Nils-Aslak Valkeapään merkitys kirkastuu päivä päivältä kuin aurinko Utsjoen horisontissa

Kuvat: Jaakko Julkunen / Atrain & Nord

Kari Sallamaa: Auringon kirjoittama. Nils-Aslak Valkeapään runous. Atrain & Nord, 2021.

Saamenmaan tunnetuimpaan taiteilijaan kohdistuva tutkimus on kiinnostavaa, olihan Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001) merkittävä kansansa ja sen kulttuurin lähettiläs, joikumestari, muusikko ja kuvataiteilija. Hän toimi Maailman alkuperäiskansojen järjestön (WICP) kulttuurikoordinaattorina ja vuoden 1979 kulttuurifestivaali Davvi Suvvan pääjärjestäjänä. Seppo Paroni Paakkunaisen ja Esa Kotilaisen kanssa hänellä oli monia projekteja, joissa joiku ja jazz löivät kättä. Lillehammerin talviolympialaisten avajaisissa vuonna 1994 hänen esiintymisellään oli tärkeä rooli koko Saamenmaan edustajana. Saamelaisnimeltään runoilija tunnettiin Áiluna, hänen taiteilijanimensä oli Áillohaš.

Nyt kirjallisuudentutkija ja runoilija, Oulun yliopistossa kirjallisuuden professorina toiminut Kari Sallamaa (s. 1942) on saanut valmiiksi kattavan tutkimuksen Nils-Aslak Valkeapään runoudesta.

Tähän päivään asti kokonaisesitystä runoudesta ei ole ollut. Suomalaisetkin lukijat pääsevät nyt sisälle Áillohašin runouden ytimeen, ja erityisesti vuonna 1988 valmistuneen Beaivi, Áhčážan -eepoksen (Aurinko, isäni) maailmaan. Tästä teoksesta Áillohašille myönnettiin Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinto vuonna 1991.

Nils-Aslak Valkeapää etsi aina myös uusia saamelaisia lahjakkuuksia, auttoi monia joikaajia ja kirjailijoita sekä toimi kustantajana. Vähän ennen kuolemaansa hän sai valmiiksi oman kodin, Lásságámmin Norjan Yykeänperälle Omasvuonon partaalle, ja nykyään paikka toimii taiteilijan oikeuksia ja perintöä hallinnoivan säätiön ylläpitämänä taiteilijaresidenssinä. Hänen elämästään on tehty kirjoituskokoelma muutama vuosi sitten (Minä soin – Mun čuojan. Kirjoituksia Nils-Aslak Valkeapään elämäntyöstä, Lapin yliopisto 2017). 

Sallamaalla on kaksoisrooli, sillä hän on sekä taiteilijan hyvä ystävä että teosten tulkki. Hänellä on ollut moniin yksityiskohtiin ensikäden tietoa. Osaltaan rooli kannustaa myös näkemään Áillohašin yliluonnollisiin siirtymiin kykenevänä shamaanina ja näkijänä.

Valokuva tekee runoteoksesta tarinan

Aurinkoeepoksen ainutlaatuinen kuva-aineisto on koottu eri puolilta maailmaa. Nils-Aslak Valkeapää kiersi kuuden vuoden ajan pohjoismaisia kirjastoja, kokoelmia ja museoita. Hän kävi läpi muun muassa pariisilaisen Musée de L’Hommen, hampurilaisen Museum für Völkerkunden ja Washingtonin yliopiston kirjaston kokoelmat ja sai kerättyä teokseen keskeisimmän osan etnografista saamelaisia koskevaa valokuva-aineistoa. Kirjan julkaisija oli Áilun itsensä ylläpitämä kustantamo DAT AS.

Koko tämä laaja visuaalisen antropologian osuus jätettiin pois kirjan suomenkielisestä käännöksestä. Kuva-aineisto saa esimerkiksi Sallamaan tutkimuksessa yhtä suuren, ellei suuremmankin painoarvon kuin teksti. Hän näkee Aurinko, isäni –teokseni runon ja kuvan yhteisvaikutuksella toimivana kokonaistaideteoksena.

Miksi sitten Saamenmaan kansan historiaa koskettavasti ja kattavasti käsittelevä kuva-aineisto on mukana vain pohjoissaameksi kirjoitetussa painoksessa? Syyt voivat olla taloudellisia, mutta Sallamaa kertaa myös, miten saamelaisia on vuosisatoja käytetty hyväksi monin tavoin: alkuperäiskansaa ja sen miljöitä on valokuvattu valtaväestön parista tulevien läntisten herrojen linssin läpi, välillä toki ystävällisesti hymyillen, mutta välillä myös poimien saamelaiset riviin kuin suuret rikolliset rotuhygieniaa tihkuvien tutkimusten kuvitukseksi.

Saamelaisten pukeutumista ja tapoja on eksotisoitu ja asumukset tulkittu köyhyyden merkiksi ymmärtämättä esimerkiksi kodan tarkoituksenmukaisuutta nomadiyhteiskunnassa. Saamelaisia on usein kuvattu kuin he edustaisivat kuvassa homogeenista etnografista ryhmää, esimerkiksi henkilöjen nimet on usein jätetty mainitsematta. Áillohaš sanoittaa: ”Me olemme maanalaisia/ näkymättömiä/ meidän lävitsemme voi kävellä.”

Sallamaan ja myös aikoinaan Valkeapään selitys kuvien sisällyttämisestä vain pohjoissaamenkieliseen laitokseen on ollut se, että valtaväestön näkökulmasta katsoja liittää kuviin oman kulttuurisen painolastinsa. Lukutaito ja tulkintakyky ei aina ole ollut saamelaiskulttuuriin nähden riittävä, ja siten kuviin liimaantuu väkisinkin kolonialistisia mielleyhtymiä. Alistussuhde jatkuu edelleen.

Nyt aika tuntuu olevan kypsempi näiden kuvien kriittiselle ja avoimelle katsomiselle. Saamelaisten historia kiinnostaa monia.

Suomalaisena lukijana otan kiitollisena vastaan Sallamaan avun valokuvien luvussa. Tutkimus tuo esille, miten monella tasolla Beaivi, Áhčážan toimii. Jokainen sivu, kirjanliepeen tekstejä, kangaskannen stanssauksia ja kuvien taittoa myöten, on analysoitu ja havaittu osaksi tarkasti mietittyä kokonaisuutta.

Sallamaa ei päästä lukijoitaan helpolla. Hän käy lähes kaikki runot pikkutarkasti analysoiden läpi, tekee uusia käännöksiä, tarkentaa ja auttaa lukemaan Áillohašin välittämää maailmankuvaa. Mutta valokuvia hänkään ei julkaise uudelleen tutkimuksensa sivuilla. Jotta kuva-analyysistä pystyisi nauttimaan, on syytä hankkia pohjoissaamenkielinen laitos omaan kirjahyllyyn tai lainata se kirjastosta.

Runo on porotokka

Välillä tuntuu, että sanat jopa jäävät vähän kuvien ja kolonialismin suuren kertomuksen varjoon. Kenties näistä runoista on jo puhuttu ja niitä tutkittu niin paljon, että Sallamaa tuo kirjalliseen osuuteen liittyvät tutkimustuloksensa esiin suurempia paisuttelematta, vaikka paisutteluun olisi aihettakin.

Tärkeää on ollut poimia Valkeapään runoudesta sen synestesia: ”sanoitta ajattelen, kuvin, tunnoin, hajuina”. Nykyrunouden keinoja hyödyntäen Áillohaš asettelee sanansa tarkoin muotoihin, kuten runoelman huippukohdan runossa numero 272:  hän rytmittää sanaa kuin porotokkaa, sana vie, poroaiheinen sanasto toistuu ja muuntuu, palaa ja ryhmittyy uudelleen. Porot lepäävät ja syövät, poroista yksi ”menentelijä” lähtee erkaantumaan, tokka elää, ja yhtäkkiä jäljellä ovatkin vain lantapapanat, pisteet sivulla. Kertoja/shamaani katsoo ajajien liikkeitä ja huutoja ylhäältä korkealta näköpisteeltä. Poroaita, kaarre ja ympyrä näyttäytyvät suuremman syklin pienoiskuvana.

Sallamaa löytää Valkeapään runouden lähteeksi saamelaisten luonnonyhteyden, johon liittyvät omat käsitykset kuukausien ja vuodenaikojen määrästä. ”Vierailla yksi kuu vähemmän. Ne eivät puhu luonnon kieltä.”

Beaivi, Áhčážanin teemat ovat jopa ajankohtaisempia tänään kuin teoksen syntyajankohtana, ja upeiden luontokuvien ja saamelaisten elämäntavan tallentaneiden äärellä kuluu aika kuin siivillä. Sama luonnonyhteyden ja etnografian liitto jatkuu voimakkaana myös Valkeapään viimeisessä teoksessa, maaäitieepoksessa, joka on Aurinkoeepoksen täydennykseksi nimetty Eanni, eannážan (Maa, äitini tai kuten Sallamaa nimen kääntäisi, Mantu, emoseni). Se julkaistiin runoilijan kuolinvuonna 2001. 

Tässä teoksessa Valkeapää tekee grand tourin eli eräänlaisen opintomatkan alkuperäiskansojen pariin. Hän oivaltaa, miten saamelaiset ovat yhdessä muiden alkuperäiskansojen kanssa globaaleja sisaruksia, Me. Samat kohtalot, sama luonnon ymmärrys ja sama sorto yhdistävät kansoja eri puolilla maapalloa.

Vaikka kyseessä on kirjallisuudentutkimus, Sallamaan teksti laajenee yli sanojen ja runokuvien analyysin. Tutkija tarjoilee tulkintaa saamelaisperinteestä ja historiasta, asenteista, kulttuurista ja vuorovaikutuksesta ”lantalaisten”, ”väärtien” ja muiden maiden alkuperäiskansojen kanssa. Tätä tilaisuutta ei kannata jättää hyödyntämättä, jos saamelaiskulttuuri kiinnostaa. Sallamaan opastuksella perhealbumin selailu avaa uusia maailmoja, ja kaikki tapahtuu luontevasti runoja tulkitessa ja valokuvia katsellessa.

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua