Mitä ihmisyys vaatii? Salattua diplomatiaa – Pirjo Houni kirjoitti Tapani Brotheruksen tarinan

Salattua diplomatiaa paakuva

Osa kansikuvasta / Graafinen suunnittelu: Tuula Mäkiä

KIRJAT | Pirjo Houni kertoo tarkasti haastatteluihin perustuen pelottoman humanistin ja itsenäisesti ajattelevan diplomaatin tarinan. Tapani Brotheruksen elämäkertaan on tallennettu suomalaisen ulkopolitiikan kulissientakaista historiaa yli puolen vuosisadan ajalta.

”Jos pidätte minua rohkeana, on toinen minuakin rohkeampi, kollegani Tapani Brotherus. Hän ei pelännyt kuulia eikä Pinochetin käskyläisiä.” – Harald Edelstam

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Pirjo Houni: Salattua diplomatiaa – Tapani Brotheruksen tarina

  • Siltala, 2021.
  • 319 sivua.

Gustav Harald Edelstam sai toisen maailmansodan aikana lempinimen Musta neilikka (Svarta nejlikan) pelastettuaan satoja juutalaisia ja vapaustaistelijoita natsien miehittämästä Norjasta. Vuonna 1973 hänet otettiin Tukholmassa vastaan kansallissankarina Chilen juntan julistettua hänet ei-toivotuksi henkilöksi. Näin ei käynyt Tapani Brotherukselle, jonka ansioita Suomen hallitus ei noteerannut mitenkään hänen palattuaan Chilestä Suomeen 1976.

Uutuusteoksessa Salattua diplomatiaa – Tapani Brotheruksen tarina (Siltala, 2021) Pirjo Houni kirjoittaa: ”Kun Tapani Brotherus palasi Santiagosta Helsingin Ritarikadulle, vastassa oli välinpitämättömyys. Ei tullut moitteita, kiitoksista puhumattakaan. Ei pienintäkään arviota siitä, oliko pakolaisten auttaminen ja ihmishenkien pelastaminen ollut Suomen ulkopolitiikan kannalta hyvä asia. Kukaan ei ottanut puheeksi hänen toimiaan.”

Vasta Heikki Hiilamon kirja Kuoleman listat – suomalaisten salainen apu Chilen vainotuille (Otava, 2010) toi julkisuuteen sen, mistä Edelstam oli puhunut Tukholmassa Chilestä karkotuksensa jälkeen. Hänen sanoistaan Hiilamon kirja sai alkunsa. Vuonna 2019 se ilmestyi vielä uudelleen nimellä Näkymättömät sankarit: Suomalaisten salainen apu Chilen vallankaappauksen uhreille. Kustantajana oli nyt Into.

Hiilamon kirja oli pohjana myös samannimiselle tv-sarjalle Invisible Heroes. Chileläis-suomalaisena yhteistuotantona tehty sarja on kerännyt useita palkintoja, joista huomattavin on 2019 saatu Prix Europa Festivaalin (The European Broadcasting Festival) pääpalkinto vuoden parhaasta tv-draamasarjasta.

Chile 1971–1976: Yhtenäistä kansaa ei voi koskaan voittaa

Kun Tapani Brotherukselta tiedusteltiin hänen halukkuuttaan lähteä avaamaan lähetystö Chileen vuonna 1971, vastaus oli: ”Totta kai!”

Protokollaan kuului käynti ulkoministeri Olavi J. Mattilan luona, minkä jälkeen Brotherus jäi miettimään ohjeistusta: pelkäsikö ministeri hänen olevan radikalisoitumassa? Mattila oli sanonut luottavansa siihen, ettei hän kehittelisi Chilessä mitään omapäistä tai poikkeavaa.

Chilen presidentiksi oli vuonna 1970 valittu Sosialistipuolueen Salvador Allende ja maassa oli vallassa ensimmäinen koskaan demokraattisissa vaaleissa äänestetty marxilainen hallitus, Unidad Popular, jossa olivat mukana kaikki vasemmistolaiset ryhmittymät paitsi maolainen MIR.

”Allende oli empaattinen ja vetosi ihmisiin älyllisellä viestillään. Chile oli niihin aikoihin täynnä arkielämään liittyvää uuden etsintää. Allenden uudistukset alkoivat yksinkertaisista seikoista, kuten maidon jakelusta koululaisille.”

Salvador Allende uskoi muutoksiin parlamentaarisin keinoin ja aloitti kansallistamalla ulkomaisten yritysten hallussa olleita maailman suurimpia kuparikaivoksia ja käynnistämällä laajan maareformin.

Ensimmäinen vuosi Chilessä sujui hyvin. Perhe viihtyi ja kotona järjestettiin edustustilaisuuksia, joihin kutsuttiin metsä- ja kaivosalalla työskenteleviä chileläisiä. Pääsyy Suomen lähetystön avaamiseen Chilessä oli keväällä 1972 Santiagossa järjestetty iso YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD. Sen jälkeen luultiin voitavan nostaa ”jalat pöydälle ja vihellellä”, kuten hallinnolliselta osastolta informoitiin. Niin ei käynyt.

Lysa Brotherus oli tuonut Suomesta ruisjauhoja ja paistoi vieraille karjalanpiirakoita. Kävijät kotimaasta saivat tuoda niitä lisää. Talossa vieraili myös Salvador Allenden puoliso Hortensia Bussi de Allende yhtä aikaa Hertta Kuusisen kanssa, joka tuli puhumaan Santiagossa pidettyyn naisten kansainväliseen konferenssiin.

Santiago for KT

Tapani ja Lysa sekä 8-vuotias Tina ja 5-vuotias Tomi Santiagossa 1972.

Chilen esimerkki valoi uskoa parempaan huomiseen kaikkialla, etenkin tietysti vasemmistolaiseen nuorisoon sekä edistyksellisiin poliitikkoihin ja taiteilijoihin, joita virtasi maahan joka puolelta, myös Suomesta.

Ruotsin uudeksi suurlähettilääksi nimitetty 61-vuotias Harald Edelstam teki melkein puolet nuorempaan Suomen väliaikaiseen asiainhoitajaan vaikutuksen: ”Edelstam oli persoonana valloittava ja vauhdikas. Hänellä oli laajempi visio diplomatiasta ja omalla toiminnallaan hän oli mittauttanut, kuinka pitkälle diplomaatti voi ihmisoikeuksien puolustamisessa mennä.”

Edelstamilla oli suora keskusteluyhteys pääministeri Olof Palmeen, joka halusi tukea Etelä-Amerikan ensimmäisillä vapailla vaaleilla valtaan noussutta vasemmistojohtajaa. ”En voinut kuvitellakaan, että olisin itse pirauttanut Kekkoselle. En edes valtiosihteerille.”

Edelstam ei ollut vasemmistolainen, vaikka hänen sympatiansa olivatkin Allenden hallituksen puolella. Brotherus kuvaa: ”Ennemminkin hän oli väkivaltaa vastustava humanisti, jota aateluus velvoitti olemaan reilu ihmisiä kohtaan yhteiskuntaluokasta riippumatta.”

Juntan otettua vallan Yhdysvaltojen tuella 11.9.1973 Edelstam asettui näyttävästi sitä vastustamaan. Ennen karkotusta hän ehti saada turvaan tuhat hengenvaarassa ollutta chileläistä.

Tapani Brotherus sitä vastoin toimi vaimonsa Lysan ja kollegansa Ilkka Jaamalan kanssa salassa niin Suomen ulkoministeriöltä kuin naapureiltaan ja sotilashallinnolta. Näkymättömyytensä turvin hän auttoi maasta ulos 2 500 pakolaista, joista 1 800 siirrettiin DDR:ään, 500 muihin maihin ja vain alle kaksisataa Suomeen. Miten se tarkemmin sanoen onnistui, siitä kerrotaan kirjan 1970-lukua käsittelevissä luvuissa.

Victor Jara for KT

Chileläinen laulaja Victor Jara Helsingissä 25.8.1969 Vietnam-mielenosoituksessa. Kuva: Hannu Lindroos / Lehtikuva / Wikimedia Commons

Vuonna 1974 Suomi tarkensi linjaansa: suojan antamista välittömässä hengenvaarassa oleville pidettiin hyväksyttävänä, mutta humanitäärinen apu ilman ministeriön suostumusta oli sallittua vain ehdottoman kiireellisissä tapauksissa. Luottamukselliseksi leimattu kirje päätöksestä oli Brotherukselle helpottava tieto.

Keijo Korhosen mielestä oli hyvä, että juuri hän sattui olemaan vallankaappauksen aikaan maassa: ”Tapanin hermot olivat hyvät ja hänellä oli sopivan rento ote asioihin. Se ei ole aivan yleistä karriääritietoisessa ulkoministeriössä. Hän oli itsenäinen eikä tarvinnut ohjeita. Hän uskalsi ottaa henkilökohtaisiakin riskejä.”

Suomessa nuorison kiinnostus politiikkaan oli 1970-luvulla huipussaan puolueista riippumatta, vastaavaa ei ole nähty aiemmin eikä myöhemmin. Chile-solidaarisuusliike ja taksvärkkikeräykset, jotka tuottivat yhteensä 1,6 miljoonaa markkaa, eivät olleet vain lettipäisten taistolaistyttöjen ansiota, vaan ihmisoikeusrikkomukset Chilessä koskettivat suomalaisia laajalti ja syvästi, puolueisiin ja ikään katsomatta.

Mutta silti ja nimenomaan: ”Sotilasvallankaappauksesta muodostui vasemmistolainen sukupolvikokemus, joka jätti jälkensä monen maailmankuvaan. Solidaarisuusliikkeen jäsen Cay Sevón on muistellut tapahtumien herättämää surua: Kun kenraali Pinochet, sukupolveni inhoama mustalasinen tappaja, kaappasi vallan Chilessä syyskuun 11. päivänä 1973, muistan raitiovaunussa matkalla töihin nähneeni Tarmo Mannin seisovan itkien Vanhan ylioppilastalon edessä. Kaikki me itkimme, ’kaikki’ itkivät.”

Toisen polven diplomaatti

Pirjo Houni rakentaa elämäkerran perinteisen kronologisesti ja otsikoi luvut vuosikymmenten mukaan aloittaen kertomuksensa Kööpenhaminasta, missä lähetystösihteeri Heikki Brotherus ja hänen vaimonsa Liisa (o.s. Ignatius) saivat poikalapsen 12. kesäkuuta 1938 färsaarelaisen kätilön auttamana. Lapsi kastettiin Tapani Kaarle Heikinpojaksi suvun kantaisän, kirkkoherra Sigfridus Stephani Brotheruksen isän mukaan, jonka arvellaan olleen Tapani Matinpoika, Staffans-nimisen tilan omistaja Tikkurilasta. Puolitoistavuotias Marja, perheen esikoinen, sai pikkuveljen.

Heikki Brotherus oli nimitetty 1936 Tanskan Suomen lähetystöön avustajaksi. Kööpenhamina oli hänen ensimmäinen asemapaikkansa diplomaattina. Lähetystö sijaitsi mitä parhaimmalla paikalla kaupungin kuninkaallisessa keskustassa neljän Amalienborgin palatsin lähellä, vaikka 1888 rakennetun talon huoneet olivatkin ”hämäriä ja tunkkaisia”.

Leppoisa Kööpenhaminan aika päättyi jo 1939 Brotheruksen saatua komennuksen takaisin kotimaahan; Itävalta oli jo edellisvuonna joutunut liitetyksi Hitlerin Saksaan ja ilmapiiri oli käymässä yhä uhkaavammaksi. Niinpä perhe muutti Helsingin Munkkiniemeen Isolle Puistotielle, lähelle luontoa. Brotherus aloitti työskentelyn ulkoministeriön sanomalehtijaostossa opastaen ja informoiden maahan saapuvia kirjeenvaihtajia.

”Torstaina marraskuun viimeisenä päivänä 1939 Munkkiniemessä soi aamuvarhaisella puhelin. Pääministeri A.K. Cajander soitti Brotherukselle ja pyysi kutsumaan koolle ulkomaiset toimittajat. Cajander kertoi neuvostojoukkojen hyökänneen yli itärajan. Oli odotettavissa ilmahyökkäys Helsinkiin.”

Kun Tapanin isä oli päässyt Senaatintorille asti, alkoivat ilmahälytyssireenit soida ja Neuvostoliiton sotilaskoneet pudottivat ensimmäiset pomminsa Helsinkiin. Sinä päivänä 97 ihmistä sai surmansa ja yli 200 haavoittui. Se oli 105 päivää kestäneen talvisodan tuhoisin pommitus.

Perhe lähti turvaan Liisan sisarenperheen maatilalle Nuppulinnaan, joka sijaitsi Hyvinkään lähellä, ja Heikki Brotherus muutti hotelli Kämppiin hoitaakseen paremmin tehtäviään: Kämp toimi lehdistökeskuksena ja maassa oli ennätysmäärä toimittajia. Suomelle täysin ennennäkemätöntä kansainvälistä huomiota haluttiin hyödyntää. Journalisteista kymmenesosa oli naisia, kuten Collier’s Weekly -lehdelle kirjoittava Martha Gellhorn, joka aiemmin oli Ernest Hemingwayn kanssa raportoinut Espanjan sisällissodasta. Hän kirjoitti marraskuun viimeisestä päivästä maassamme näin:

”Tuona aamuna Helsinki oli kaupunki, jonka asukkaat vaikuttivat unissakulkijoilta. He seisoivat kaduilla ja kuuntelivat hälytyssireenien piinallista, nousevaa ja laskevaa, koko ajan voimistuvaa ääntä. Sota oli tullut liian nopeasti ja kaikkien kasvoilta ja silmistä paistoi epäusko.”

Tapani Brotherus oli tuskin puolitoistavuotias joutuessaan kokemaan sodan omassa maassaan.

1280px Helsinki bombardment 1939 SA kuvat Fu2008

Helsingin pommitus 30.11.1939. Aurorankatu. Kuva: Suomen armeija / Wikimedia Commons

* *

Lapsuus ja nuoruus

Vuonna 1943 kesäkuun alussa Heikki Brotherus siirtyi Tukholman lähetystön lehdistösihteeriksi. Paikka oli ikkuna länteen, sillä tiedot Suomesta saatiin sitä kautta maailmalle ja sieltä pidettiin yllä kaupallisia ja kulttuurisia yhteyksiä muihin maihin. Tukholmassa olivat kaikki suuren maailman edustajat.

Perhe seurasi mukana vähän myöhemmin, mutta ei ilman vastustusta: Marja kieltäytyi aluksi jyrkästi muutosta, mutta suostui, kun hänelle luvattiin koira; karkeakarvainen kettuterrieri, joka sai nimekseen Pyry. Tapani ikävöi Suomeen.

Ero yltäkylläisen Ruotsin ja sotivan Suomen välillä oli suuri. ”Paahdetun leivän tuoksu, ja leivälle sivelty hunaja. En ollut koskaan saanut mitään yhtä hyvää.”

kaikki sisarukset lapsina for KT

Marja, Tapani ja ”pikkupojat” Matti ja Heikki. Kuva: Marja Guercinin kotialbumi

Jo kolmen vuoden kuluttua oli kasvaneella perheellä edessään uusi muutto. Nyt Osloon, missä Suomen lähetystö sodan jälkeen avattiin uudelleen saksalaisten vetäydyttyä maasta. Heikki Brotheruksesta tuli kakkosmies lähettiläs P. K. Tarjanteen rinnalle. Vuosina 1944–45 suljettuja lähetystöjä avattiin Norjan lisäksi Moskovaan, Brasiliaan, Puolaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin.

Norjan ilmapiiri sodan jälkeen oli ankea. Maassa yritettiin selvitä miehityksen aiheuttamista kärsimyksistä, ja meneillään olivat oikeudenkäynnit saksalaisten kanssa yhteistoiminnassa olleita ja maanpetturuudesta epäiltyjä vastaan.

Kaikesta huolimatta perhe sai olla yhdessä, samota luonnossa ja urheilla, joten lähtö takaisin Helsinkiin 1948 oli haikea. Heikki Brotheruksesta tuli nyt lähetystöneuvos ja sanomalehtiasiain toimiston päällikkö.

Kymmenvuotias Tapani oli siihen mennessä asunut neljässä maassa ja käynyt koulua kahdella kielellä. Sisarukset puhuivat keskenään vielä norjaa. Minne hän nyt siirtyisi?

Valittavana oli Norssi eli Helsingin normaalilyseo, jota hänen isänsä, isän veli ja äidin isä olivat käyneet taikka isänisänsä tavoin Suomalainen yhteiskoulu. Pääsykoepisteet eivät riittäneet Norssiin, jonne hänen toivottiin pääsevän ja hän oli vuoden Sykissä, kuten sisarensakin. Seuraavanakin vuonna pistesaldo oli sama, mutta osatessaan Isä meidän -rukouksen suullisessa kuulustelussa norjaksi rehtori, teologian tohtori Rafael Holmström hyväksyi hänet kouluun: ”Osasin sen norjaksi. Rukouksen voimalla pääsin Norssiin.”

Ratakadulla sijaitseva Normaalilyseo perustettiin 1870-luvulla kansalaiskeräyksen avulla. Sen tehtävänä oli alun perin kasvattaa virkamiehiä Suomen valtiolle. Se toimii edelleen Helsingin yliopiston harjoittelukouluna.

* *

Kun Heikki Brotherus 1950 sai siirron Ranskaan, 12-vuotias poika ei suostunut lähtemään perheen mukaan. Isä kirjoittaa muistelmissaan:

”Tapani oli niin lujasti päättänyt jäädä Norssiin, ettei hän kallistanut korviaan Pariisin houkutukselle. Käytännössä asia oli helposti ratkaistavissa. Hänellä oli koulukoti isoäitinsä luona Korkeavuorenkatu 27:ssä. Hän ei tietenkään voinut nähdä kovin selvästi tulevaisuutta. Vähitellen hänen mielessään kasvoi ristiriita. Mutta mitään ei voinut enää perua. Meistä oli tullut tynkäperhe.”

Tapani jäi isoäitinsä Vera Brotheruksen huomaan Korkeavuorenkadulle. He olivat aina tulleet hyvin toimeen keskenään. Isoisä oli kuollut edellisvuonna. Fammu oli käynyt ruotsinkielisen yhteiskoulun Kuopiossa, opiskellut ensin saksaa Helsingin yliopistossa ja jatkanut lukujaan Dresdenissä. Loppututkintoa hän ei suorittanut koskaan. Kun häneltä oli tiedusteltu, otitko maisterin, Vera oli vastannut: ”Ei, vaan tohtorin.”

Tällä hän tarkoitti filosofian tohtori Karl Robert Brotherusta, Tapanin isoisää, joka oli suorittanut jatko-opintoja Leipzigissa opettajantyönsä ohella ja josta myöhemmin tuli Helsingin yliopiston ensimmäinen valtio-opin professori.

”Fammu oli määrätietoinen, mutta erittäin hienovarainen ihminen. Hän ei koskaan tuputtanut mitään ajatuksiaan tai aatteitaan, jollei sellaiseksi katsottu näkemystä venäjän kielestä. Hän piti venäjän opiskelua tarpeellisena, koska oli aina hyvä osata vihollisen kieltä.”

Kun Tapani oli viidennellä luokalla, hänen isoäitinsä sai lievän aivohalvauksen ja heidän kanssaan asumaan tuli hänen sairaanhoitajaksi opiskellut tyttärensä Brita Brotherus. Hänen pöydällään oli aina kuva Mannerheimista, jota hän oli pariin otteeseen hoitanut: ”Piittu-tädille Mannerheimin hoitaminen oli kuin valtionsalaisuus. Hän ei puhunut siitä, mutta ihmettelin aina kuvaa, jossa oli marsalkan omistuskirjoitus.”

Taloudesta huolehti Pohjois-Karjalan murretta puhuva Vilhelmiina Martikainen, Mimmi, joka oli ollut nuoresta pitäen isoäidin palveluksessa.

”Hän oli fammua suvaitsevaisempi, ja taisin viettää enemmän aikaa jopa hänen kuin isoäidin kanssa.”

* *

Avara asunto sijaitsi ylimmässä kerroksessa. Tapanilla oli oma huone pitkän käytävän päässä. Eteiskäytävän seinältä seurasi Immanuel Kantin tutkiva katse, jota hän yritti vältellä. Isoisä oli kirjoittanut väitöskirjan saksalaisfilosofin ajatuksista.

Salin ikkunoista näki Johanneksen kentälle ja Ratakadulle; kouluun oli vain parisataa metriä. ”Myöhästyin lähes joka aamu. Odotin kotona niin kauan, että kuulin kellojen soiton, ja ryntäsin sen jälkeen koululle viimeiset askelet juosten.”

Koulukaveri Pekka Sarvas muistelee, että vahtimestari odotti aina, kunnes Ratakatua juokseva Tapani Brotherus koululaukku toisessa ja voileipä toisessa kädessä ehti paikalle. Kello oli usein silloin jo useita minuutteja yli säädetyn ajan, ja Tapin siivellä pääsi moni muukin livahtamaan sisään ilman muistutusta. ”Asiaan kuului, että kaikista Norssin 700 oppilaasta Tapi asui lähinnä koulua.”

”Latinan ohella koulussa oli mahdollista lukea myös kreikkaa. Venäjä oli vaihtoehtoinen kieli puolipitkälle saksalle, mutta sitä ei kukaan valinnut. Henkinen kynnys siihen oli vielä 1950-luvulla ylivoimaisen korkea.” Latinan tarkoituksena oli kielitaidon ohella johdattaa nuoria loogiseen ajatteluun ja eurooppalaisen perinteen ymmärtämiseen ja jatkamiseen, kirjoittaa Houni.

Tapanin perhe piti huolta täydentävistä kieliopinnoista. Isä palkkasi hänelle ranskan opettajan, joka kävi kerran viikossa Korkeavuorenkadun kodissa, jotta hän saisi yhtä hyvän kielitaidon kuin Pariisissa asuminen olisi antanut. Myöhemmin, Heikki Brotheruksen siirtyessä perustamaan lähetystöä Madridiin, hän omatoimisesti syvensi espanjan taitojaan Santanderin kesäkursseilla ja talvella Helsingin yliopiston avoimilla espanjan kursseilla.

Kouluun hyväksyttiin oppilaita myös sosiaalisin perustein. ”Meitä oli luokalla joka lähtöön. Emme me kaikki olleet mattiklingejä.”

Norssin abit for KT

Norssin abit. Tapani kolmas pulpetti alhaalta, toinen oikealta.

* *

”Diplomaatin elämä on vähän kuin sotilaan elämää. Sitä menee sinne, minne lähetetään. Ylemmältä taholtahan meitä muutenkin liikutellaan.” Näin sanoo Brotheruksen tytär Tina, joka elää diplomaatin elämää jo kolmannessa polvessa. Hän löysi Teheranista puolisonsa, joka on Saksan Egyptin lähettiläs Cyril Nunn.

Tina Nunn kertoo: ”Ainoa vakipalanen meidän elämässämme on isoisän isän viisaasti hankkima Uitonniemi Mäntyharjussa. Luontoineen se maadoittaa aina maankamaralle.”

Alati vaihtuvissa elämänkäänteissä myös koirilla on ollut tärkeä tehtävä. ”Elämä ilman koiraa olisi vaikeaa. Jokin ikiaikainen ulottuvuus siitä puuttuisi”, Tapani sanoo.

Lapsilta vaaditaan sopeutumiskykyä muuttuvissa olosuhteissa, ja diplomaattien lapset oppivat hankkimaan nopeasti ystäviä. Aika Chilessä sotilasvallankaappauksen jälkeen oli vaikeaa. Lapset eivät mitenkään osanneet käsitellä kuulemiaan asioita. Tina pakeni kirjojen maailmaan, Tomi piirsi kuvia, joiden kaltaisia löytyy myöhemmin Santiagoon avatusta Muistin ja ihmisoikeuksien museosta.

Tina lähetettiin Chilestä yksin Suomeen kouluun 12-vuotiaana, saman ikäisenä kuin hänen isänsä kieltäytyi lähtemästä Ranskaan muun perheen sinne muuttaessa.

Tapani Brotheruksen elämässä koulunkäynti- ja yliopisto-opintojen aika Helsingissä on pisin yhtäjaksoinen oleskelu samassa paikassa. Lukion jälkeen hän kuitenkin kävi armeijan Oulun Pohjan prikaatissa, jonka retket ulottuivat välillä Lapin tuntureille. Sinne hän palasi myöhemmin ystäviensä kanssa: ”Nautin Lapin avaruudesta. Siinä oli jotain taikaa.”

Valtiotieteelliseen hän haki, kun ei oikein keksinyt muutakaan. ”Mielikuvituksen puutetta”, kuittaa hän itse. Silti luontevaa sukutaustan huomioiden.

Vuonna 1962 Tapani tapasi Polilla suomenruotsalaisen Lysa Björkholmin. He avioituivat jo samana vuonna. Valtiotieteen kandidaatin paperit nuori aviomies sai 1963. Yhdessä he matkustivat Boliviaan, missä Tapani työskenteli vapaaehtoisena työntekijänä SYL:n lukutaitokampanjassa. Paikan hän sai espanjankielen taitonsa takia.

haakuva for KT

Kun Tapani Brotherus ja Lysa Björkholm menivät naimisiin joulukuun lopulla 1962 juuri ennen Bolivian-matkaa, oli niin kylmää, että hääkimpun kielot olivat jäätyä pakkasessa.

Lysa oli valmistunut sosionomiksi Svenska social- och kommunalhögskolanista. Hän hakeutui Emmaus-järjestön töihin Peruun. Suunnitelmat lastentarhanopettajan työstä jäivät siihen. Lysa jäi töihin Limaan, mutta Tapani jatkoi matkaa Bolivian pääkaupunkiin La Paziin, jonka lentokenttä El Alto sijaitsee 4000 metrin korkeudessa. Vaimo siirtyi sinne töiden Perussa loputtua ja sai paikan malminetsintäyhtiöstä. Ruotsalaisessa firmassa hänen tehtävänään oli karttojen puhtaaksipiirtäminen.

Kaksi päivää sen jälkeen, kun he olivat päässeet takaisin Suomeen, Lysa synnytti Tinan. Isä näki lapsen vasta muutaman kuukauden päästä, sillä äiti ja vauva joutuivat karanteeniin hepatiittivaaran takia.

* *

Huolimatta aikaisemmasta vastenmielisyydestään ulkoministeriötä kohtaan Tapani haki sinne virkamiesharjoittelijaksi kulkien isänsä jälkiä. Niitä hän uransa loppupuolella huomasi seuranneensa paljossa muutenkin. Vuonna 1966 syntyi perheeseen toinen lapsi, Tomi.

Ennen ensimmäistä pidempää postiaan Chilessä hän ehti olla yhteispohjoismaisen Tanganjika-projektin avustajana Tansaniassa, YK-edustuston New Yorkin lähetystösihteerinä ja Suomen kiertävän Etyk-suurlähettilään Ralph Enckellin avustajana Pariisissa sekä sanomalehtiasiain toimiston varapäällikkönä Helsingin Ritarikadulla.

”Jokainen maa ja jokainen aikakausi on erilainen”

Saavuttuaan 1976 Chilestä Tapani Brotherus toimi Helsingin YK-toimiston päällikkönä, mutta ei tuntenut viihtyvänsä siellä. ”Elämässäni oli sellainen vaihe, että halusin haistattaa pitkät uraponnisteluille.”

Hänen tyttärensä kertoo, kuinka isä muuttui kyynisemmäksi, ”kun pakolaisten auttaminen haudattiin ministeriössä hiljaisuuteen”. Hänelle jo aiemmin kaavailtu ministerineuvoksen paikka Tukholmassa meni sekin sivu suun, ilmeisesti Santiagon tapahtumien vuoksi.

Vuonna 1980 avautui Oslossa lähetystösihteerin paikka. Lapsuudesta tuttuun maahan oli hyvä lähteä. Urakehityksen kannalta se oli askel alaspäin; ministeriön normaalin karriäärin mukaan häntä olisi odottanut nousu suurlähettilääksi jonnekin periferiaan tai kakkosmieheksi isoon edustustoon, kirjoittaa Pirjo Houni. Se ei kuitenkaan Brotheruksen egoa häirinnyt.

Norjan lähetystöstä hoidettiin myös suhteita Islantiin, mutta Mauno Koivisto halusi avata Reykjavikiin oman asemapaikan. Tapani Brotherus sai tehtäväkseen järjestää tilat niin kanslialle kuin lähettiläälle ja valmistella Koiviston vierailua, jolloin lähetystö avattaisiin. ”Lyhyessä ajassa oli paljon hoidettavaa.”

Chilen jälkeen aika Norjassa muistutti kolmen vuoden hiihtolomaa.

Teheran

Postiaan sotivassa Iranissa 1987–1991 Tapani Brotherus pitää uransa rankimpana: ”Chilessä ei taloamme pommitettu.” Suomen historiallisen kova pakkastalvi vaihtui liiankin kuumiin olosuhteisiin. Lapset lähetettiin takaisin kotimaahan opintojensa ja töidensä pariin, sillä nopeasti selvisi, ettei elämä kaupungissa sopinut heille.

Virka-asunto sijaitsi kadulla, jonka nimi oli Arvon herran umpikuja – suositun imaamin mukaan. Lysa Brotherus oli menettää henkensä ohjushyökkäyksessä ollessaan ruokaostoksilla läheisellä Tatridjin torilla.

Tapani sai aivokasvaimen, joka löytyi perinteisin menetelmin:” Lääkäri vaikutti fiksulta, ja teki diagnoosin välineillä, joita en ollut nähnyt koskaan ennen kenenkään käyttävän. Miehellä oli narun päässä heiluri, paino, jonka avulla hän mittasi kalloni muotoja heijastamalla kuvaa seinälle.”

Samaan tulokseen päädyttiin kotimaassa uudemmalla tekniikalla. Toipumiseen kahdesta leikkauksesta meni aikaa.

Teheran oli Brotheruksen ensimmäinen paikka suurlähettiläänä. Hulppeat asunnot, autonkuljettaja ja mahdollisuus hankkia verovapaata alkoholia teki virka-asemasta tavoitellun, ”mutta islamilainen hallinto himmensi diplomaattista sädekehää varsin tehokkaasti”.

Vihollisistaan maa käytti virallisesti nimityksiä: Suuri saatana, Vanha saatana, Pikkusaatana ja Vähäsaatana eli Yhdysvallat, Britannia, Israel ja Neuvostoliitto.

Salman Rushdien neljäs romaani Saatanalliset säkeet julkaistiin vuonna 1988. Ajatollah Khomeini julisti 1989 kuolemantuomion, fatwan, profeetta Muhammedin pilkkaamisesta paitsi kirjailijalle myös kaikille, jotka teoksen julkaisemisen kanssa olivat tekemisissä. Sitä ei ole peruttu.

Tapaus nosti vastalausemyrskyn ja EY-maat kutsuivat lähettiläänsä pois maasta. Suomi ei ollut vielä jäsen, eikä kutsunut. Brotherus ratkaisi hankalan tilanteen itse lähtemällä virkamatkalle Pakistaniin, jonne hänet oli sivuakreditoitu.

Hän näkee Kekkosen ja Koiviston ulkopolitiikan pragmaattisena. Suomen reagointi ihmisoikeuskysymyksissä oli muita Pohjoismaita korkeampi eikä ministeriö tilanteesta kuulemisen jälkeenkään vetänyt lähettilästään kotiin. Siksi Brotherus palasi vielä joksikin aikaa Pakistaniin.

Salattua diplomatiaa kuva 2

Kansikuva. Graafinen suunnittelu: Tuula Mäkiä

Viisaat istuvat varjossa

Elämäkerta perustuu laajaan kirjalliseen aineistoon, mutta ennen kaikkea sisältöön on vaikuttanut Pirjo Hounin yli 50 tapaamista Tapani Brotheruksen kanssa. Suorat lainaukset kautta koko teoksen antavat autenttisen ja luotettavan todellisuudentunnun tekstiin.

Lysa Brotheruksesta tuli Norjasta palattuaan Puolisoyhdistyksen puheenjohtaja. Hän valottaa kirjassa puolisoiden ja perheen osuutta edustustossa.

Kaikki asemapaikat viimeisimpiä Etelä-Afrikkaa ja Kreikkaa myöten käydään huolellisesti läpi. Niin myös projektit jo eläkkeellä oltaessa. Yli kolmesataa sivua melkeinpä totaalisen lineaarisesti etenevää kerrontaa kadottaa matkalla jännitteensä. Lukujen otsikot eivät sytytä eikä sinänsä sujuva teksti tempaise mukaansa. Vaikka kyse on elämäkerrasta, koen teoksen oikeastaan enemmän tietokirjana.

Mutta kun vaihdan näkökulmaa ajatellen, että päähenkilö pitää ohjenuoranaan Talleyrandin ajatusta ”ennen kaikkea ei liikaa intoa”, muoto sopiikin hyvin. Kirjan sanoma tunkeutuu hiljalleen läpi solujen. Kunpa tulisikin muodikkaaksi tämänkaltainen hienovarainen, todellisesta lähimmäisen kunnioituksesta ja sydämestä kumpuava diplomatia kaikessa kanssakäymisessä.

Oheishaastatteluita ovat antaneet perheenjäsenten lisäksi Arja Alho, Jaakko Iloniemi, Ilkka Jaamala, Keijo Korhonen, Erkki Liikanen, Seija Molina ja Alfonso Padilla, Jussi Pekkarinen, Erkki Tuomioja, Jukka Valtasaari ja Miguel Vera.

Idea teokseen on lähtöisin valtiosihteeri Jukka Valtasaarelta, jonka perusteluiden Houni sanoo olleen vastaansanomattomat: ”Ei ole toista suomalaista diplomaattia, joka olisi joutunut yhtä koviin oloihin kolmessa asemamaassaan, sotilasvallankaappauksen Chilessä, sotaa käyvässä Iranissa ja käänteentekevää murrosta elävässä Etelä-Afrikassa.”

Marja-Liisa Torniainen
Kirjoittajan työtä on tukenut Taiteen edistämiskeskus Taike.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua