Nobelisti Orhan Pamuk ilmaisee huolensa Turkin sananvapaustilanteesta romaanissaan Ruttoyöt

Kuvat: Tammi / Wikimedia Commons

”Romaanitaide perustuu kykyyn kirjoittaa omista kokemuksistaan ikään kuin ne olisivat jonkun toisen tarina.”

Orhan Pamukin Ruttoyöt-romaanin (suom. Tuula Kojo; Tammi, 2023) kertoja Mina Mingeriläinen lausuu nämä sanat teoksensa johdannossa, sivulla 13.

Vuoden 2006 Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkitun Orhan Pamukin historiallisen jättiromaanin tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliselle, Ródoksen ja Kreetan välissä sijaitsevalle Mingerin saarelle. Todellisuudessa paikalla sijaitsee Kárpathosin saari. Mutta tämä teos ei kerro Kárpathosista, vaan Turkista.

Ottaa aikansa ennen kuin kerronta pääsee vauhtiin. Kolmesataasivuisessa teoksessa viidenkymmenen sivun hidas alku voisi olla katastrofi, mutta ei vielä 818-sivuisessa teoksessa. Poukkoilevan alun jälkeen tarina rauhoittuu, ja kirjailija keskittyy kertomaan.

Teosta on markkinoitu dekkarina, mutta todellisuudessa murhajuoni on vain päälle liimattu vetojuhta, jolla lukija saadaan kiinnostumaan kirjan alkuosasta. Itse kirja kertoo aivan muusta. Ruttojuoni, joka sekin on vain kehys jonka sisälle romaani on sommiteltu, etenee niin hitaasti, ettei se yksin riittäisi pitämään jännitettä yllä. Teos pääsee toden teolla vauhtiin vasta luvussa 48, sivulla 466, eli jonkin verran yli puolivälin. Vasta silloin lukijalle selviää mistä kirja oikeasti kertoo.

Orhan Pamukin kirjat ovat aina hidaslukuisia. Lauseet kiertelevät ja kaartelevat, ja mukaan napataan asioita maailman toiselta laidalta ja historian hämäristä (s. 28):

”Toiseksi edellinen sulttaani Abdülaziz (jonka mukaan laiva oli nimetty) oli toisin kuin veljenpoikansa Abdülhamit käyttänyt – kolmekymmentä vuotta aiemmin – paljon rahaa osmanien laivaston vahvistamiseen ja kasvattanut siten valtion velkataakkaa, minkä jälkeen hän oli vielä teettänyt itselleen tämän komean laivan.”

Pamuk tavoittelee lauseillaan asioiden niin monia ulottuvuuksia että päätä huimaa. Lauseet saa usein lukea kahteen kertaan (joskus kolmeenkin) ennen kuin on täysin selviää mitä sanotaan. Pilkkuakin käytetään luovan nihkeästi, eli ei juuri lainkaan. Sen sijaan huutomerkkejä viljellään ärsyttävyyteen saakka, mikä on selvästi tyylikeino. Koska kirjan kertoja on nainen, Pamuk on ehkä ajatellut, että naiset käyttävät runsaasti huutomerkkejä ja vähän pilkkuja.

* *

Kertomuksessa ei ole hyviä tai pahoja henkilöitä, vaan erilaisia luonteita, näkemyksiä ja ideologioita, jotka rutto pakottaa törmäyskurssille. Poliittiset, uskonnolliset ja kulkutautiopilliset näkemykset ruttoon ja karanteenirajoituksiin ottavat mittaa toisistaan. Ruttoon suhtaudutaan kunkin omaa asemaa horjuttavana, ulkopuolelta johdettuna hysteriana ja pelinappulana, eikä siihen ja sen seurauksiin haluta uskoa. Vastustus, kiertely, omien etujen turvaaminen ja vastuun pakoilu muistuttavat koronapandemiasta.

Teos on täynnä erilaisia juonia, jotka kertomuksen mittaan hiipuvat tai nousevat. Alkupuolella romanttinen juoni ja murhajuoni vuorottelevat, kunnes poliittis-uskonnolliset juonet saavat tilaa. Ruttojuoni jää etäiseksi, eivätkä romanssit kosketa. Tunnelmaa on vaikea välittää, kun päähenkilöt eivät koe karanteenirajoituksia ahdistavina eivätkä pelkää ruttoa.

Useimmiten Pamuk paljastaa etukäteen mitä asioista seuraa tai ei seuraa, mikä luo romaaniin kuivan akateemisen perusvireen. Tarinan käänteet on paketoitu lukujen sisään niin, etteivät ne herätä lukijassa kovinkaan suuria tunteita.

* *

Pamuk kuvailee kaupunkia ja sen ympäristöä vähän väliä ja samalla tavalla, vain hieman eri sanoin. Ehkä hän haluaa muistuttaa, että katastrofien ja suurten murrosten keskellä jotkin asiat eivät muutu, kuten puiden, puutarhojen ja katujen tuoksut. Kirjan kertoja paljastaa, että teoksen maisemakuvaukset perustuvat valokuviin Mingerin pääkaupungista Arkazista. Voi olla, että Pamukilla on ollut työpöydällään nippu vanhoja valokuvia Istanbulista (s. 111):

”Nuuhkiessaan appelsiininkukkien tuoksua prinsessa Pakize ei suinkaan kokenut saapuvansa kaupunkiin, joka painisi pian ruttoepidemian ja verisen poliittisten selkkausten kourissa, vaan hän tunsi lähestyvänsä pientä ja seesteistä rannikkokaupunkia, joka oli uinunut auringon alla satoja vuosia.”

* *

Ruttoyöt on vertauskuva Turkin valtion synnystä. Vuosikymmenten aikana läpikäydyt myrskyisät vallanvaihdokset tiivistyvät Mingerillä muutamaan kuukauteen. Esimerkiksi komentaja Kamilin tarina lainailee vapaasti Mustafa Kemal Atatürkin henkilöhistoriasta.

Pamuk on jo aiemmissa teoksissaan ylistänyt turkkilaisen kulttuurin kauneutta, mutta ei ole unohtanut osoittaa sen huonoja puolia. Ruttoöissä hän suomii erityisen ankarasti vainoharhaista valtionjohtoa, samalla kun hän alati vihjaa länsimaisen kulttuurin, moraalin, tieteen ja politiikan edistyksellisyydestä. Pelkona on, että koko valtio uppoaa huonojen, itsekkäiden ja harvojen valtaa pönkittävien päätösten mukana unohduksen suohon. Turkista on tullut saari niin kuin Mingeristä (s. 399):

”Saarella vallitsi liki kaikkia kalvava perustunne: moni oli sitä mieltä, että nyt kun oli viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana toteutettu kaikenlaisia reformitoimia, joilla pyrittiin miellyttämään eurooppalaisia, ja laadittu uudistuksia ja parannuksia puoliksi Euroopan painostuksesta ja puoliksi vilpittömin mielin, jotta kristityt ja muslimit olisivat tasaveroisia, mutta saari oli nyt kuitenkin joutunut vaikeuksiin, mutta sen sijaan että eurooppalaiset auttaisivat meitä, he jättävätkin saaren oman onnensa nojaan.”

Ja sivulla 363:

”Yksikään ongelma Osmanivaltakunnassa ei itse asiassa ratkennut, jos jotakuta ei pantu telkien taakse.”

* *

Kirjan lopussa teos käy omakohtaiseksi. Turkissa on viime vuosina vangittu parikymmentä journalistia, ja Pamuk itse on ollut mukana muun muassa kirjailijoiden ja toimittajien ryhmässä, joka kritisoi presidentti Erdoğanin sananvapautta rajoittavaa lakiesitystä vuonna 2022 . Myös Ruttoöiden kertoja on joutunut tekemisiin Mingerin salaisen poliisin kanssa (s. 806):

”…huomasin vuoden 2005 jälkeen aina saarella käydessäni, että matkalaukkuani, kassiani, papereita ja kansioitani oli pengottu tökerösti (siis niin että minun haluttiin huomaavan se) ainakin kerran ollessani poissa huoneestani.”

Murhajuoni saa syvemmän tarkoituksen teoksen loppupuolella, kun sillä viitataan nykyaikaan. Muun muassa turkkilais-armenialainen Hrant Dink murhattiin Istanbulissa vuonna 2007, ja saudiarabialainen Jamal Khashoggi Saudi-Arabian konsulaatissa Istanbulissa vuonna 2018 . Mingerin maaherra Sami paššan otteet toimittajien vaientamiseksi sopivat jollain tasolla mihin tahansa maahan – Suomeenkin.

Pamuk tuntuu jopa laatineen itselleen henkivakuutuksen sivulle 780 siltä varalta, että hänelle käy joskus huonosti. Tällä kertaa hän ei edes vaivaudu sijoittamaan tapahtumia Mingerille:

”Istanbulissa nyt jo sata vuotta jatkunut tapa surmata lehtimiehiä ja kirjailijoita kadulla valtion salaisella myötävaikutuksella alkoi niin sanotusta vapaudesta.”

Tätä teosta lukiessa toivoo, että tuntisi paremmin Turkin nykypolitiikkaa ja historiaa, jotta voisi tulkita tekstiä vielä syvemmin. Silti, näyttävästä ulkomuodostaan ja pisteliäistä vertauskuvistaan huolimatta kirjan sisältö jää ohueksi. Kiertely ja kaartelu, ja merkityksettömien yksityiskohtien toisteleminen luovat osaltaan tunnelmaa, mutta se luo myös yli 800-sivuisen jötkäleen, jonka sisältö on kokoaan mitättömämpi. Teosta voisi luonnehtia kokemukseksi samalla tavalla kuin venäläisten klassikkokirjailijoiden tiiliskiviromaaneja, joissa uppoudutaan täysivaltaisesti ja pitkäaikaisesti henkilöiden elämään ja maailmaan.

Petri Hänninen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua