Natsi-Saksan voiton varalta tuotetut tekstit osoittavat, kuinka totuus on taipunut notkeasti suomalaisissakin käsissä

Jussi Lehmus. Kuvat: Veikko Somepuro / Docendo

Ylen TV1:llä ja Areenassa pyörii parhaillaan mainio dokumenttisarja Natsi-Saksa ja Suomi. Katsojille se todistaa, kuinka monella tapaa läheiset – ja läheisemmät kuin on ehkä tahdottu muistaa – kahden maan väliset suhteet ja kohtalo olivat toisen maailmansodan aikana.

Vanhan sanonnan mukaan Suomi joutui valitsemaan ruton ja koleran eli Saksan ja Neuvostoliiton väliltä. Yksin ei voinut jäädä, viljaa, aseita ja tukea oli saatava. Siis Saksa.

Jälkiviisastelu on helppoa, mutta tuossa ajassa ratkaisut tehtiin paineessa ja sen pelossa, miten Suomelle kävisi suurvaltojen leikissä. Kuten Nato-ratkaisutkin tänä vuonna.

Salkullinen propagandaa

Kuin tilauksesta syksyn kirjamarkkinoille tulee teos, joka tuo kiinnostavaa lisävaloa natsi-Saksan ja Suomen kimuranttiin suhteeseen. Asialla on historian harrastaja, yrittäjä ja kirjailija Jussi Lehmus, joka viime syksynä yllätti monet isoisoisänsä eversti Kalle Lehmuksen mainiolla elämäkerralla Salaista sotaa (Docendo, 2021; lue arvio täältä).

Uuteen kirjaansa Jussi on jälleen penkonut entisen tiedustelupäällikkö Kalle Lehmuksen arkistoja. Ja mitä löytyikään? Nippu ”poltetuiksi” luultuja kirjoituksia, silkkaa propagandaa. Kirjassa on 55 jatkosodan hyökkäysvaiheen taistelukertomusta alkuperäisessä muodossaan. Kirjan nimi on niin ikään alkuperäinen.

Tekstit oli tuotettu ja tarkoitettu saksalaisille sen varalta, että natsivaltio voittaisi sotansa. Kirja jäi julkaisematta. Tekstit vaiettiin täysin ja lopulta unohdettiin. Kunnes joku keksi kurkistaa Lehmuksen jälkeensä jättämään salkkuun.

Maasodassa realismi mukana

”Osa teksteistä on aivan jumalattoman tylsiä, osa huonosti kirjoitettuja. Toiset taas ovat lennokkaita, ja joidenkin kohdalla tulee jopa hieman huono olo. Sotakuvaukset ovat yleistasolla meille kaikille tuttuja, mutta nämä tekstit maistuvat hieman erilaiselta. Jopa väärältä”, Jussi Lehmus kirjoittaa esipuheessa.

Väärältä ehkä sikäli, että varsinkin monet meri- ja ilmataistelukuvaukset ovat aika hurmahenkisiä eivätkä sinänsä kovin kiinnostavia. Noissa aselajeissa kuin moni luuli olevansa oman kohtalonsa herra.

Maasodan kuvauksissa oltiin hieman realistisempia. Tunnustusta sai jopa vihollinen, joka osasi puolustautua ja linnoittautua. Veri, kura ja kärsimykset olivat läsnä ihan eri tavalla kuin taivaan yksinäisyydessä lentokoneen ohjaamossa.

”Ensimmäinen oma kaatunut. Sotamies Virta on saanut puussa räjähtäneen kranaatin sirpaleen kaulaansa. Veri syöksee tulvimalla yli pään. Joitakin muita haavoittuu”, kuvaa TK-luutnantti Unto Varjonen, myöhempi SDP:n puoluesihteeri ja Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja.

Kiinnostavat kirjoittajat

Suomen sotilasjohdossa usko natsi-Saksan voittoon katosi runsaassa vuodessa, kesään 1942 mennessä. Oma hyökkäys pysähtyi jo syksyllä 1941, eikä Leningradin suunniteltuun tuhoamiseen haluttu lähteä mukaan.

Erikoista onkin, että tätä propagandateosta alettiin valmistella vasta elokuussa 1943. Tuolloin natsi-Saksan häviö oli jo yhtä selvä asia kuin nyky-Venäjän kohtalo Ukrainan sodassa. Suomi kuitenkin oli yhä täysin riippuvainen Saksan elintarvike- ja polttoainetoimituksista.

Kiinnostavia kirjassa ovat myös sen kirjoittajat, muun muassa myöhempi akateemikko Matti Kuusi, kirjailija Erkki Palolampi, sotien jälkeisen asekätkennän primus motor Alpo Marttinen tai Kekkosen ajan Puolustusvoimien komentaja Sakari Simelius.

Kirjassa on komea aiheen mukainen kuvitus. Iso osa sota-ajan TK-kuvista on sellaisia, joita ei aikaisemmin ole tällaisissa historiikeissa nähty.

Suomalainen vaikuttamisyritys

Tekstien ja aikakauden tulkinnassa Jussi Lehmuksen tukena ja apuna ovat olleet kirjailija ja tohtori Lasse Lehtinen, sotahistorioitsija, eversti Pekka Visuri sekä tohtorit Helena Pilke ja Harri V. Hietikko.

”Hanke saattoi liittyä Mannerheimin määräämiin asevelisuhteiden parantamistoimiin”, Visuri arvioi sota-ajan kirjaprojektin päämääriä.

”On kiusaus ajatella, että kirjaprojekti oli suuri hämäys, jolla aseveli pidettiin hyvässä uskossa. Joko tahallaan tai tahattomasti se palveli myös sotaponnisteluja”, Lehtinen puolestaan summaa.

Niin tai näin, mutta ainakin sotapropaganda on viime sotien historian alaluku, jota ei parane unohtaa. Varsinkaan nyt, kun nauramme ja ilkumme – aiheesta – venäläiselle hybridivaikuttamiselle ja trollaukselle ja niiden kömpelyyksille.

Kyllä ne meilläkin hetken osattiin, mutta keinot olivat kovin paljon alkeellisemmat ja tulokset varsin vaatimattomia. Ellei sitä lasketa mukaan, että Suomi kuitenkin selviytyi.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua