Luuletko että palloa potkimalla voi parantaa maailmaa?

23.11.2020

Kuvat: Kaisa Rautaheimo / Tammi

KIRJAT | Sekä jalkapalloa että Britanniaa voidaan pitää vanhoillisina, mutta ne molemmat ovat melkoisessa muutoksessa. Brittifutis ei ainoastaan heijastele laajempia kulttuurisia ja taloudellisia muutoksia vaan myös aktiivisesti osallistuu niiden tuottamiseen. Saku-Pekka Sundelinin kirja englantilaisesta jalkapallosta, on teemoiltaan ja näkökulmiltaan monipuolinen kokonaisuus.

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Saku-Pekka Sundelin: Brittifutis – Englantilaisen jalkapallon tarina

  • Tammi, 2020.
  • 278 sivua.

Joitakin tuoppeja oli jo ehditty kumota ennen kuin keskustelu varsinaisesti siirtyi jalkapalloon. Vuosi oli 1996 tai 1997, ja pubi sijaitsi jossain Manchesterin eteläisellä esikaupunkialueella. Paikallisista jalkapallointoilijoista koostuneen pöytäseurueen näkemys oli selvä. Tuolloin englantilaista jalkapalloa hallinnut Manchester United ja sen kannattajat olivat roskasakkia.

Olin toki seurannut jalkapalloa suhteellisen tiiviisti, ja jonkinasteista anglofiliaakin taisin potea, mutta jotain tuosta intoilusta oli puuttunut. Kun lähdin kotimatkalle, matkalaukussani oli uuden karhea vaaleansininen paita. Minut oli ylipuhuttu Manchester Cityn kannattajaksi.

Keväällä 1998 Manchester City putosi silloiseen kakkosdivisioonaan, Englannin kolmanneksi korkeimmalle sarjatasolle. Seuraavalla kaudella Manchester United voitti Englannin liigan, Englannin cupin ja Mestareiden liigan. En muista, että tämä olisi juurikaan harmittanut – olinhan liittynyt niiden satojentuhansien suomalaisten joukkoon, joilla oli oma brittiläinen suosikkijoukkueensa.

* *

Suomalaisten erityinen suhde brittifutikseen on syntynyt ja lujittunut vuosikymmenten kuluessa. Oma suosikkiseura on saattanut löytyä Vakioveikkaus-kupongilta, Aulis Virtasen Yleisradiolle selostamista Englannin liigan otteluista, ”saarilta” tuotujen matkamuistojen mukana tai vaikkapa urheiluaiheisen Buster-sarjakuvalehden sivuilta. Tässä mielessä on hyvinkin perusteltua, että viimein ilmestyy suomenkielinen kirja brittifutiksesta.

Toimittaja Saku-Pekka Sundelin on aiemmin kirjoittanut jalkapallosta ainakin Ilta-Sanomiin ja Veikkaajaan sekä toiminut muutaman vuoden kirjeenvaihtajana Englannissa. Hänen esikoiskirjansa Brittifutis: Englantilaisen jalkapallon tarina (Tammi, 2020) on teemoiltaan ja näkökulmiltaan monipuolinen kokonaisuus.

Kirja ei vain kertaa brittifutiksen historiaa tai suomalaisten valioliigapelaajien tarinoita, vaan Sundelinin matkassa pääsemme myös vieraskatsomoon ja kannattajien pubiin. Jalkapallon merkityksestä keskustellaan niin tutkijoiden, journalistien kuin huligaanienkin kanssa.

Sundelinin mukaan paras urheilukirjoittaminen ei koskaan käsittele pelkästään urheilua. Vaikka luettavana on kirja jalkapallosta, kyseessä ei ole vain jalkapallokirja. Sundelin näkee jalkapallon maailman suurimpana kansanliikkeenä, jonka pariin kirja lupaa tarjota kulttuurimatkan.

* *

Kirja esittelee tiiviisti jalkapallon varhaishistoriaa. Vaikka näyttää selvältä, etteivät englantilaiset varsinaisesti keksineet peliä, jossa potkitaan palloa jaloilla, he todistettavasti loivat modernin jalkapallon säännöt 1860-luvulla. Esimerkiksi kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA perustettiin vasta neljä vuosikymmentä myöhemmin.

Nykymuotoisen brittifutiskulttuurin kannalta keskeinen muutos tapahtui kuitenkin vasta vajaa kolmekymmentä vuotta sitten. 1990-luvun alkuvuosina syntyi Englannin Valioliiga, josta tuli nopeasti maailman tunnetuimpia urheilubrändejä.

1980-luku oli ollut brittifutiksen synkkä vuosikymmen. Stadionit olivat kehnossa kunnossa, huliganismi kukoisti, ja Margaret Thatcher halveksi työväenluokkaista jalkapalloa. Kun Thatcher vuosikymmenen taitteessa luopui vallasta, pääministeriksi valittiin Chelseaa kannattava John Major. Sundelin kuvaa asenneilmaston muutosta ”kulttuurivallankumouksena” – yhtäkkiä laji oli taas yleisesti hyväksyttyä.

Hiukan paradoksaalisesti 1980-luvun politiikalla, erityisesti yksityistämisen suosimisella, oli lähtemättömät seuraukset brittijalkapalloon: aiemmin tarkasti kontrolloitu ala oli vapautettu markkinoiden vietäväksi. Siinä missä Espanjan jättiseurat FC Barcelona tai Real Madrid ovat edelleen täysin seuran jäsenien omistuksessa, ja Saksan bundesliigassakin kannattajien tulee omistaa vähintään 51 prosenttia seurasta, brittiseurat ovat avoimesti kauppatavaraa.

Kaudella 2020–21 alle puolet valioliigaseuroista on brittiomistuksessa. Nykyisestä omistajakunnasta löytyy muun muassa oligarkkeja, sheikkejä, aasialaisia liikemiehiä ja amerikkalaisia sijoittajia. Joillekin seura on vain kallis leikkikalu ja statussymboli, toisille strateginen pehmeän vallankäytön väline.

* *

Manchester Cityn kannattajat ovat saaneet seurata brittifutiksen viimeaikaista muutosta aitiopaikalta.

Vuonna 2008 seuran ostanut sheikki Mansour bin Zayed al Nahyan on kuluneen reilun vuosikymmenen aikana käyttänyt pitkälti yli miljardi puntaa pelaajahankintoihin. Manchester Cityn lisäksi hallintayhtiö City Football Group on haalinut viime vuosien aikana omistukseensa seuroja kaikilta mantereilta. Samalla kun seuraverkosto toimii Arabiemiraattien epäsuorana PR-koneistona, se myös mahdollistaa pelaajien joustavan kierrätyksen ja paikallisten rajoitusten kiertämisen.

Helmikuussa 2020 Euroopan jalkapalloliitto UEFA ilmoitti, että Manchester City on rikkonut seurojen taloudenpitoa ohjaavaa Financial Fair Play -säännöstöä ja langetti seuralle kahden vuoden mittaisen europelikiellon.

Financial Fair Playn perusperiaatteena on, että seurojen tulojen ja menojen täytyy olla tietyllä aikavälillä tasapainossa. Talouslukuja ja tilinpäätöksiä voidaan kuitenkin manipuloida, kuten missä vain liiketoiminnassa. UEFAn syytösten mukaan Manchester Cityn taustalla olevaa konsernia on käytetty muun muassa naamioimaan omistajan seuraan syytämiä summia sponsorituloiksi. Lisäksi erilaisia sopimuksia on UEFAn mukaan peukaloitu niin, että tulojen maksupäivät ovat sijoittuneet seuran kannalta edullisesti.

Sittemmin urheilun kansainvälinen välitystuomioistuin CAS kumosi päätöksen Manchester Cityn valitettua UEFAn tuomiosta. Seuralle ja sen omistajille tämä oli merkittävä voitto sekä taloudellisesti että symbolisesti. Tulonlähteiden peittely ja suoranainen valehtelu kuitenkin väistämättä tahrasivat seuran imagoa monien mielissä.

Ei ole minkään urheilulajin kannalta hyvä asia, jos yksittäiset seurat kasvavat niin isoiksi, että niiden lakimiesarmeijat voivat halutessaan pyörtää kansainvälisen lajiliiton päätöksiä. Samaan aikaan on selvää, että FFP-säännöstö itsessään on ongelmallinen ja jopa kansainvälisen kilpailulainsäädännön vastainen.

Jos UEFAn sinällään hyvältä kuulostavien taloussääntöjen vaikutuksia tarkastellaan kriittisesti, huomataan, että rajoitteet voivat estää monia edistyksellisiäkin investointeja. Kuten Sundelin toteaa, Manchester Cityä voidaan hyvin perustein syyttää monestakin väärinkäytöksestä, mutta ”kun otetaan huomioon juniorityö, olosuhteet sekä toiminta paikallisissa kouluissa ja yhteisöissä, Manchester City on yksi parhaiten toimivista seuroista Englannissa”.

* *

Vaikka brittifutista on viime vuosikymmeninä tietoisesti tehty salonkikelpoisemmaksi, kaikista lajia vaivaavista ristiriidoista ei ole kuitenkaan päästy eroon. Samaan aikaa on syntynyt myös uusia ongelmia.

Jalkapallon pariin on onnistuneesti houkuteltu uusia yleisöjä muun muassa tekemällä ottelutapahtumia perheystävällisemmiksi. Samalla seurojen kuittaamat tv-tulot ja stadionien täyttöasteet ovat kasvaneet. Kun pääsylippujen hinnat ovat nousseet, ja televisioinnit ovat siirtyneet maksukanaville, vähävaraisempi väestö on alkanut etääntyä valioliigatason jalkapallosta.

Perinteisten kannattajaryhmien suusta onkin 2000-luvulla yhä useammin kuullut kritiikin siitä, miten (ainakin vastustajan) stadionin pelipäivänä täyttävät lähinnä turistit ja ”katkarapukatsomon” tietämättömät tolvanat.

Siinä missä 1970- ja 1980-luvuilla brittifutikseen ruman leimansa lyönyttä huliganismia ei valioliigastadioneilla enää samassa mittakaavassa näy, rasistisen katsomokäyttäytymisen kitkeminen on osoittautunut vaikeammaksi. Yli 25 vuotta rasisminvastaista työtä brittifutiksen parissa tehnyt Kick It Out -järjestö uutisoi vuonna 2019, että eri tasoilla raportoitujen rasististen tapausten määrä oli edelliseen vuoteen verrattuna kasvanut yli 30 prosenttia.

Vaikka brittifutiksen ovat 2000-luvulla mullistaneet ulkomaalaiset pelaajat ja valmentajat, jalkapallo on Englannissa edelleen monessa mielessä valkoisten miesten laji. Kuten Sundelin muistuttaa, kentällä näkyvä diversiteetti ei realisoidu seurojen johtoportaissa, manageripesteissä, lääkintähenkilökunnassa, tuomareissa ja monissa muissa seikoissa.

* *

Kirjan viimeisessä luvussa Sundelin lähtee pohtimaan brittifutiksen tulevaisuutta. Lähtöpisteenä ei ole yksikään valioliigaseura, vaan Forest Green Rovers, joka pelaa Englannin kakkosliigassa eli neljänneksi korkeimmalla sarjatasolla.

Koillisenglantilainen Forest Green ei juuri erottunut muista Englannin sadoista sympaattisista pikkuseuroista, kunnes se kymmenisen vuotta sitten siirtyi vihreää sähköä tuottavan Ecotricityn-yhtiön perustaja Dale Vincen omistukseen. Vincen alaisuudessa Forest Green on ottanut ympäristöseikat vakavasti ja nopeasti muuttunut sekä hiilineutraaliksi että täysin vegaaniseksi.

Kestävä kehitys ei Forest Greenissä kuitenkaan rajoitu vain YK:n ja kansainvälisen jalkapalloliitto FIFAn palkitsemaan ilmastotyöhön. Siinä missä monissa seuroissa manageria vaihdetaan kuin kalsareita, Forest Green on korostanut malttia ja pitkän tähtäimen suunnitelmia.

Edistyksellisyyden, lojaalisuuden ja pitkäjänteisyyden yhdistelmä on siinä määrin houkutteleva, että moni haluaa tehdä yhteistyötä pikkuseuran kanssa. Tänä syksynä seuran omistajiin liittyi Valioliigan Arsenalin ja Espanjan maajoukkueen luottopuolustaja Hector Bellerin. Vaikka Forest Green edustaa vielä tällä hetkellä marginaalia, se voi toimia innostavana esimerkkinä muillekin Brexitin jälkeistä tulevaisuuttaan miettiville seuroille.

Sundelinin toinen esimerkki jalkapalloon liitettyjen konservatiivisten asenteiden purkautumisesta tulee liverpoolilaisesta Evertonista, jossa nykyään pelaa Suomen maajoukkueen pitkäaikainen maalivahti Tinja-Riikka Korpela. Evertonissa miesten ja naisten edustusjoukkueet treenaavat samassa modernissa harjoituskeskuksessa. Seura tekee myös paljon yhteistä markkinointia, jolla alleviivataan, että joukkueet ovat seuralle yhtä tärkeitä.

Vaikka sekä jalkapalloa että Britanniaa kumpaakin voidaan ihan perustellusti pitää varsin vanhoillisina, on selvää, että ne molemmat ovat melkoisessa muutoksessa. Brittifutis ei ainoastaan heijastele laajempia kulttuurisia ja taloudellisia muutoksia vaan myös aktiivisesti osallistuu niiden tuottamiseen.

* *

Kaikkiaan Sundelinin kirja haastaa pohtimaan, onko jalkapallolla lopulta syvempää merkitystä. Onko kysymys vain taikapiiristä, joka katoaa, kun tuomari vislaa ottelun päätökseksi ja stadionin portit sulkeutuvat? Jääkö kaukokannattajalle pelin jälkeen muuta konkreettista kuin televisiolle huutamisesta käheytynyt ääni?

Samaan aikaan kun ympäröivä yhteiskunta muokkaa jalkapalloa, peli on nykymuodossaan globaali kansanliike, jonka kautta pyritään vaikuttamaan moniin lajin ulkopuolisiin seikkoihin mukaan lukien ihmisten arvomaailma ja elämäntavat. Ympäristönäkökulmasta sekä huippu-urheilu että penkkiurheilu ovat jokseenkin järjenvastaista toimintaa, mutta haluaisin uskoa Sundelinia, joka esittää, että jalkapallolla massojen liikuttajana voi olla rooli myös ongelman ratkaisemista.

Vaikka Brexitin laajempia vaikutuksia jalkapalloon on vielä aikaista arvioida, Englannin Valioliiga maailman rikkaimpana jalkapallosarjana tarjoaa kiinnostavan kurkistusikkunan tähänkin kehitykseen.

On hyvä muistaa, että viime vuosikymmenten brittifutis on paljon velkaa yksittäiselle EU-tuomioistuimen päätökselle. Niin sanottu Bosman-päätös vuonna 1995 mahdollisti sopimuksettomille pelaajille huomattavasti aiempaa vapaamman liikkuvuuden. Samalla ulkomaalaiskiintiöt eivät enää koskeneet EU-kansalaisia, joka osaltaan mahdollisti Valioliigan nopean kansainvälistymisen.

Tätä taustaa vasten onkin kiinnostavaa nähdä, miten urheilupiirien lobbarit ja miljardööriomistajien asianajaja-armeijat pyrkivät lähivuosina ohjaamaan työvoimaa koskevaa säätelyä seuroille suosiolliseen suuntaan.

* *

Helmikuun lopussa 2020 olin työmatkalla Manchesterissa. Arndalen ostoskeskuksessa ei ollut enää Manchester Cityn oheistuotekauppaa, mutta myöhemmin löysin kannattajien toimittaman King of the Kippax -lehden uusimman numeron jalkapallomuseon pienestä putiikista.

Selaillessani läheisessä pubissa kannattajien äänitorven rakastettavalla harrastajamaisuudelle kokoon kursittuja juttuja, jäin pohtimaan, miten brittifutiksen seuraaja vuosien mittaan omaksuu tietyn kielen ja käsitteistön ja väistämättä samalla perehtyy ainakin kulttuuri- ja sosiaalihistoriaan, maantieteeseen ja populaarikulttuurin nyansseihin. Saattaa olla, että huoneenlämmin pintahiiva vähän herkisti, mutta ainakin siinä hetkessä uskoin, että jalkapallo voi toimia työkaluna toisen kulttuurin ymmärtämiseen.

Olli Sotamaa

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua