Millaista on olla koira? Helena Telkänrannan tietokirja esittää kysymykseen, johon ei välttämättä ole vastausta

Kuva: Suomalaisen kirjallisuuden seura

Helena Telkänranta kertoo tietokirjansa ja oppaansa Millaista on olla koira? (SKS, 2023) esipuheessa, että näitähän riittää, koiriin keskittyviä kirjoja ja oppaita. Koira on itse asiassa yhdestä eläinlajeista kertovien kirjojen suosikkihahmo.

Mutta siitä huolimatta Telkänranta kasvatti koirakirjapinoa. Piti selvittää miksi.

Vastaus alkaa jo yllämainitusta esipuheesta. Telkänranta haluaa keskittyä uuteen, nimenomaan koirien tunne-elämää ja kognitiivisia kykyjä valaisevaan tutkimuspohjaiseen tietoon. Tutkimus etenee vauhdilla, ja tieto vanhenee tai ainakin täydentyy nopeasti.

Mutta kirjoja kirjoittamallako tutkijoiden vauhdissa pysyy? Eikö uusimman tiedon löydä helpoimmin netistä ja sieltä usein saatavilla olevista alkuperäisartikkeleista?

Kyllä ja ei. Onhan siellä tietoa, mutta materiaalin läpikahlaaminen edellyttää melkoista viitseliäisyyttä ja asiantuntemustakin. Tutkijoilla on aina alan jargoninsa ja omat muotomäärekiemuransa.

Ehkä siis oleellisen massasta noukkiva ja jokanaiselle ja -miehelle suunnattu ”suomennos” puoltaa taas kerran paikkaansa?

Ainakin tässä tapauksessa vastaan myöntävästi.

Telkänranta aloittaa monen muun tapaan susista, mutta nyt ei jäädä vatvomaan, koska susi kesyyntyi, tai kumpi loppujen lopuksi kesytti kumman, susi ihmisen vai ihminen suden. Sen sijaan fokus on siinä, minkä verran ja millaista sutta eri rotuisissa koirissa on jäljellä, miten hihnan toisessa päässä kulkevan ihmisyksilön pitäisi ottaa se huomioon, ja ellei hän ota, mitä siitä seuraa.

Yksi iso suden ja koiran välinen ero on, että koira jämähtää kognitiivisessa ja persoonallisuuden kehityksessään monelta osin nelikuukautisen suden kaltaiseksi. Siitä leikkisyys, siitä elinikäinen pentumaisuus ja luottavaisuus. Samalla koiran sosiaalisen elämän taidot jäävät leikkisyydestään huolimatta kehnommiksi kuin suden hallitsema käyttäytymis- ja tilanteenhallintarepertuaari. Toisin kuin hätäisempi voisi luulla, susilauman sisäinen konfliktin- ja aggressionhallintakin on taitavampaa ja tuloksellisempaa kuin mihin koirat kykenevät.

Susivertailun lisäksi Telkänranta pitää koko kirjansa matkan kiinni muutamasta koiran hankintaa harkitsevalle ja koiran jo omistavallekin tärkeästä teemasta.

Yksi niistä on pentuajan merkitys. Milloin koiran pitää sosiaalistua ja tottua ympäristönsä ilmiöihin, jotta se ei aikuisena pelkäisi ainakaan yliängen muita koiria, ihmisiä, kovia ääniä tai yleisesti kaupunkimiljöötä? Mitä hyvään sosiaalistumiseen tarvitaan? Koska pennun voi erottaa emostaan? Pitäisikö perheessä olla useita koiria? Miten koiran saa tottumaan yksinoloon?

Kysymyksiä riittää, ja Telkänranta selittää ja ampuu samalla alas vanhoja, usein sitkeästi eläviä harhakäsityksiä, kuten esimerkiksi miten aikuisen koiran voisi helposti totuttaa sitä pelottaviin asioihin sitkeällä altistuttamisella. Tosiasiassa koiran pelko voi tuollaisesta toiminnasta vain kasvaa omistajansa mahdollisesti hyväntahtoisesta asenteesta huolimatta.

Toinen, ja samalla kirjan nimeä selvimmin sivuava teema on koiran ja koiruuden ymmärtäminen, eli millaista on olla koira. Mikä noita suden säyseitä serkkuja motivoi, mihin niiden aivot taipuvat? Mitä koiran ilmeistä voi päätellä?

Tässä yhteydessä Telkänranta myös muistuttaa yhdestä tavallaan itsestäänselvästä, mutta silti usein unohtuvasta seikasta: Ihminen ja koira ovat eri lajit, ja niiden lajityypillinen käyttäytyminen voi joissakin tilanteissa olla ratkaisevasti erilaista. Yhden ihmisapinalajin edustajina me ihmiset esimerkiksi olemme hanakoita halailemaan, suukottelemaan ja taputtelemaan (jos puukottamaankin) lajitovereitamme selkään. Mikään luettelon reaktioista ja toimnnoista ei sen sijaan kuulu koiran sosiaaliseen käyttäytymiseen, eli ne voivat ainakin aluksi sitä oudostuttaa. Toinen asia on, että vaarattomaksi mokomat hassutukset tajuttuaan koira oppii niitä kyllä sietämään, niistä ehkä silti koskaan nauttimatta.

* *

Kirja on muutenkin vahvimmillaan selittäessään ihmisen ja koiran välisen onnistuneen viestinnän edellytyksiä. Muutama koiran murinasta kertova kappale esimerkiksi avaa aiheen selkeästi ja konkreettisesti. Ensinkin, älä palkitse murinaa, eli älä lahjo koiraa makupaloin hiljaiseksi. Se pakana nimittäin voi todella lopettaa murinan ja sen aggressiivisuus jäädä niin piiloon. Seuraukset voivat pahimmillaan olla ikävät. Toisaalta, älä rankaisekaan koiraa murinasta, eli Telkänrannan käyttämän vertauksen sanoin, älä ammu viestintuojaa. Ongelma ei ole murina, vaan se jokin joka saa koiran murisemaan. Keskity siis jälkimmäiseen, äläkä karju koiraa hiljaiseksi, sillä siitä sen aggressiivisuus luultavasti vain kasvaa.

Koiria on jopa viety lopetettavaksi, kun ne on ensin väärin kasvatusottein rääkätty aggressiivisiksi sekopäiksi.

* *

Telkänranta kirjoittaa selkeää arkisuomea ja pysyy asiassa. Hän kertoo niin koiran kanssa elämisen hyvät kuin huonot puolet, mutta päästää meidät ihmiset ehkä sittenkin liian vähällä. Olisin toivonut, että pentutehtailun, liiallisen rodunjalostuksen ja kovakouraisen koulutuksen kaltaiset hairahdukset olisi tuomittu teoksessa pontevammin. Ja aivan erikseen olisi aina syytä varoittaa, että elävää eläintä ei saa hankkia heräteostoksena, ”kun meidän pikkuinen halusi koiran”.

Ihminen ei ole ainoa eläin, joka tuntee ja sen osana kärsii ja nauttii. Jos et voi tarjota koiralle elämää, joka kallistuu voittopuolisesti ilon ja nautinnon puolelle, jätä sen hankinta sikseen.

Jäin miettimään myös kirjan nimeä. Mieleeni tuli filosofi Thomas Nagelin reilu puoli vuosisataa sitten kirjoittama klassikkoartikkeli, jonka hän otsikoi: What is it like to be a bat?

Otsikoistaan päätellen niin Telkänranta kuin Nagelkin siis olettavat, että todellakin on jonkinlaista olla koira tai lepakko. Mutta onko? Tietenkin niin koira kuin lepakko tuntevat, tuntevat kiintymystä (ainakin koira, luulisin), pelkoa (ehkä lepakkokin), lisääntymiseen liittyviä tuntemuksia, kipua, mutta onko niillä tuntemusta siitä, millaista on olla koira tai lepakko? Sitä yleistä, ilmeisen subjektiivista tuntemusta, joka herää meillä vastaavasti pelkästä ihmisenä olemisesta, ihmisen osasta maailmassa, jo pelkästä olemassa olemisestamme, joskin myös erillisistä aistimuksistamme ja tuntemuksistamme.

Ja jos niillä on, miten me voisimme sen tuntemuksen yhyttää? Me, joiden on usein vaikea edes lajikumppaneidemme asemaan asettua?

Mutta vaikka me emme syvimmässä mahdollisessa mielessä tietäisikään millaista on olla koira tai lepakko, me voimme arvostaa ja kunnioittaa niitä ja niiden erilaista maailmaa. Ja tarjota niille mahdollisuuden omalajiseensa hyvään elämään.

Helena Telkänrannalta on hiljan ilmestynyt myös teokset Millaista on olla kissa? (SKS, 2023) ja Millaista on olla lemmikki? (SKS, 2023). Jo aiemmin hän avasi ”sarjan” teoksilla Millaista on olla eläin? (SKS, 2015) ja sen jatko-osalla Eläin ja ihminen – mikä meitä yhdistää (SKS, 2016).

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua