Muinais-Venäjän myytti – vuosisatojen aikana luotu valehistoria elää syvällä venäläisissä

Yksityiskohta kirjan kannesta.

Maailmalla tyrmistyttiin, kun Vladimir Putin perusteli Ukrainan sotaa historiaa vääristelemällä: Ukraina ei ole itsenäinen valtio ja kansakunta, vaan Venäjän pyhä velvollisuus on palauttaa kohti länttä livennyt maa alkuperäiseen yhteyteen. Historioitsija Jukka Korpelan uutuuskirja kertoo, ettei Putin satuillut, vaan toisti venäläisille vuosisatojen ajan opetettua tarinaa.

”Hän vain esitti Venäjän jakamattomuuden myytin eli Venäjälle 1700-luvun jälkeen vakiintuneen käsityksen historiasta. Sen mukaan Venäjä on etnis-poliittis-uskonnollinen kokonaisuus, jonka tae on jumalallinen johtaja. Tämän näkemyksen mukaan Venäjä on tuhatvuotinen valtakunta, joka syntyi Kiovan ympärille. Sen keskus siirtyi ensin Volgan Vladimiriin ja lopulta 1300-luvulla Moskovaan.”

Venäjän valtaideologian mukaan Venäjän pitää yhdistää koko ”Venäjänmaa” ja puhdistaa se vihamielisistä vieraista voimista. Ukrainaa hallitsevat fasistit ovat venäläisiin uppoava uhkakuva.

”Ukraina ei ole aito valtio eikä kansakunta, koska sen katoliset alueet lännessä ovat osa Puolaa. Etelä taas kuuluu kasakoille, jotka ovat aito osa Venäjää. Itä on puolestaan venäläisten maata.”

Historian vääristely palvelee vallanpitäjiä

Muinais-Venäjän myytti – Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia (Gaudeamus, 2023) kertoo, miten ja miksi valheellinen tarina Venäjästä syntyi. Itä-Suomen yliopistossa yleisen historian professorina ja historiantutkijana toimiva Jukka Korpela käy läpi tuhannen vuoden aikajakson varhaiskeskiajalta Pietari Suuren aikaan. Rinnakkain kulkee kaksi tarinaa: mitä tapahtui ja miten tapahtumat on vääristelty vallanpitäjiä palvelevaksi historiaksi, jolla oikeutetaan nykyisiä päätöksiä ja intohimoja.

”Se, että historiaa muokataan omiin tarkoitusperiin sopivaksi, ei ole edes kovin tavatonta. Yleensäkin historiakuva on nimenomaan kunkin ajan oman alati muuttuva tai tarkentuva ’myyttimaisema’ ja pahasti vääristynyt.”

Historian tarut ovat olleet Venäjällä tärkeitä, sillä laaja maa on hankalasti hallittava. Ennen nykyajan kulkuneuvoja ja tiedonvälitystä hallitseminen oli vielä hankalampaa. Hallitsija pystyi julistamaan hallintonsa oikeutusta ideologialla, esimerkiksi uskonnolla, omalla pyhällä asemalla ja pyhällä tehtävällä. Tarinoiden avulla vallanpitäjä saavutti kansalaiset tehokkaasti.

Historiakuva on vahvistettu perustuslaissa

Venäjällä toistetaan edelleen tarinaa tuhatvuotisesta pyhästä, yhtenäisestä ”Venäjänmaasta”, jota ulkoiset viholliset ja sisäinen hajaannus uhkaavat.

”Venäjän historiakuva on vahvistettu perustuslaissa, ja siihen uskotaan totuutena, jota ei sovi tieteellisesti haastaa tai epäillä.”

Venäjän tarussa korostetaan pyhää tehtävää, suurta johtajaa ja ulkoista uhkaa. Pelko on aina ollut olennainen osa hallitsemisessa.

Venäläisyyden kivijalka muodostuu ortodoksisuudesta, itsevaltiudesta ja kansantunteesta. Konservatismi on länsikriittistä, koska lännen harhaopit yrittävät hajottaa Venäjänmaan yhtenäisyyttä. Yksilön edut johtavat kaaokseen ja hajaannukseen, ja siksi tärkeintä on yhteisön etu.

”Venäläisen kulttuurin vuosisatainen kollektiivisuus on arvo, joka kasvottomana ja ehdottomana voimana jyrää tieltään aina yksilön ja tämän onnen… Siksi taistelussa väkivalta tai julmuus on pidäkkeetöntä, eikä säästä omiaankaan vaan uhraa ne säälittä sankareina mielikuvituksellisen kollektiivisen totuuden puolesta.”

Viikinkien luoma valtakompleksi

Venäläisen historiakäsityksen mukaan sen juuret ovat Kiovassa, jonka asukkaita alettiin 900-luvulla kutsua ruseiksi. Perusta ontuu, sillä varhaiskeskiajalla ei ollut kansallisvaltioita, vaan ainoastaan väestöjä ja niiden päällä amebamaisia valtaverkostoja.

Muinaiskansatkin on vain myytti, sillä varhaiskeskiajan ihmiset eivät liikkuneet. Heillä ei ollut ylipaikallista todellisuutta, kansallista identiteettiä tai standardisoitua kieltä. He eivät ymmärtäneet itseään minkään laajan ylipaikallisen kansan tai heimon jäseniksi, vaan maailman muodosti paikallisyhteisö ja suku.

Kiovan Rus oli aikansa valtakompleksi. Sen perustivat Euroopan jokia pitkin kulkeneet viikingit. Rus-sanan pohjana on maakuntanimi Roslagen ja suomen sana ”ruotsi”, joka juontaa muinaisskandinavian soutaa-verbistä. Rusit siis olivat alkujaan laivoilla liikkuvia ihmisiä eli viikinkejä. He ryöstelivät eli verottivat ympäristön asukkaita, mutta suojelivat samalla muiden ryöstöretkiltä.

Moskovan vallan kasvu perustui kirkkoon

Venäjän keskus siirtyi Kiovasta Volgan Vladimirin kautta Moskovaan. Sinne 1200-luvun lopulla syntynyt ruhtinaskunta kasvoi valloittamalla ympäröiviä ruhtinaskuntia ja liittämällä ne klaanivaltakunnan tavoin itseensä.

Moskovaan siirtynyt metropoliitta oli Moskovan ja koko Rusin metropoliitta. Niinpä myös Moskovan suuriruhtinas julisti olevansa koko Rusin hallitsija.

Ortodoksisen kirkon tuki auttoi hallitsijaa vakiinnuttamaan asemansa.

”Moskovaa alettiin pitää keisarillisena valtana, ja sen valtapiirissä luotiin kuva Moskovan ja muinaisen Kiovan yhteydestä ja jo muinaisesta liittymisestä Bysanttiin. Näin syntyi ajatus siitä, että Moskovan ja myöhemmin Venäjän suuri tehtävä on ihmiskunnan pelastaminen.”

Valloitus on jälleenyhdistämistä

Moskova suuntautui Volgalta lännemmäs, kun Mustanmeren-kauppa kasvoi 1300-luvulla.

”Kun Moskovaa alettiin kuvata teksteissä oikeauskovaisten slaavien vapauttajana 1400-luvulta alkaen, tulkittiin nämä läntisetkin valloitukset ’vapautuksiksi’, ja vähitellen tavoitteeksi tuli Kiovan Rusin valtakunnan palauttaminen.”

1400-luvun lopussa Moskova hävitti Itämeren kauppaa hallinneen Novgorodin. Moskovalla oli velvollisuus toimia, koska Novgorod veljeili katolisen piispan ja puolalaisen kuninkaan kanssa.

”Kronikoiden kautta piirtyy kuva Moskovan ideologisesta vallasta, ja sodat oikeutettiin siis taisteluna oikean uskon puolesta lännen vääräuskoisia ja idän pakanoita vastaan. Samalla Novgorodin 1300-luvulla alkanut kirkollinen länsiorientaatio päättyi Moskovan, idän, voittoon.”

Novgorodin hävittäminen kuvataan Venäjän historiassa palauttamisena tai jälleenyhdistämisenä. Sen on esimerkki Venäjän myyttisestä jakamattomuudesta.

”Tapahtuma on tärkeä niin Moskova-Venäjän myöhemmän historian, Itämeren piirin historian kuin koko Euroopan kannalta.”

Länteen työntyneen Moskovan rajaseuduille jäi alueita, joita ruhtinaat eivät pystyneet kontrolloimaan. Kaukana keskuksesta sijaitsevaa reuna- ja rajamaata kuvataan käsitteellä ukraina.

Vihollisten ympäröimä Venäjänmaa

Kronikoihin on 1400-luvulta alkaen sepitetty yhtenäinen tarina, jossa Moskovalla on johtava ja pyhä asema.

”Kaikkien näihin teksteihin viittaavien nykyisten ja muinaisten uutisten, keskustelujen ja saarnojen tai myös spekulaatioiden ja propagandististen viestien sanoma on julistaa Venäjänmaan vapaustaistelua. Samalla niistä on syntynyt kansallinen, itseään ruokkiva identiteetti.”

Taistelua käytiin ortodoksikirkon sisällä sekä katolista kirkkoa, muslimeita ja pakanoita vastaan. Kronikoissa alettiin korostaa konflikteja, vainoja ja taistelua oikean uskon puolesta.

”Näistä jo 1400-luvulla laadituista kertomusryppäistä välittyy kuva, että oikeauskoinen Venäjänmaa eli Moskova on vihollisten ympäröimä, ja näin oli ollut jo kiovalaisesta muinaisuudesta alkaen. Venäjänmaalla ei ole ystäviä, ja siksi sen pitää käydä jatkuvaa taistelua totuuden puolesta.”

Moskovasta tuli Jumalan valtakunta

Venäläinen historiankirjoitus pyrkii kiistämään itäisen alkuperän ja liioittelemaan Bysantin vaikutusta, koska se on ortodoksisen kirkon julistukselle tärkeää. Mielikuvituksellisia bysanttilaisjuuria on sepitetty pyhimyselämäkertoihin, kronikoihin, luostarien perustamiskertomuksiin ja vanhan Kiovan historiaan.

Bysantti katsoi edustavansa Rooman valtakunnan perintöä. Moskovasta tuli uusi Rooma, kun se alkoi suoltaa tekstejä, joissa sitä kuvattiin Jumaläidin suojelemana kaupunkina. Ajatus pyhästä roolista oikeutti valtaamaan ympäröiviä ruhtinaskuntia ja sotimaan joka suunnalla. Moskovan kasvu 1400- ja 1500-luvulla rakentui opille, jonka perustana oli sen asema keisarikuntana eli Jumalan valtakuntana.

Oppia Moskovan vallasta ja missiosta levitettiin myös luostareiden kautta. Ne toimivat paikallisvallan keskuksena, kun seurakuntarakennetta tai paikallishallintoa ei vielä ollut.

Putin on Jumalan ihme

Pyhä Venäjä on oikeauskoisten kristittyjen isänmaa, jota Jumalan viholliset ympäröivät ja Moskova koko näkyvän universumin pääkaupunki. Kirkko julistaa oppia edelleen ja sotii säälittä pyhyyden vihollisia vastaan.

”Pyhä Venäjä on kirkon opetuksen mukaan kaikkien oikeauskoisten isänmaa koko maailmassa. Siksi voidaan ajatella, että Venäjä ei ole eurooppalainen kansallisvaltio territoriaalisine rajoineen. Se on pikemminkin aate, joka pyrkii pelastamaan koko maailman: se uskoo voivansa taistella kaikkia vääräoppisia vastaan oman eli aidon totuuden puolesta. Siksi se myös uskoo, että sen aitoa ja oikeaa totuutta on vainottu ja uhattu läpi historian.”

Hallitsijan absoluuttinen valta ja totalitaarinen yhteiskunta alkoivat muodostua 1550-luvulla. Silloisen kirkon uudistuksen mukaan keisari ja kirkko hallitsevat valtakuntaa yhdessä. Kirkko tukee varauksetta keisarin politiikkaa ja keisari puolustaa varauksetta oikeaa uskoa. Periaate pätee edelleen. Moskovan patriarkan mielestä Putin on Jumalan ihme.

Pietari Suuri eurooppalaisti Venäjää

Venäjän historiassa ovat vuorotelleet länsimyönteiset uudistuskaudet ja sulkeutuneisuuden ajat. Katse suunnattiin 1600-luvulla länteen, kun sinne syntyi suvereeneja valtioita, mitä seurasi talouden voimakas kasvu. Itä sen sijaan taantui, sillä klaani-imperiumien äärikonservatiivinen haaremihallinto esti kaikki uudistukset.

Merenkulun kehitys laajensi kauppareittejä joilta merille. Pietari Suuri kehitti laivastoa ja Venäjä laajeni Mustallemerelle ja Itämerelle, jonka äärelle pääkaupunki siirrettiin.  

Hallintorakenteet eurooppalaistettiin, mutta ei tarinaa vuosisataisesta Kiovan perinteestä.

”Läntinen rationalismi ei syrjäyttänyt Venäjällä mystistä retorista holismia, joka eli ja elää yhä mielikuvitusmaailmojen varassa, ja käsitys pyhästä Venäjästä säilyi.”

Lait kirjoitettiin länsieurooppalaisen systematiikan mukaan, mutta oikeustiede ei kehittynyt samaan suuntaan. Säännöistä tuli pikkutarkkoja, sillä avuksi ei otettu oikeusperiaatetta.

Venäjää ei voi ymmärtää järjellä

Euroopassa on suhtauduttu Venäjään reunavaltiona. Venäjä kuitenkin katsoo Euroopan lisäksi myös etelään ja itään.

”Venäjä on ottanut paljon lännestä, mutta ei ole ainakaan tähän asti pyrkinyt kehittymään läntiseksi. Lännen virheenä on toistunut se 1990-luvun ajatus, että Venäjä kasvaa osaksi sitä.”

Vielä suurempi virhe on yrittää ymmärtää Venäjää järjellä. Venäjä ei noudata länsimaista rationaliteettia, koska sen historiasta puuttuvat rationalismin synnyttäneet kehitysvaiheet.

Venäläinen kulttuuri ei ole läpikäynyt keskiajan skolastiikkaa eli rationalismia, yksilön luonutta renessanssia ja näiden molempien ideat kirkastanutta valistusta.

”Venäläinen argumentaatio tukeutuu mystiseen ajatteluun, jossa opista luodaan visioita tähän päivään. Ne ovat aitoja argumentteja eivätkä mieleltään järkkyneen yksilön harhoja tai kieron poliitikon sumuverhoja.”

Itsevaltainen johtaja on Venäjän ikuisen jakamattomuuden tae. Jumalallisen johtajan myyttiä pönkitetään historialla. Tarinat ovat venäläisessä kontekstissa aitoja. Putin voi hyvin ratsastaa ylävartalo paljaana jääkarhulla.

”Fantasiahistoria luo myyttimaiseman, joka on mitä täysimittaisimmin totta, kun sitä käyttää merkittävässä asemassa oleva puhuja. Sitä ei voi kumota historiatieteellä eikä rationaalisilla argumenteilla.”

Hyökkäyksiä edeltää historian vääristely

Venäjä ei koskaan valloita siihen kuulumattomia alueita, se vain palauttaa ne ”Venäjänmaan” yhteyteen. Hyökkäystä perustellaan historialla.

Menneiden vuosisatojen hyökkäyksiä Suomeen taustoitettiin tarinoilla kaikkien karjalaisten kastamisesta vuonna 1227 tai kuvitteellisella novgorodilaishallitsijalla, joka perusti Viipurin jo kauan ennen 1000-lukua. Kun arktisen alueen strateginen merkitys kasvoi, Venäjällä pulpahti esiin mielikuvituksellisia sankarilegendoja 1500-luvulla eläneestä Lapin pyhästä valistajasta.

Jukka Koskela kehottaa seuraamaan, alkaako Venäjä värittää Suomen historiaa uusilla saduilla.

”Näiden kertomusten ongelma on, että kun niitä vastaan ei voi järjellä argumentoida, niitä ei voi myöskään oikaista eikä niihin voi vaikuttaa millään tiedotuskampanjalla tai valistuksella.”

Nykyisen kertomuksen mukaan Venäjä ei ole koskaan ulottunut Kymijoen yli.

”Suomi on tässä historiakuvassa Puolan tavoin oma itsenäinen historiallinen kokonaisuus Venäjän ulkopuolella. Viimeisessä vaiheessa se oli itsenäinen ’suuriruhtinaskunta’, toisin kuin Ukraina, Valko-Venäjä, Liettua tai muu Baltia.”

Nykytarinan mukaan Suomea ei siis tarvitsisi palauttaa osaksi Venäjää.

”Kansallisen kertomuksen suhde Suomeen liittyykin siihen, onko Suomi osa moraalittoman lännen ylihistoriallista uhkaa, joka pyrkii hajottamaan Venäjän ykseyden.”

Rikollisuus on historiallis-kulttuurinen rakenne

”Kasakka vie kaiken mikä irti lähtee”, Sauli Niinistö kuvasi viisi vuotta sitten Suomen varautumista Venäjän uhkaan.

Basaari- ja ryöstötalouden välissä toimineiden kasakoiden ryöstelyä siedettiin, sillä kaupasta oli paikallista hyötyä. Pietari Suuri kirjoitutti kasakat osaksi kansallista tarinaa.

Venäjälle ei koskaan syntynyt länsimaista yksityisyyden suojaa. Valtavan alueen hallitseminen oli vaikeaa. Ihmiset tukeutuvat epävirallisiin verkostoihin, jotka koostuvat ystävistä, sukulaisista, viranomaisista ja kollegoista. Rikollisuus on venäläisessä yhteiskuntarakenteessa myös historiallis-kulttuurinen rakenne. Kun joutuu koko ajan epäilemään, että muu maailma huijaa, pettää, kiristää, uhkaa ja tappaa, toimii itse samoin.

”Venäjä on klaanien verkosto, ja sen eräs luonnollinen ulottuvuus on epäluulo ja pakko olla selvillä muiden hämäräperäisistä peleistä ilman kyynisyyttä.”

Nyky-Venäjä perustelee toimiaan historialla

Vielä hetki sitten olisi ollut vaikea uskoa, että 2020-luvulla jonotetaan historiatutkijan tietokirjaa muinais-Venäjästä. Historia kiinnostaa, sillä tuhannen vuoden takaisiin kronikoihin sepitetyillä sankariteoilla ja vainoilla uhataan Euroopan rauhaa ja maailmanjärjestystä.

Jukka Koskelan kuvaa historioitsijan täsmällisyydellä aitovenäläisen mielenmaiseman muodostumista. Aiheensa tunteva kirjoittaja esittää laajan ja monimutkaisen kokonaisuuden sujuvasti. Kymmenien sivujen viite-, lähde- ja kirjallisuusluettelot tarjoavat lisälukemista, jos haluaa uppoutua yksityiskohtiin tarkemmin.

Kirja keskittyy sotien sijaan naimakauppoihin, joilla hovien liitot sinetöitiin. Klaanimaailmassa valtaa rakennettiin avioliitoilla. Naapurin hallitsijalta oli helppo pyytää apua, kun yksi vaimoista oli tämän tytär. Perheen kasvun myötä valtaverkostoista tuli kuitenkin monimutkaisia. Se synnytti juonittelua, salaliittoja ja vallankaappauksia.

Kirjan helmiä ovat johdanto ja epilogi, jotka valottavat, miten muinaiset myytit näkyvät nyky-Venäjän toimissa. Ne ovat pakollista luettavaa jokaiselle, joka haluaa ymmärtää Venäjää.

1700-luvulle päättyvä kirja sivuaa Romanovien valtakauden alkua, jota seurasi Neuvostoliiton aika. Kertomusta iso-, valko- ja vähävenäläisistä vahvistanut neuvostoaika oli kuitenkin vain vähän demokratiakokeilua pidempi välivaihe Venäjän historiassa.

Tommi Liljedahl

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua