Omien rajojen etsimistä ja poikabändin fanittamista – arviossa Sanni Ylimartimon nuortenkirja Pimeässä hohtavat tähdet

Kuva: Matias Ahonen / Karisto

”Niiden sanat huutaa mun päässä
portti toiseen maailmaan
värisee mun taskussa.

Vilkaisen toiselle puolelle luokkaa
sinne missä Miko istuu
sivelen vaatteitani
kirppislöytöjä ja halpahallikuteita  olenkohan
Mikostakin kuvottava?

Se ajatus sattuu
enemmän kuin niiden sanat”

* *

Sanni Ylimartimon (s. 1993) nuortenkirjan Pimeässä hohtavat tähdet (Karisto, 2022) näkökulma on sen päähenkilön Miran. Yläasteikäinen Mira fanittaa korealaista poikabändiä, tarkkailee ihastustaan ja yrittää selvitä arjestaan koulussa muiden luokkatovereidensa kiusan ja naurun kohteena. Kotona ylihuolehtivainen äiti ei ymmärrä tyttärensä itsenäistymisen tarvetta ja uskalla päästää häntä Helsinkiin fanittamansa bändin konserttiin. Toisaalla asuva isä on luottavaisempi ja antaa konserttimatkaan tarvittavat rahat Miralle, joka lähtee sinne äitinsä kiellosta huolimatta.

Helsingissä Mira tapaa fanikavereitaan, tutustuu heidän erilaiseen elämäänsä ja saa kokea yhteenkuuluvuutta ja ystävyyttä samanhenkisten kesken. Hän myös ymmärtää, että suuressa kaupungissakin voi kokea yksinäisyyttä ja että hienoista puitteista huolimatta perheestä voi puuttua turvaa ja läheisyyttä.

Kotona odottaa asioiden selvittely äidin kanssa, mutta äitikin tuntuu ymmärtävän olleensa ylihuolehtivainen tytärtään kohtaan ja tämän itsenäistymisen tarpeen.

Mira on nyt itsenäisempi, hän uskaltautuu tutustumaan paremmin ihastukseensa Mikoon ja kykenee määrittelemään omia tunteitaan ja toiveitaan ystävyyden ja rakkauden suhteen.

* *

Kirjan tajunnanvirtainen muoto vei pian mukanaan, ja luinkin sen yhdeltä istumalta. Kuvaus oli kilttiä ja sympaattista, varhaisteineille suunnattua. Ongelmat eivät ole paisuteltuja. Kuvaus Miran kiusatuksi joutumisesta on osuvasti kuvattua raakaa ja julmaa todellisuutta monissa kouluissa.

Omien rajojen etsiminen, fanitus ja ihastumiset ovat tuttua aikuisille omasta nuoruudesta, tärkeitä ja kipeitäkin asioita aikuiseksi kasvamisessa, vaikka asiat olisivat periaatteessa hyvin kuten kirjan Miralla. Myös kirjan kieli tuntui aikuislukijan näkökulmasta uskottavalta ja luontevalta.

Vaan oliko niin? Pystynkö aikuislukijana arvioimaan kielen uskottavuutta nykyisten yläasteikäisten näkökulmasta, kun omatkin lapset lähetelevät keski-ikää?

Pyysin ja sain apua 14-vuotiaalta Liinu Sandströmiltä, joka luki kirjan ja kirjoitti siitä oman, terävänäköisen ja selkeän arvionsa:

”Pidin kirjasta, koska se antoi hyvän mielen. Hyvää kirjassa oli se, että sen sai luettua nopeasti, ja se, että päähenkilö oli myötätuntoa herättävä. Huonoja asioita en keksinyt muuta kuin lauseiden pienen epäselvyyden.

Kirjan hahmot olivat samastuttavia, mutta joissain kohdin hieman stereotyyppisiä ja liioittelevia. Kirjan kieli oli hieman epäselvää, koska en tiennyt pitäisikö sitä lukea kuin romaania vai kuin runokirjaa.

Olisi mukavaa, jos kirjalle olisi jatko-osa, jossa kerrottaisiin hahmojen elämästä kirjan tapahtumien jälkeen.

Annan kirjalle 4/5 tähteä.”

* *

Liinu päätti; kirja saa neljä tähteä – ja ehkä Sanni Ylimartimo kirjoittaa vielä lisää Mirasta?

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua