Minne vanhat kirjallisuuden lajit katosivat? Tietokirja esittelee 30 unohtunutta tyylilajia

Kuva: S&S

Miten ja miksi kokonaiset kirjallisuuden lajit ovat aikojen saatossa kuolleet sukupuuttoon?

Näin kysyy Kadonneet kirjallisuuden lajit -teos (S&S, 2026), joka on osa Koneen säätiön rahoittamaa hanketta nimeltä ”Kirjallinen sukupuutto. Kadonneet kirjallisuuden lajit ja menneisyyden kuvittelu.” Projektin tarkoituksena on rikastaa käsitystä kirjallisuuden historiasta kiinnittämällä huomiota jo kadonneisiin lajeihin, niihin joita ei enää aktiivisesti kirjoiteta. Kirjallisella sukupuutolla teoksen tekijät tarkoittavat pienempien ja herkempien lajien äänetöntä hiipumista, aivan kuten jäkälät tai hyönteiset hiljalleen katoavat ekosysteemistä.

Teoksessa esitellään kolmekymmentä unohtunutta kirjallisuuden lajia antiikin ajoista aina 1800-luvulle saakka. Monet näistä ovat alun perin liittyneet erilaisiin juhliin, rituaaleihin sekä vuoden ja vuorokauden kiertoon. Monet ovat myös syntyneet uudelleen modernissa muodossa esimerkiksi sosiaalisen median myötä.

”Monet kirjallisuudenlajit, kuten hagiografia ja priaameli, jäivät uskonnollisten mullistusten, maallistumisen ja teknologisen kehityksen jalkoihin. Lajien kohtaloksi ovat koituneet myös sensuuri ja kirjarovioiden liekit.”

Ensimmäinen esitelty kadonnut laji on luomiskertomus, niin sanottu kosmogoninen myytti. Luomiskertomuksessa tyypillisesti ensin heräävät jumalat, sitten luodaan maailma, jonne lopuksi asettuvat asumaan ihmiset. Esimerkiksi Kalevalasta löytyvä alkumunamyytti on tällainen luomiskertomus. Se alkaa sotkan pesästä ja seitsemästä munasta, joiden kuorten sirpaleista syntyvät taivas, taivaankappaleet ja tähdet. Keltuaisesta tulee aurinko ja valkuaisesta kuu. Nykyisin erilaisiin luomiskertomuksiin voi törmätä fantasiagenressä, jossa tarinan maailmalle on kehitetty oma syntyhistoria, kuten J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -romaanissa (1954).

”Kuolleena kirjallisuuden lajina luomismyytti muistuttaa sammunutta tulivuorta. Sen aktiivinen aika on ohi, joskin sen varhaiset vaikutukset ovat edelleen voimakkasti nähtävissä sekä yhteiskunnassa, kulttuurielämässä että kirjallisuudessa. Luomismyytin tulivuorimaisuudesta kertoo myös vaikeus vetää selvää rajaa lopullisesti sammuneen ja nukkuvan yksilön välille.”

* *

Monet vanhoista kirjallisuudenlajeista, kuten erilaiset loitsut ja kiroukset, katosivat siksi, että niiden tehtävä tai tarkoitus hävisi tieteellisen maailmankuvan myötä eikä sanojen yliluonnolliseen, maagiseen voimaan enää luotettu. Ihmiset lakkasivat uskomasta. Loitsuja ja kirouksia on taltioitu myös Arto Kivimäen Hautojen lauluja – Muistosanoja antiikin hautakivistä -nimiseen teokseen (Tammi, 2008), joka on kuin antiikin ajan oma Spoon River -antologia.

Digitaalista ja kokeilevaa runoutta esittelevä nokturno.fi-sivusto-sivusto puolestaan on saanut nimensä nokturno-runolta, joka tarkoittaa yöllisiä kokemuksia ja aistimuksia tallentavaa tunnelmallista tekstiä. Zuihitsussa taas seulotaan esiin ohikiitävän elämän ydintä, tehdään huomioita ympäröivästä miljööstä ja listataan erilaisia asioita.

”Zuihitsu koostuu mieleen pulpahtavista asioista, joita kirjoittaja on nähnyt tai mietiskellyt, joista hänellä on oppinutta sanottavaa tai joita olisi harmillista unohtaa.”

Zuihitsun yhteydessä esitellään myös Sei Shōnagon, japanilainen Heian-kauden hovinainen, joka kirjoitti vuonna 1002 Tyynynaluskirjansa. Mia Kankimäki on kirjoittanut Sei Shōnagonista romaanissaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava, 2013). Laji ei siten ole kokonaan kuollut, vaan elää edelleen nykykirjallisuudessa. Onhan Shōnagonin Tyynynaluskirjasta viimein tulossa kauan odotettu suomennoskin. Zuihitsu on kuin ”joka kodin yleislaatikko, konmarittajan panajainen, jonka epäjärjestystä penkoessa löytyy sellaistakin, mitä ei alun perin ollut edes ajatellut etsivänsä”.

* *

Ehkä erikoisin teoksessa esitellyistä kirjallisuuden lajeista on fabliau: runomuotoinen, alapäähuumorilla höystetty kertomus, jolle on tarkoitus nauraa:

”Sivu toisensa jälkeen suolen toimintaa ja suhmurointia, naiskentelua ja nyrkkitappelua muinaisranskan hienostuneimmalla kielellä: säkeet vilisevät perseitä (cul), pippeleitä (vit), pilluja (con), paskaa (crote).”

Esimerkiksi Geoffrey Chaucerin klassikkoteoksesta Canterburyn tarinoita (1387–1400) löytyy juopuneen myllärin fabliau, josta tämä seuraava ote Toivo Lyyn suomentamana on peräisin:

”Ei voinut pimeässä nähdä eikä

tajuta, että naisen peräreikä

se siinä työntyi ikkunasta ulos –

ja siitä oli seuraus ja tulos

se että iloinen mies ilman huolta

suun painoi keskikohtaan takapuolta.”

* *

Kaiken kaikkiaan tekijöillä on hyvin asiantunteva ote aiheeseensa. Siitä huolimatta teos on kirjoitettu melko lähestyttävällä kielellä välttäen tieteellistä jargonia. Ja vaikka mukana on yhteensä neljä kirjoittajaa, on teksteihin saatu ihmeen yhtenäinen ääni, joka voisi periaatteessa olla peräisin yhden ainoan kirjoittajan näppäimistöltä.

Lukijalla olisi kuitenkin hyvä olla pohjalla edes jonkinlainen käsitys kirjallisuuden historiasta. Lisäksi antiikin ajan kulttuurihistorian ja mytologian tuntemus auttaa ymmärtämään paremmin joidenkin kadonneiden kirjallisuudenlajien lähtökohtia. Kirjallisuuteen enemmän perehtyneille kirja taas antaa paljon mielenkiintoista lisätietoa ja ajattelemisen aihetta. Mukaan olisin silti kaivannut vieläkin enemmän aivan konkreettisia esimerkkejä, lisää pieniä sitaatteja esitellyistä tekstilajeista: miltä kyseinen teksti näyttää ja kuulostaa. Esimerkiksi, miltä näyttää latinankielisestä motosta, kuvituksesta ja varsinaisesta epigrammirunosta muodostuva embleemi?

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua