”Myrkyn levittäjät työssään” – arviossa Helena Pilkkeen tietokirja Sanomalehtien sisällissota

Kuva: Vastapaino

Tiedetään, että valtaosa tsaarinvallan alaisia ja vasta itsenäistyneen Suomen kansalaisia oli ennen sisällissotaa ja sen aikana poliittisesti sitoutumattomia. Hiljainen enemmistö yritti pysyä kaukana kahakoista ja etäällä yhteenotoista.

Sen ajan sanomalehtien sivuilla todellisuus oli toisenlainen. Mediakenttää hallitseva väline sivuutti maltillisten toiveet lähes kokonaan. Onkin hyvin perusteltua kysyä, mikä osuus sanomalehdillä oli sisällissodan sytyttämisessä ja sen liekin lietsomisessa?

Propagandan ja sensuurin tutkimukseen erikoistunut kulttuurihistorioitsija Helena Pilke kävi läpi lähes kaiken mitä sanomalehdissä kirjoitettiin sisällissodan alla, sodan aikana ja heti sodan jälkeen. Tutkimusmateriaalin muodosti 36 eri puolilla maata ilmestynyttä ja eri puolia ja puolueita kannattanutta lehteä.

Pilkkeen kirjoittamassa tietokirjassa Sanomalehtien sisällissota (Vastapaino, 2025) materiaalia tarkastellaan rinnakkain maaliskuusta 1917 huhtikuuhun 1918 yltävällä aikajanalla. Tutkijan huomion kohteena on erityisesti lehtien kirjoittelu ajankohtaisista asioista. Mitä kirjoitettiin hallinnon uudistamisesta ja Suomen itsenäisyyshankkeista? Miten käsiteltiin toisia puolueita? Kuka nähtiin syylliseksi kasvavaan elintarvikepulaan?

Pilkkeelle ei tullut yllätyksenä, että lehdet liputtivat peittelemättä oman aatteen ja arvopohjan puolesta paitsi pääkirjoituksissa myös uutissivuilla. Sanomalehdet olivat puolueiden äänitorvia ja monet toimittajat olivat mukana puolueiden toiminnassa aina korkeinta johtoa myöten.

Tutkija kirjoittaa kuitenkin yllättyneensä, että jakolinjat tulivat näkyviin jo niin varhain ja niin syvinä. Pilke arvioi, että sidos puolueisiin tiukkeni vuoden 1917 vaaleissa, joissa vasemmisto kärsi vaalitappion ja menetti enemmistön eduskunnassa. Vaalitaistelu sekä sitä seurannut yleislakko muodostivat taitekohdan, jonka jälkeen ei enää palattu entisenlaiseen yhteiskuntarauhan tilaan.

Lehdistö tunnusti väriä ja otti molemmilla puolilla propagandatorven roolin. Vuoropuhelu ja rauhoittelevat kirjoitukset jätettiin vähemmälle. Sovinnollisuuteen pyrkiville saatettiin naureskella. Faktojen tarkistamisen sijaan numerotietoja pyöristettiin omille otolliseen suuntaan ja huhuilla herkuteltiin. Tutkijan johtopäätös on, että vastakkainasettelun kärjistyessä lehdistä tuli suorastaan vihanlietsojia.

* *

Pilkkeen kirja antaa uudenlaisen, vertailevan ja kiitettävän tasapuolisen kuvan aiheesta, jota tähän mennessä on tavattu tarkastella erillisissä punaista ja valkoista puolta käsittelevissä teoksissa. Kirja tarjoaa myös kiehtovan näkymän aikaan, jolloin kuplan lukijalle puhalsi oman puolueen sanomalehti, eikä sen rinnalla juuri ollut muita tiedonsaannin vaihtoehtoja kuin kuulopuheet kirkonmäellä ja kaupan rapulla. Viime vuosisadan alussa palvelunestohyökkäys tehtiin marssimalla kiväärin kanssa painotaloon.

Pilkkeen tutkimuksen aiheena oli lehtiin kirjoitetun sisällön, uutisten, valeuutisten ja propagandan merkitys sodan sytyttäjänä ja viholliskuvien vahvistajana. Rintaman ja kabinettien todelliset tapahtumat täytyy lukea toisista sisällissotaa käsittelevistä kirjoista.

Helena Pilkkeen hieno tietokirja on myös sananrakastajan aarrearkku. Pilke on tehnyt yhdenlaisen Lönnrotin työn kootessaan lukijalle kattauksen ammatikseen kirjoittavan kansanosan riimittelemää runoutta viime vuosisadan alusta. Jos sysää synkän taustan sivuun, voi asettua lainausten herkkupöytään nauttimaan kynäniekkojen pidäkkeettömästä kieli-ilottelusta aikana, jolloin vastustajan sotatoimia saattoi kuvailla ihanan aleksiskivisellä lauseella,”torrakoin ne tanhuavat harjastukat hajallaan”.

Tykkäysnappia ei 1900-luvulla ollut, mutta varmasti syöksyivät mielihyvähormonit kanavaan, kun keksi viitata toisen puolen toimittajaan nimikkeellä ”kynäritari-apuri”. Kiistojen kiihtyessä kohti aina vaan kovempaa ja jollain jylhällä tavalla komeampaa kielenkäyttöä toisin ajattelevaa kollegaa kelpasi kuvailla ”sisältöä valheiden lokaviemäriin työntäväksi paperisieluiseksi harpyiaksi”.

* *

Jokainen julkisen sanan kirjoittaja on jonkinlainen vaikuttaja. Sanojen mahti olisi hyvä pitää mielessä. Mehevin otsikko, maailman makoisin uudissana ja tepsivin tehotölväys kannattaa yhteisen hyvän nimissä alistaa vielä uudelleen harkintaan.

Mustamaalaus voi olla hyvinkin säätä kestävää laatua. Haukku voi tehdä verta vuotavan haavan.

Kimmo Ylönen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua