Kuvat: Liisa Valonen / Gummerus
KIRJAT | Kunnon kansalaista voi lukea Aittokosken näköisenä pamflettina sivistyksen, kulttuurin ja kielen kuihtumista vastaan.
”Kirja voi myös näyttäytyä setämiesboomereiden tukahtuneena hätähuutona.”
ARVOSTELU
Heikki Aittokoski: Kunnon kansalainen
- Gummerus, 2024.
- 303 sivua.
Kunnon kansalainen ei juttele eikä varsinkaan höpötä. Eikä varsinkaan saunassa. Äänettömyys on hyve, jota vain harvat aidosti arvostavat.
Yksi näistä on Ville, Varjeluspoliisin vahtimestari, hiljaisuuteen itsensä vanginnut intohimoinen saunoja ja halliuimari. Villen pienen maailman muodostavat lisäksi avioeron jälkeinen elämä espoolaisessa kerrostalokolmiossa, skitsofreniaa sairastava isoveli, haastava suhde teini-ikäisen tyttären kanssa sekä kuumottavan kiinnostava naapurirapun Marli, niin ikään eronnut vähäpuheinen punatukkainen ponnaripää. Tärkeää on myös alan lehti Akustiikan Maailma.
Heikki Aittokoski (s. 1970) tunnetaan palkittuna journalistina, tuotteliaana tietokirjailijana sekä puujalkavitsien kruunaamattomana kuninkaana. Kunnon kansalainen (Gummerus, 2024) on Aittokosken ensimmäinen kaunokirjallinen teos. Pelkästään sellaisena sitä ei tarvitse kuitenkaan lukea.
Kirjasta on moneen lähtöön. Se on fiktiivinen, joskin teoksen punoksista erottuu omaelämänkerrallista ainesta sekä myös mielenkiintoista tietoa akustiikasta ja äänimaailman (ja äänettömyyden) ihmeistä.
Kirjaa voi lukea myös Heikki Aittokosken näköisenä pamflettina sivistyksen, kulttuurin ja kielen kuihtumista vastaan. Lopuksi se voi myös näyttäytyä setämiesboomereiden tukahtuneena hätähuutona; nuorehko urbaani Mielensäpahoittaja viittilöi tuskaansa.
Kirja jakaantuu 44:ään Löylyksi otsikoituun lukuun. Lähes jokaisessa luvussa saunotaan yleisessä, kunnallisessa saunassa, joka on uimahallin yhteydessä. Silloin kun Ville ei sauno ja ui 1 500 metrin vakiomatkaansa, hän vahtimestaroi Varjeluspoliisin sisääntuloaulaa, yrittää päästä keskusteluyhteyteen tyttärensä kanssa, tapaa sairasta veljeään tai haaveilee Marlista.
Näihin yhteyksiin Aittokoski on taiten sijoittanut tarkkaa ihmisten ja ilmiöiden kuvausta, nostalgisia muistoja lapsuudesta, pieniä urotekoja työyhteisössä, taistelua uhkaavaa salaliittoa (Juttelijain Keskuskomitea JK) vastaan, hiljaa kehkeytyvän kostoretken sadistista Lörppö-setää vastaan sekä pikkuhiljaa etenevän romanttisen kudelman. Loppuratkaisu noudattelee kreikkalaista draamankaarta, katharsis mukaan lukien.
”Kaveria ei jätetä, eikä tyhjää löylyämpäriä.”
Tärkeintä on kuitenkin yksinäisen miehen kamppailu juttelua, höpöttelyä, lörpöttelyä ja muuta tyhjän puhumista vastaan. Keskeisin taisteluareena on yleinen sauna, jonne erilaiset juttelijatyypit näyttävät erityisen hanakasti tunkevan. Rexona-mies, Huopatossumies, Supliikkimies, Riidankylväjä, Usuttaja ja Nimismies ovat Juttelijain Keskuskomitean agentteja, jotka on lähetetty kiusaamaan Kunnon Kansalaisia (kunkaneja), jotka haluavat vain istua ja nauttia hiljaisuudesta saunan lauteilla.
”Keskimäärin on niin, että viiden saunojan joukossa neljä on kunkaneja ja yksi on juttelija”.
Kitkat vai nastat?
”Täipää! hän kajauttaa, ja päivä on saman tien pilalla. ”Ei kun siis päivää!” Näin avaa pelin ja saunan oven Supliikkimies. ”Aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää Rexonaa!” Näin Rexonamies. ”Sokkiaalto leviää kunkaneiden keskuudessa, koko sauna tuntuu värähtävän, kun hän käynnistää varsinaisen hölpötykityksensä: ”Kansalaiset! Meetpörjare….” Mitä ikinä korvamatoasteelle kehittyneitä kliseisiä ilmaisuja suomenkieleen onkaan pesiytynyt, ne ovat kuultavissa yleisisissä saunoissa, jos niissä joutuu kohtaamaan juttelijoita. Ja lisäksi ikuisuuskysymys: kitkat vai nastat?
Tummana juovana kirjassa kulkevat raskaat omaelämänkerralliset ainekset, joista Aittokoski on julkisuudessakin kertonut. Isän kuolema ja isoveljen skitsofrenia ovat kirjan kertoja-Villelle elämän käännekohtia, jotka jäävät Villen elämään pysyvästi. Erityisesti suhde Veluun, isoveljeen, on lämmöllä kuvattu. Käynnit Velua tapaamassa Kortekosken hoitokodissa ovat kertomuksen kauniita suvantovaiheita.
Aittokosken verbaaliakrobatia on huikeaa, paikannimiväännöksistä lähtien: Jukolan tai Läppävaaran uimahallit Espoossa, Sinerlaakson lähiö, Mönkkölän hieman parempi lähiö, Graniitin tiedostamisoppipainotteinen lukio, ostoskeskus Pieni Sitruuna jne. Muutoinkin teksti on hykerryttävää; ei siis räiskyvän riemukasta vaan nimenomaan hiljaista, hienoviritteistä, ihmistä kunnioittavaa ja suvaitsevaista huumoria. Se on vaikea laji eikä se kaikilta onnistu. Heikki Aittokoski osaa luoda hyvää mieltä.
Jukka Ahtela
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Hautalan analyysi maailmasta on omaa luokkaansa sillä hän tuntee historian ja nykyhetken – arviossa Sotaa ja rauhaa
KIRJAT | Niin Washingtonissa, Moskovassa kuin Ukrainassakin palvelleen diplomaatin teos on suositeltavaa luettavaa jokaiselle maailmanpoliitiikkaa seuraavalle.
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.
