukaan.

* *

Yksi ristiriitaisuus orjien kohtelussa oli se, että orjien katsottiin olevan luontaisesti laiskoja ja aloitekyvyttömiä – alempia ihmisiä – mutta toisaalta koko ajan pelättiin heidän pakenevan tai, vielä pahempaa, ryhtyvän kapinaan.

Pieniä kapinoita nousi, ja karanneiden orjien yhteisöjä syntyi eri puolille Länsi-Intian saarille ja myös Etelä-Amerikkaan. Nämä marooniyhteisöiksi kutsutut orjien yhteisöt olivat kuitenkin usein lyhytikäisiä. Isaksson ja Jokisalo kuvaavat seikkaperäisesti myös muun muassa orjalaiva Amistadin kapinaa.

Vaikutukseltaan hyvin merkityksellinen oli Ranskalle kuuluneen Haitin vuonna 1791 alkanut orjakapina. Kapinan taustalla oli Ranskan vallankumous ja toive vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ulottumisesta myös orjiin, mikä ei suinkaan ollut Ranskan vallankumousjohtajien tavoite.

Kapina johti orjuuden lopettamiseen Haitilla, mutta Napoleonin valtaannousu palautti taas orjuuden kaikkiin Ranskan siirtomaihin. Kaksitoista vuotta kestäneen kapinan, vallankumouksen ja sotimisen jälkeen Haiti itsenäistyi 1804, ja vuoden 1805 edistyksellinen perustuslaki kielsi kaiken ihonväriin perustuvan syrjinnän.

Haitin kapina oli siinäkin mielessä erikoislaatuinen, että sen kautta mustista orjista tuli historian toimivia subjekteja. Tätä mahdollisuutta eivät valkoiset plantaasinomistajat olleet osanneet ennakoida ja ymmärtää.

* *

Ristiriitaista orjuuden kukoistusajassa on myös se, että 1700-luvulla elettiin valistuksen ja vapauden aikaa. Ranskan vallankumous ja sitä edeltänyt Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus julistivat, että kaikki ihmiset ovat syntyneet vapaina ja tasa-arvoisina. Vapautta ja tasa-arvoa ei vain ulotettu koskemaan mustia orjia. Omistusoikeus oli lopulta tärkeämpi kuin ihmisoikeus.

Räikeä epäoikeudenmukaisuus orjuuden lopettamisessa oli se, että silloinkin orjat nähtiin yhä vain kauppatavarana ja isäntiensä omaisuutena. Orjien omistajat saivat valtiolta korvauksia vapautetuista orjista. Esimerkiksi itsenäistynyt Haiti joutui maksamaan ranskalaisille siirtomaaisännille korvauksia omaisuuden menetyksestä niin paljon, että viimeiset korvaukset Haiti sai maksettua Ranskalle ja kansainvälisille pankeille vasta vuonna 1950. Köyhälle maalle raskaat korvaukset ovat olleet rasite, jonka voisi kuvitella olevan myös Haitin nykyisten ongelmien taustalla.

Korvauksia ”pyhän omaisuuden” menetyksistä ovat saaneet myös muun muassa Yhdysvaltain ja Britannian entiset orjanomistajat, mutta kuvaavaa on, etteivät orjat saaneet korvausta vuosien pakkotyöstä, päinvastoin heidän piti palvella isäntiään vielä useita vuosia ja ”opetella” näin vapautta.

* *

Transatlanttisen orjuuden historia ansaitsee tulla käsitellyksi, koska sen jäljet näkyvät yhä tämän päivän rasismissa ja epätasa-arvoisissa rakenteissa. Sen vuoksi aate- ja oppihistorioitsija Pekka Isakssonin ja Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalon kirja on tervetullut.

Kirjan noin 300 sivua on kuitenkin pakattu niin täyteen yksityiskohtaista tietoa, että olisin kaivannut lukemista helpottamaan kuvioiden ja karttojen muotoon koostettua yhteenvetoa. Esimerkiksi orjuuteen ja orjakauppaan liittyvät keskeiset vuosiluvut graafisesti esitettyinä olisivat auttaneet pysymään paremmin eri vaiheissa mukana. Paikka paikoin kirjan luettavuus kärsii myös toistosta.

Erityisen hyvää Orjuuden arvet -kirjassa on, että tekijät korostavat orjia historiallisina toimijoina, jotka eivät alistuneet kohtaloonsa. Orjuuden lakkauttaminen ei ollut vain orjuutta vastustavien valkoisten, vaan myös orjien oman vastarinnan tulosta.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua