Kuvat: Kaisa Rautaheimo / Tammi
KIRJAT | Saku-Pekka Sundelinin uusi tietokirja ei ole historiikki, vaan hän etsii kirjassa ”suomalaisen jalkapallon syvintä olemusta”.
”Sundelin tulee siihen tulokseen, että suomalainen jalkapallo kärsii kroonisesta alemmuuskompleksista.”
ARVOSTELU
Saku-Pekka Sundelin: Suomifutis – suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä
- Tammi, 2023.
- 256 sivua.
Saku-Pekka Sundelinin kolme vuotta sitten ilmestynyt Brittifutis on edelleen paras suomenkielinen kirja brittiläisestä jalkapallosta (ks. Kulttuuritoimituksen arvio). Nyt Sundelin on kääntänyt katseensa kotimaiseen jalkapalloon, ja onnistuu tälläkin kertaa ihan mainiosti.
Suomifutis – suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä (Tammi, 2023) ei ole Sundelinin mukaan historiikki, vaan hän etsii kirjassa ”suomalaisen jalkapallon syvintä olemusta”. Samalla, kun teos käsittelee jalkapallon eri ulottuvuuksia, Sundelinin tavoitteena on kertoa myös jotain yleisempää meistä suomalaisista.
Ainakin huipputason jalkapallo on viime vuosina käynyt läpi jonkinlaisen rationaalisen vallankumouksen. Tutkittu tieto ja data-analytiikka vaikuttavat niihin tapoihin, joilla peliä pelataan, valmennetaan, hallinnoidaan ja kulutetaan.
Samaan aikaan on helppo havaita, että ainakin jalkapallointoilijoiden suhtautumistavassa on edelleen aimo annos romantiikkaa. Sundelinin mukaan nämä lukemattomat kertomukset kentiltä ja niiden ulkopuolelta ovat tärkeä osa sitä, mikä on tehnyt pelistä maailman suurimman. Kirjassaan hän kiertää Suomea, havainnoi ja kerää näitä tarinoita muodostaakseen monitahoisen kuvan suomalaisesta jalkapallokulttuurista.
Onko suomalainen jalkapallo erityistä?
Toisin kuin valtaosassa maailmaa, jalkapallo ei ainakaan katsojalukujen valossa ole Suomen suosituin urheilulaji. Sundelinin mukaan jalkapallo on Suomessa hukannut useita mahdollisuuksia nousta tähän rooliin.
Itsenäisen Suomen alkuvuosina maassamme pelattiin toki jalkapalloa, mutta 1920-luvun aikana pesäpallo juurtui maakuntien ykköspeliksi. Koska suurin osa Suomen väestöstä asui tuohon aikaan maaseudulla, pesäpallo vakiintui ”kansallispeliksi”.
Kun Suomi toisen maailmansodan jälkeen alkoi kaupungistua, jääkiekon parissa satsattiin seuratoimintaan ja infrastruktuureihin ja näin ”moderniksi” ja ”urbaaniksi” lajiksi muodostui jääkiekko. Sundelinin esimerkit sisältävät muun muassa Koulukadun tekojääradan (1956) ja arkkitehti Jaakko Tähtisen suunnitteleman Tampereen jäähallin (1965).
Sundelin tuleekin siihen tulokseen, että suomalainen jalkapallo kärsii kroonisesta alemmuuskompleksista. Hänen mukaansa tästä päästään eteenpäin, kun hyväksytään, että suomalainen jalkapallo ja sitä ympäröivä lajikulttuuri ovat omanlaisiaan.
Kirja nostaa esiin, miten Suomi on kyllä maajoukkuefutiksen ja juonioriturnausten luvattu maa. Haasteeksi muodostuu, miten tämä käännetään kiinnittymiseksi seurajoukkueisiin. Huuhkajat myi kesäkuussa Olympiastadionin täyteen jalkapallolilliputti San Marinoa vastaan. Samaan aikaan ei ole selvää, kuinka moni näistä ihmisistä löytää tiensä kotipaikkakuntansa joukkueen ottelutapahtumaan.
Sundelinin mukaan sama koskee ruohonjuuritasoa. Harrastajamäärien perusteella jalkapallo on Suomen ykköslaji, ja monella on omien lasten kautta suhde yksittäiseen juniorijoukkueeseen. Silti suhde laajempaan seurayhteisöön jää etäiseksi.
Miten jalkapallokulttuuria voidaan kehittää?
Jalkapallokulttuuri, kuten kaikki kulttuuri, on historiallisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti rakentunutta. Jalkapallokulttuuri ei synny itsestään, vaan sitä pitää synnyttää, kasvattaa ja vaalia.
Sundelin osoittaa, miten monet junioriseurat ovat ammattimaisempia ja taloudellisesti terveemmällä pohjalla kuin koskaan. Tekonurmet ja puhtaasti jalkapalloilijoiden tarpeisiin suunnitellut hallit mahdollistavat lajinomaisen harjoittelun läpi vuoden myös Suomessa.
Vaikka jalkapallo ja sen harrastaminen ovat aikojen myötä muuttuneet, viime kädessä menestyvän seuran resepti on ajaton. Jalkapalloseuran tulee tarjota kokemus kuulumisesta johonkin. Sattuva esimerkki meillä on yli 5 000 pelaajan Tampereen Ilveksessä, jonka Euroopan jalkapalloliitto UEFA palkitsi tuoreeltaan nostaen esiin seuran jalkapallotoiminnan monipuolisuuden ja sen mittavat sosiaaliset vaikutukset.
Sundelin nostaa kirjassaan esiin toisen tamperelaisen esimerkin, kannattajien omistamana viimeisen vuosikymmenen toimineen Tampere Unitedin. Sundelinin mukaan TamU on esimerkki modernista hipsteriseurasta, jossa samaan aikaan kiteytyy jalkapallon ydinajatus: seura itsessään merkitsee, ei se, millä sarjatasolla se pelaa.
Siinä missä Sundelinin aiempi Brittifutis-kirja nojasi varsin laajaan lähdekirjallisuuteen, kotimaisen jalkapallon analyysi luottaa enemmän omakohtaisiin havaintoihin. Keskeisessä roolissa ovat valitut haastateltavat, jotka ovat suurelta osin intohimoisia seuratoimijoita.
Osin tästä syystä kirjan johtopäätökset eivät ole lopulta kovin yllättäviä. Tuoreita näkökulmia olisi voinut hakea muun muassa seuroissa toimivilta data-analyytikoilta tai somemarkkinoinnin ammattilaisilta. Olisi myös voinut uskaltautua sinne vieraskannattajien bussiin.
Miksi jalkapallo on tärkeää?
Jalkapallon, kuten kaiken urheilun, kohdalla voidaan ihan perustellusti esittää kysymys siitä, onko se lopulta kovin tähdellistä. Sundelin on sillä kannalla, että jalkapallon pitäisi itse asiassa korostaa entistä enemmän edelläkävijän rooliaan ja mahdollisuuksiaan yhteiskunnallisena toimijana.
Sundelinin mukaan jalkapallolla olisi kokonsa, seuraverkoston laajuuden ja ammattimaistumisen vuoksi hyvät edellytykset ratkaista yhteiskunnan viheliäisimpiä ongelmia lähtien esimerkiksi liikkumattomuudesta ja yksinäisyydestä.
Lisäksi jalkapallo on todistetusti erinomainen kotouttaja. Ei ole sattuma, että Suomen ikäkausimaajoukkueet ovat nykyään täynnä maahanmuuttajataustaisia pelaajia.
Vaikka jalkapallo ei tietenkään yksin ratkaise yhteiskunnan polarisoitumisen kaltaisia monitahoisia haasteita, jalkapallon yhteen tuovaa voimaa ei pidä aliarvioida.
Haluan uskoa Sundelinin tapaan, että 2020-luvulla jalkapallolla on uusi tilaisuus nousta maan ykköslajiksi. Tämä vaatii kuitenkin tekoja. Tammelaan nousevan Suomen edistyksellisimmän jalkapallostadionin myötä yhdelläkään kunnianhimoisella seuralla ei ole varaa luottaa vain haaleaan makkaraan ja termoskahviin, vaan tarjolla pitää olla aitoa jalkapallokulttuuria.
Olli Sotamaa
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Neonkaupunki-fantasiatrilogian päätösosa jää hiukan sekavaksi – arviossa Luutivoli
KIRJAT | Susanna Hynynen ja Dess Terentjeva ovat luoneet hienon slaavilaisfantasian, mutta sen kliimaksi kompastelee langanpätkiinsä.
Punaisten pako päättyi Lahden edustalle vappuna 1918 – arviossa Tuomas Hopun Tien päällä Lahti
KIRJAT | Tuomas Hoppu huipentaa kirjasarjansa Suomen sisällissodasta. Matkan varrella tuhottiin Vesilahti perusteellisemmin kuin mikään muu kunta sodan aikana.
Romaani täynnä tapahtumia ja historiaa – arviossa Kahdeksas elämä (Brilkalle) osa 1
KIRJAT | Nino Haratishvilin romaani kertoo ihmisistä Georgian sosialistisessa neuvostotasavallassa; jotkut se heitti vallan huipulle, toiset vankityrmiin ja kuolemaan.
Poika joka huusi sutta – arvioitavana Louise Pennyn Pedon mieli
KIRJAT | Rikoskomisario Armand Gamachesta kertovan Three Pines -dekkarisarjan yhdestoista osa on luotettavaa laatua moneen kertaan palkitulta Louise Pennyltä.
