”Nähdyn läpi katson näkymättömään” – arviossa Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut

05.05.2021

Kuvat: Laura Böök / Teos

KIRJAT | Leena Krohn on yksioikoisen materialismin kyseenalaistaja. Hän on läpi tuotantonsa käsitellyt elämää laajana prosessina, filosofisesti. Uusimmassa kirjassaan Krohn on omaelämäkerrallinen.

”Leena Krohnin selkein ero tieteelliseen maailmankuvaan on elämän ilmiöiden pitäminen sinänsä ihmeenä.”

ARVOSTELU

5 out of 5 stars

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

  • Esseitä.
  • Teos, 2021.
  • 224 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Leena Krohn on yksioikoisen materialismin kyseenalaistaja. Hän on läpi tuotantonsa käsitellyt elämää laajana prosessina, filosofisesti. Hän ei suoraan kritisoi länsimaisia luonnontieteellisiä metodeja, mutta lukija joutuu päättelemään, että niillä ei päästä Krohnin asettamien kysymysten ratkaisemisessa kovin pitkälle.

Se mitä voidaan näillä kriteereillä todistaa oikeaksi, jää kyllä melko kapeaksi alueeksi. Krohnille se ei riitä. Niinpä hän on toisinajattelija sanan perinteisessä merkityksessä.

Osa tieteestä on valunut tuotantoketjujen pönkittäjäksi, mikä lienee fakta, ainakin länsimaissa. Tieteen piirissä näyttää olevan yhä yleisemmin kielletty vaihtoehtoisia tarkastelukulmia elämään aukova kirjoittaminen. Se mitä ei ole tieteellisesti todistettu, on huuhaata.

Tiede on ottamassa uskonnon roolin yhtä tiukasti kuin kirkko puhdasoppisuuden aikana. Lähenemme uutta keskiaikaa, tällä kertaa kapean materialistista. Kaikki uudet löydöt ovat tietenkin ainetta, jo sen määritelmän perusteella. Ajattelutapa on itsestään selvästi oikea, mutta yhtä loogista on nähdä, että tutkimuksella on edessään ja takanaan paljon erehdyksiä ja laaja mysteerinen kenttä. Ainoa rehellinen suhtautumistapa on agnostinen, mutta tätäkään viittaa ei tämä kirjailija ota harteilleen.

Uusimmassa kirjassaan Mitä en koskaan oppinut (Teos, 2021) Leena Krohn on omaelämäkerrallinen. Kertoessaan kronologisesti vaiheistaan hän ottaa esiin erilaisia näkökulmia elämän mysteerimäisyyteen. Yhdessäkään lauseessa hän ei väitä mitään, mutta sitä enemmän hän kyseenalaistaa ja tuo julki muitakin mahdollisia näkökulmia kuin itsestäänselvyyksiä puolustava maailmankuva.

Länsimaisessa tieteessä on todellista valppautta ja uudelle tiedolle avointa katsetta, mutta myös ennakkoluuloisuutta uusia näkökulmia kohtaan. Ehkä Krohnin selkein ero tieteelliseen maailmankuvaan on elämän ilmiöiden pitäminen sinänsä ihmeenä. Hän haluaa ihmetellä kaikkea.

”Kukan katsoja on olemisen tuntemattomuuden, sen puhtaan selittämättömyyden äärellä.”

Evoluutio on ihme.

Kokemisen takautuvuus

Aloittaessaan kirjan neljällä tärkeällä lauseella Leena Krohn karkottaa ennakkoluuloiset lukijat tiehensä. Don Pedro Calderon de la Barcan näytelmänimi Elämä on unta laajenee hänen käsittelyssään skeptiseksi ihmisen simuloimaa todellisuutta kohtaan. Hän viittaa buddhalaisuuteen, jossa opetetaan suhtautumaan uteliaasti ihmisen omaan tapaan hahmottaa todellisuutta. Dharma on vanha käsite, jolla viitataan luonnolliseen järjestykseen, joka on maailmassa ihmisestä riippumatta ja jonka alainen ihminenkin on.

Jokaisessa kyseenalaistamisessaan Krohn on perusteellinen. Kun lukee lauseen ”et ole paikassa, vaan paikka on sinussa” tulee mieleen, että nyt kikkaillaan. Mutta jos antautuu lauseen logiikalle, löytää uutta. Paikan olemassaolo sellaisena kuin sen aistit on riippuvainen aisteistasi. Koska ihmisillä on keskenään samanlaiset aistit, he pitävät totena ihmisten yhteistä maailmaa. Samaan tapaan on selviö, että muurahaisilla on muurahaisten maailma, linnuilla lintujen, kaloilla kalojen, koirilla koirien. Kaikki hyvin erilaisia.

Edeltävään ajatteluun liittyy tiiviisti yksi Krohnin tärkeistä lauseista. Se kuuluu: ”Maailmassa on vain yksi ihminen ja hänen nimensä on Kaikki ihmiset.” Ihmisellä on ihmisen maailma, siis myös ihmisen rajoitukset. Tähän logiikkaan perustui myös Immanuel Kantin tieto-oppi, jota viime aikoina on yllättävän kiivaasti pyritty kumoamaan.

”Katukiven alla on rantahiekkaa” viittaa ihmisen levottomuuteen maapallolla. Lajimme tuhoaa ja rakentaa, herkeämättä, ja on tehnyt sitä ainakin tuhansia vuosia. Tällä lauseella on siis viittaus luonnon suojelemisen tärkeyteen. Tyylinsä mukaisesti Krohn ei julista, mutta hänen lukijansa saa rivien väleistä varmasti kriittisiä ajatuksia.

Ihmisen kapea ajattelupohja

Kaiken kaikkiaan Krohn osoittaa kirjassaan, kuinka kapealla pohjalla ihmisen yleinen käsitys olemassaolon perusteista on. Tämän hän tekee hienovaraisesti, kohdistamatta arvostelua mihinkään instituutioon tai ihmisryhmään. Ystävällisesti hän kirjassaan huomauttaa monien isompien kysymysten merkityksestä. Yleinen todellisuuskuva rakentuu Krohnin mukaan ”yhteen takertuneista faktoista ja kuvitelmista, konkretian ja illuusioiden kaksoiskierteestä”. Todellisuus on kuitenkin aina sekä objektiivinen että subjektiivinen. Ihmisen objektiivisuuden kunnioitus saa hänet käsittelemään luontoa, kuin se olisi osa ihmisen maailmaa. Sellainen käyttäytyminen on ihmislajin subjektiivisuutta.

”Kaupungit marketteineen ovat yhtä tilapäisiä kuin eläinten pesät.”

Moraalifilosofia

Krohn näkee moraalifilosofian estetiikan ja taidefilosofian välttämättömänä pohjana, sillä ”ihmisen halu valtaan ja nautintoon sisältää sovittamattoman ristiriidan”.

Se on tungettu pois keskeisten ongelmien listalta, jossa ovat kärjessä kaikki ne sovellukset, joilla voidaan kehittää ja ylläpitää ihmisen elintasoa, joka tuottaa helppoutta ja nautintoa.

Vaikka ilmastonmuutosta on ruvettu pitämään vakavana ongelmana, yritetään siitäkin pääasiassa selvitä uudenlaisen teknologian, jopa tekoälyn avulla.

Kaikki tutkimussuunnat, jotka eivät mahdu yksinkertaiseen tieteelliseen maailmankuvaan, on siirretty viihteeseen. Paranormaaleja ilmiöitä ei saa ottaa vakavasti, vaikka juuri niissä löytyy laajempien näkökulmien mahdollisuuksia.

Leena Krohnilla on myös sanottavaa sananvapaudesta ja sukupuoli-identiteetistä, salaliittoteorioista ja taidekritiikistä.

Keskeistä kirjassa on neljän totuuslauseen jatkuminen läpi kaikkien esseiden. Erityisesti painottuu ihmisen sivilisaation ja luonnon välinen ristiriita. Kieli on paitsi ymmärtämisen, myös syvän väärinymmärtämisen väline. Elintasohuuman nousussa on valitettavana seikkana näkyvissä, että ”talouselämän dynamiikan edellytys on etujen epätasapainoinen jakautuminen”.

Kirja päättyy kolmeen runosarjaan:

”Sano onko väri silmäni ominaisuus?

Valon? Maailman?

Onko se ihana leikki niiden kaikkien kesken?”

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua