Kuvat: Liisa Valonen / Gummerus
KIRJAT | Kunnon kansalaista voi lukea Aittokosken näköisenä pamflettina sivistyksen, kulttuurin ja kielen kuihtumista vastaan.
”Kirja voi myös näyttäytyä setämiesboomereiden tukahtuneena hätähuutona.”
ARVOSTELU
Heikki Aittokoski: Kunnon kansalainen
- Gummerus, 2024.
- 303 sivua.
Kunnon kansalainen ei juttele eikä varsinkaan höpötä. Eikä varsinkaan saunassa. Äänettömyys on hyve, jota vain harvat aidosti arvostavat.
Yksi näistä on Ville, Varjeluspoliisin vahtimestari, hiljaisuuteen itsensä vanginnut intohimoinen saunoja ja halliuimari. Villen pienen maailman muodostavat lisäksi avioeron jälkeinen elämä espoolaisessa kerrostalokolmiossa, skitsofreniaa sairastava isoveli, haastava suhde teini-ikäisen tyttären kanssa sekä kuumottavan kiinnostava naapurirapun Marli, niin ikään eronnut vähäpuheinen punatukkainen ponnaripää. Tärkeää on myös alan lehti Akustiikan Maailma.
Heikki Aittokoski (s. 1970) tunnetaan palkittuna journalistina, tuotteliaana tietokirjailijana sekä puujalkavitsien kruunaamattomana kuninkaana. Kunnon kansalainen (Gummerus, 2024) on Aittokosken ensimmäinen kaunokirjallinen teos. Pelkästään sellaisena sitä ei tarvitse kuitenkaan lukea.
Kirjasta on moneen lähtöön. Se on fiktiivinen, joskin teoksen punoksista erottuu omaelämänkerrallista ainesta sekä myös mielenkiintoista tietoa akustiikasta ja äänimaailman (ja äänettömyyden) ihmeistä.
Kirjaa voi lukea myös Heikki Aittokosken näköisenä pamflettina sivistyksen, kulttuurin ja kielen kuihtumista vastaan. Lopuksi se voi myös näyttäytyä setämiesboomereiden tukahtuneena hätähuutona; nuorehko urbaani Mielensäpahoittaja viittilöi tuskaansa.
Kirja jakaantuu 44:ään Löylyksi otsikoituun lukuun. Lähes jokaisessa luvussa saunotaan yleisessä, kunnallisessa saunassa, joka on uimahallin yhteydessä. Silloin kun Ville ei sauno ja ui 1 500 metrin vakiomatkaansa, hän vahtimestaroi Varjeluspoliisin sisääntuloaulaa, yrittää päästä keskusteluyhteyteen tyttärensä kanssa, tapaa sairasta veljeään tai haaveilee Marlista.
Näihin yhteyksiin Aittokoski on taiten sijoittanut tarkkaa ihmisten ja ilmiöiden kuvausta, nostalgisia muistoja lapsuudesta, pieniä urotekoja työyhteisössä, taistelua uhkaavaa salaliittoa (Juttelijain Keskuskomitea JK) vastaan, hiljaa kehkeytyvän kostoretken sadistista Lörppö-setää vastaan sekä pikkuhiljaa etenevän romanttisen kudelman. Loppuratkaisu noudattelee kreikkalaista draamankaarta, katharsis mukaan lukien.
”Kaveria ei jätetä, eikä tyhjää löylyämpäriä.”
Tärkeintä on kuitenkin yksinäisen miehen kamppailu juttelua, höpöttelyä, lörpöttelyä ja muuta tyhjän puhumista vastaan. Keskeisin taisteluareena on yleinen sauna, jonne erilaiset juttelijatyypit näyttävät erityisen hanakasti tunkevan. Rexona-mies, Huopatossumies, Supliikkimies, Riidankylväjä, Usuttaja ja Nimismies ovat Juttelijain Keskuskomitean agentteja, jotka on lähetetty kiusaamaan Kunnon Kansalaisia (kunkaneja), jotka haluavat vain istua ja nauttia hiljaisuudesta saunan lauteilla.
”Keskimäärin on niin, että viiden saunojan joukossa neljä on kunkaneja ja yksi on juttelija”.
Kitkat vai nastat?
”Täipää! hän kajauttaa, ja päivä on saman tien pilalla. ”Ei kun siis päivää!” Näin avaa pelin ja saunan oven Supliikkimies. ”Aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää Rexonaa!” Näin Rexonamies. ”Sokkiaalto leviää kunkaneiden keskuudessa, koko sauna tuntuu värähtävän, kun hän käynnistää varsinaisen hölpötykityksensä: ”Kansalaiset! Meetpörjare….” Mitä ikinä korvamatoasteelle kehittyneitä kliseisiä ilmaisuja suomenkieleen onkaan pesiytynyt, ne ovat kuultavissa yleisisissä saunoissa, jos niissä joutuu kohtaamaan juttelijoita. Ja lisäksi ikuisuuskysymys: kitkat vai nastat?
Tummana juovana kirjassa kulkevat raskaat omaelämänkerralliset ainekset, joista Aittokoski on julkisuudessakin kertonut. Isän kuolema ja isoveljen skitsofrenia ovat kirjan kertoja-Villelle elämän käännekohtia, jotka jäävät Villen elämään pysyvästi. Erityisesti suhde Veluun, isoveljeen, on lämmöllä kuvattu. Käynnit Velua tapaamassa Kortekosken hoitokodissa ovat kertomuksen kauniita suvantovaiheita.
Aittokosken verbaaliakrobatia on huikeaa, paikannimiväännöksistä lähtien: Jukolan tai Läppävaaran uimahallit Espoossa, Sinerlaakson lähiö, Mönkkölän hieman parempi lähiö, Graniitin tiedostamisoppipainotteinen lukio, ostoskeskus Pieni Sitruuna jne. Muutoinkin teksti on hykerryttävää; ei siis räiskyvän riemukasta vaan nimenomaan hiljaista, hienoviritteistä, ihmistä kunnioittavaa ja suvaitsevaista huumoria. Se on vaikea laji eikä se kaikilta onnistu. Heikki Aittokoski osaa luoda hyvää mieltä.
Jukka Ahtela
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Leikkaavien varjojen hämmennyksessä – arvioitavana Siri Kolun Varjoliitto
KIRJAT | Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkitun kirjailijan uusi romaani Varjoliitto on nuorille aikuisille suunnatun romantasiasarjan avaus.
Ehkä ihminen ei olekaan luomakunnan valtias – arviossa Risto Isomäen Krakenin saari
KIRJAT | Luonto- ja ympäristöasioihin keskittyvä kirjailija Risto Isomäki kuvaa uusimmassa romaanissaan ihmisen selviytymistä yllättävissä tilanteissa syvällä meren pinnan alla.
Olivatko Lalli ja Elina sittenkin lihaa ja verta, kysyy Mikko K. Heikkilä teoksessaan Taruissa on totta
KIRJAT | ”Tasokas tiede on kuin puolueeton oikeudenkäynti, jossa vain näyttö ratkaisee”, perimätietoon perehtynyt dosentti esittää ja lyö pöytään todisteet, joita on vaikea väittää palturiksi.
Frans, joka ei ensin edes tiennyt olevansa Frans – arviossa Hannu Salmen Frans Leijon -elämäkerta
KIRJAT | Hannu Salmi kiinnostui 1800-luvun lopussa syntyneestä isosedästään vuosia sitten. Syntyi Finlandia-ehdokas köyhän piian aviottomasta pojasta, joka eli kuurona ja sokeana.