Munkkien keljoista vankikopeiksi – Raija-Liisa Mäkelä kirjoitti alkuvuoden mielenkiintoisimman tietokirjan

Kuva: Anne Välinoro

Solovetskin luostarin kirjoittaja, toimittaja, kääntäjä ja kirjailija Raija-Liisa Mäkelä (ent. Pöllä) syntyi Petroskoissa vuonna 1938 Suomesta Neuvostoliittoon muilutetun ja siellä kansanvihollisena lukuisten suomalaisten tavoin teloitetun isän tyttärenä.

Mäkelä tutustui perusteellisesti ja neuvostoarkea eläen itäisen naapurimaamme käytäntöihin. Hän toimi kustannusalalla ennen muuttoaan Suomeen vuonna 1990.

Solovetskin luostari – Venäjän historian peili (Karjalan Sivistysseura, 2023) on täydelliseksi täydennetty versio vuonna 1994 Valamon luostarin julkaisuna ilmestyneestä samannimisestä teoksesta. Nyt mennään kovaa ja täydeltä laidalta luostarin 500-vuotiseen historiaan ja erityisesti sen sataan viime vuoteen.

Pääpaino on Neuvostovaltion syntyä edeltäneissä vuosikymmenissä ja 1900-luvussa. Kaikki se kehitys ja käytännössä valheelle perustuva kaaos, mikä sitä seurasi, selittää hyvin nykyisiä Venäjän johdon päätöksiä.

Bolsevikkien valtaannousu, Venäjän sisällissota, kyvyttömyys Ukrainan nälänhädän, holodomorin, ratkaisuun ja käytännössä sen pahentaminen, Leninin ja Stalinin verinen terrori ilmiantajajärjestelmineen ja kaikkialle ulottuvine valhelonkeroineen oli lopulta kuin parantumaton syöpä tai liian isoksi kasvanut verikoira, jolle ei tuntunut riittävän mikään uhrimäärä, kuten Mäkelä osuvasti luonnehtii.

Katsokaamme Vienan Karjalaa sata vuotta sitten.

Valtiollisen poliisin Tshekan (Tshrezvytshainaja komissija) Solovetskiin vankileiriä perustamaan tulleet, mustin hihansuin sonnustautuneet manttelimiehet järjestivät luostarisaarella – kuinka ollakaan – erikoisoperaation, jossa päätemppeli poltettiin toukokuun lopulla 1923. Äänisen luonnonkauniin saariston rukoukselle pyhitetty yhteisö karkotettiin luostarisaarelta tuohon tuhopolttoon vedoten.

Uudet isännät polttivat myös hartaasti varjellut luostarin inventaariokirjat ja ryöstivät suuren määrän arvoesineitä.

Vuodesta 1923 Solovetskin luostarista muokattu ”kansanvihollisten vankileiri ja uudelleenkoulutuskeskus” koitui tuhansien neuvostoterrorin uhrien kohtaloksi.

Vankileiri numero 1 oli juuri sopivalla paikalla, riittävän kaukana kaikesta ja hankalien kulkuyhteyksien päässä. Tshekan mielipuolien valtakunnassa uuden valtion suurimmat viholliset, entiset aateliset, tiedemiehet, kirjailijat, taiteilijat ja muut ajattelijat alistettiin orjiksi vailla omaa tahtoa mielivaltaisilla säännöillä ja rangaistuksilla. Kaikista ei kuitenkaan orjiksi ollut.

Siksi Solovetskin mustimmista päivistä aina vuoteen 1939, jolloin leiri lakkautettiin, on myös aikalaistodisteita niiden harvojen kynästä, jotka leiriltä selviytyivät.

Niihin ja muuhun myöhempään lähdekirjallisuuteen tukeutuen Mäkelä luo vivahteikkaalla kertojanotteellaan kuvan helvetistä, joka oli ihan Suomen naapurissa. Juri Dimitrijev (s. 1956) on yksi tärkeistä lähteistä, terrorin uhriksi joutuneiden elämäkertatietoja ja teloittajien henkilöllisyyksiä selvittänyt tutkija ja kirjailija. Hän istuu nyt 15 vuoden tuomiota tekaistuin todistein laadituista syytteistä.

Teloittajasukupolvien ketjusta löytyy edelleen työntekijöitä Venäjän turvallisuuspalvelun palkkalistoilta.

Kuva-aineisto kertoo, miltä museoksi muutetulla luostarisaarella nykyään näyttää. Kuva: Anne Välinoro

Gorkin taskut

Leiriin tutustui vuonna 1929 myös uuden järjestelmän vankkumaton kannattaja, kirjailija Maksim Gorki. Solovetskiahan haluttiin esitellä eräänlaisena mallileirinä, olihan siellä teatterikin.

Gorki keskusteli vankien kanssa ja kiitteli näkemäänsä.

Vangit halusivat kuitenkin muistuttaa suurta kirjailijaa leirin todellisista kauheuksista ja täyttivät tämän taskut kirjelappusilla. Järjestelmälle uskollinen kirjailija luovutti saamansa viestit tshekisteille ja allekirjoitti näin vankien kuolemantuomion.

Gorkia eivät hämmästyttäneet edes leirin sadat alaikäiset.

Solovetskin oloihin tutustui myös useita lehtimiehiä. Tämä alkoi jo hermostuttaa leirin johtoa ja se päätti toteuttaa verilöylyn kitkeäkseen kapinoivan aineksen. Saariston eri skiitoista kerättiin hankalimmiksi määritellyt vangit, joiden määrä oli todennäköisesti lähes 400.

Lokakuisena yönä 1939 heidät ajettiin ryhminä pääportin kautta hautausmaalle, jossa entisen rikosvangin, sittemmin leirin kasvatus- ja koulutustyön johtoon nousseen Uspenskin johdolla teloitusryhmä ampui vankeja kuopan reunalla.

Pyövelit olivat kuitenkin humalassa ja osumissa oli toivomisen varaa. ”Aamulla ohuella multakerroksella peitetty kuoppa vielä huojahteli”, kirjoittaa Mäkelä.

Naisparakki oli hysterian vallassa ja koirat ulvoivat koko yön. Aamun tullen nekin lopetettiin.

Kulttuurityöntekijä pesi vain verisiä saappaitaan lääkintäpisteen lavuaarissa, muistelee lääkintätehtävissä leirillä ollut ja leirioloista muistiinpanoja tehnyt Julia Danzas.

Vuonna 1930 leirinjohtaja vaihtui ja komento hölleni lievästi.

Solzhenitsyn kertoo Vankileirien saaristossaan kuitenkin tapauksen, joka kuvaa halukkuutta kansalaisten eliminointiin myös silloin, kun nämä eivät selvästi ymmärtäneet maallisen vallan käskyjä paperipumaskoineen. Tällaista ainesta olivat uskovaiset, jotka halusivat noudattaa vain Jumalan tahtoa patriarkka Tihonin kehotusten mukaisesti. Vaikka vuodesta 1922 lähtien kirkko ryhtyi periaatteessa kannattamaan uutta komentoa, osa uskovaisista halusi säilyttää Tihonin kannan kuolemaan saakka.

Saarelle kuljetettiinkin keski-Venäjältä muutaman kymmenen hengen ryhmä uskovaisia johdossaan sokea vanhus. Nämä eivät suostuneet panemaan nimeään mihinkään paperiin, eivät edes kuittauksiin muona-annoksista. Heidät kuljetettiin pienelle Jänissaarelle ja todettiin parin kuukauden päästä nälkään kuolleiksi.

Leirillä teloittamisen tavat olivat moninaiset. Jos päähän ei ammuttu laukausta, ihminen menehtyi nälkään tai pakkotyöhön savotoilla, rangaistuksena käytettyyn seisottamiseen alasti riisuttuna pakkasviimassa kannon päässä, lääkitsemättömänä kulkutautiin, karhukopin kidutukseen, juoksutuksiin ja vedätyksiin hevosen perässä ja mitä vivahteikkaimmin toteutettuun mielivaltaan, kuten Sekirnaja-kukkulan laelta alas portaita vierittäen ja tukkiin kytkettynä.

Pääasia oli alistaminen ja tahdon nujertaminen. Kun toivo oli viety, heikentynyt mieli ja keho murtuivat.

Norsun uhrit

Keskitysleiri-nimi on tuttu Kansallissosialistisen Saksan ajalta 1930-luvulta lähtien. Mutta keskitysleiri syntyi jo kesäkuussa 1923 Solovetskin saarella. Silloin saarelle tuotiin ensimmäinen 300 vangin erä ja lokakuuhun mennessä heitä oli jo 3 000.

Solovetski lager osobogo naznachenija, SLON, Solovetskin erityisvankileri oli todistanut käyttökelpoisuutensa. Slon-sana, kuten kaikki slaavilaisia kieliä hallitsevat tunnistavat, tarkoittaa norsua.

Irvileuat pääsivät myöhemmin toteamaan vankileirien saariston kasvaessa, että Neuvostoliitto on norsujen kotimaa.

Saksan keskitysleirien perustajat, Hitler kolmannen valtakunnan ministereineen ja rangaistus- ja oikeuslaitoksineen ymmärsi, että kansa piti puhdistaa juutalaisista, siis vääristä roduista sekä arjalaisuutta heikentävistä kansanosista, kuten seksuaalivähemmistöistä, romaaneista ja vammaisista.

Stalin halusi tehdä saman gulag-vankileireillä kulakeille eli itsenäisille talonpojille. Sivutuotteena saatiin valmiiksi pakkotyöllä suuria julkisia rakennuksia kuten Stalinin kanava.

Teloitukset ja kuolemantuottamukset, joihin Stalin saattoi käyttää vuosikymmeniä, piti Hitlerin hoitaa täysimittaisesti viidessä vuodessa. Kummankin diktaattorin uhriluku on kuitenkin liki sama, pitkälti toistakymmentä miljoonaa.

Intohimo lyhenteisiin oli yksi uuden valtajärjestelmän piirteistä. Oli yksikköjä, numero- ja kirjainsarjoja, piirejä, jaostoja ja alaosastoja, tilavuusyksiköitä ja kilogrammoja, joita piti täyttää, metrejä ja kilometrejä rakentaa ja kävellä. Viisivuotissuunnitelma sisälsi tämän kaiken tiivistetysti tavoitteineen.

Ja siinä ohessa Tshekasta tuli GPU ja NKVD, sitten KGB ja FSB.

Kansa ihmetteli aikansa ja totteli.

Enemmistö kansasta tottelee ja uskoo edelleen järjestelmän pitävyyteen, onhan sadan vuoden aikana opittu monenmoista. Kun sukulainen tai perheenjäsen katoaa, lapsi vangitaan kauppalappujen vaihtamisesta sotaa vastustaviin tarroihin tai veli tai isä on liikekannallepanon kohde ja tykinruokaa Ukrainan rajalle, jotakin ehkä sisällä liikahtaa, mutta järjestelmän ote on edelleen luja. Oma pää kullan kallis eikä kadulle lähdetä.

Niin kauan kuin kaupassa on ruokaa ja johdosta tulee vettä ja sähköä, isänmaa hoitaa asiat varmaan parhain päin.

Sillä mitä olisi sen tilalle? Kai valtio jotenkin kasassa pysyy, vaikka naapuri lähtikin pyörällä Suomeen eikä ole palannut.

Solovetskin luostariin ja sen mantereen haaraosastoihin päätyi kymmeniä tuhansia uudelleenkoulutettavia. Kuva: Anne Välinoro

Uskon keitaasta kiistakapulaksi

Solovetskin luostari – Venäjän historian peili, niin miksi juuri Solovetsin luostari? Mäkelä muistuttaa teoksessaan niistä monista vaiheista ja hengissä säilymisen tavoista, joilla ortodoksinen luostarilaitos ja ortodoksinen kirkko Moskovan patriarkaatin alaisuudessa on luovinut kautta historian.

Solovetskin luostari, pyhittäjä Savvatin ja Hermanin ja sittemmin Hermanin työn jatkajan Sosiman alullepanema yhteisö kasvoi 1400-luvulta 1900-luvun alkuun Pohjois-Venäjän kristillisyyden keskukseksi. Samalla sillä oli kiinteät suhteet Moskovan Venäjän keskushallintoon. Se oli osa keskeistä valtiollista rakennelmaa pohjoisessa.

Luostarissa oli 1600-luvulla jo 350 munkkia ja 600 muuta työntekijää, vapaaehtoisia, palkatta luostarin hyväksi ahertajia. Suhdeluku luostarissa toimivien osalta säilyi suunnilleen samana aina 1800-luvun lopulle.

Pääsaarelle rakennettiin useita kirkkoja, linnamuuri, veljestön asuntola, ruokasali, majoitustiloja vierailijoille, satama, verstaita ja vankila. Tuotiinhan saarelle karkotukseen 1800-luvulla useita Venäjän historian merkkihenkilöitä. Lähisaarille nousi skiittoja ja erakkomajoja.

Saarella oli myös oma varuskuntansa.

Luostarin varallisuus lisääntyi, kun se sai merkittäviä valtuuksia Vienanmeren luonnonvarojen käyttöön. Se hallitsi kalastusta, turkispyyntiä ja osin kaivostoimintaakin. Siellä parkittiin tuhansia norpannahkoja vuodessa ja alueella oli oma suolatehdas.

Venäjän hallitsijat ja ruhtinaat palkitsivat luostaria kullalla ja jalokivillä, karjalla ja erioikeuksilla.

Hämmästyneet kävijät kohtasivat luostarisaarella omat valokuvaajansa, koruseppänsä, mekaanikkonsa, arkkitehtinsa ja agrologinsa. He tekivät vapaaehtoista palkatonta työtä luostarin hyväksi. Oma lukunsa olivat varattomat nuoret miehet, ehkä vankeudesta vapautuneet, jotka hakivat saarelta turvapaikkaa lupautuen työhön luostarin hyväksi. Veljestö ymmärsi heitä ja yhteistyö sujui pyyteettömässä hengessä.

Venäjän valtionjohdon ja ortodoksisen kirkon suhde on ollut tiivis ja molempia hyödyttävä. Patriarkaalinen, traditioon pitäytyvä ja hierarkiaa korostava ortodoksisuus on saanut olkapään valtionjohdosta ja päinvastoin neuvostoaikaa lukuun ottamatta.

Poikkeus siinäkin: entinen pappisseminaarilainen Iosif Stalin pyysi kirkon apua vuonna 1943 kansan taistelutahdon nostamiseen Natsi-Saksan hyökkäystä vastaan.

Kun patriarkka Kirill veljeilee nyt presidentti Vladimir Putinin kanssa siunaten tämän sodan, luostarivierailut ja mosaiikkikuvat, Kirillin tausta selittää kaiken. Hänen isänsä kastoi pikku-Putinin, Kirill on toiminut KGB:n äänitorvena kansainvälisissä järjestöissä ja Kirillin aatemaailma feminismin ja homoseksuaalisuuden tuomitsevine kantoineen jatkaa kaikumistaan Putinin suulla.

Selvyyden vuoksi: Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaattiin. Suomeen ortodoksisen kirkon arkkipiispa ja sen neljä muuta piispaa tuomitsivat 26.2.2022 julkilausumassaan Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Arkkipiispa Leon sanat Kirillille olivat: ”Kristuksen tähden: herätkää ja tuomitkaa tämä pahuus.”

Kirilliä hiertää erityisesti Ukrainan ortodoksisen kirkon tilanne. Jopa 80 prosenttia Ukrainan 42-miljoonaisesta kansasta on ortodokseja. Puolet heistä kuuluu Ukrainan itsenäiseen ortodoksikirkkoon, joka erosi Moskovan patriarkaatin alaisuudesta 2018.

Kirill näkee, että Ukrainassa taistellaan liberaalin lännen arvoja, kuten pride-kulkueita vastaan. Ja että venäläisellä maailmalla on yksi yhteinen uskonnollinen keskus, Kiova.

Eihän sitä voi menettää.

Itse ortodoksina ja kahden evakon lapsena tiedän, miten Karjalaa on venäläistetty ja itseänikin kutsuttu ryssän kirkon edustajaksi. Ortodoksisuus raja-alueilla on kokenut kovimmin valtaa pitäjien ailahduksista. Onko oppi ja usko vahvempaa venäjän kielellä vai suomeksi?

Kuten Leo sanoo, patriarkka ei ole koko kirkko. Ei edes arkkipiispa. Ortodoksin kuten muuhunkin uskontokuntaan kuuluvan ensisijainen tehtävä maailmassa on ajatella omilla aivoillaan. Sitä varten Jumala ne loi.

Anne Välinoro

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua