Kuvat: Michael Lionstar / Otava
KIRJAT | Colson Whiteheadin Pulitzer-voittaja Maanalainen rautatie onnistuu houkuttelemaan kyytiinsä, vaikka maisemakuva on tyly.
”Whiteheadin kirja ei juuri valoisia kohtaloita tarjoa, mutta kaikesta suoraviivaisesta rujoudestaan ja ihmisen brutaaleista teoista huolimatta se on lämmin.”
ARVOSTELU
Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
- Suomentanut Markku Päkkilä.
- Otava, 2021.
- 347 sivua.
Yhdysvaltalaisen Colson Whiteheadin menestynein teos, muun muassa Pulitzerin voittanut The Underground Railroad (2016) otti aikansa, ennen kuin siitä saatiin suomenkielinen painos, Maanalainen rautatie (Otava, 2021). Vuonna 1969 syntyneen newyorkilaisen kirjailijan tuorein teos Nickelin pojat (2020, Otava) ehti suomenkielisille markkinoille ensin. Markku Päkkilä on suomentanut sekä nämä kaksi uusinta, että jo vuoden 2001 John Henry Days -kirjan nimellä Balladi John Henrystä (2002, Otava).
Ainakin viimeisimmissä suomennetuissa teoksissaan Whitehead käsittelee rotusortoa ja rasismia ja niiden varjossa tapahtuvia syrjityn puolen selviytymis- ja sankaritarinoita. Maanalainen rautatie esittelee vaihtoehtoisen historian, jossa orjien pakeneminen mahdollistuu maan alle rakennetun ihan oikean rautatien avulla. Todellisessa elämässähän ”maanalainen rautatie” oli yleisnimi 1700–1800-luvuilla toimineelle verkostolle, joka auttoi orjia pakenemaan turvatalojen ja salaisten pakoreittien avulla. Whiteheadin teoksessa puksutetaan ihan kirjaimellisesti maanalaisella.
Maanalainen rautatie on monessa mielessä sukulaisteos Ta-Nehisi Coatesin mainiolle Vesitanssijalle (2019), jossa myös paettiin orjuudesta, mutta pienellä yliluonnollisella twistillä. Toki myös ennen aikojaan historiankirjoihin kirjoitettu metro on mielikuvituksen tuotetta. Aihepiiri on kirjoilla sama ja kohtalot yhtä lailla hiuskarvan varassa.
Georgialaisella puuvillatilalla orjaksi syntynyt Cora jää orvoksi kymmenvuotiaana, kun hänen äitinsä Mabel karkaa. Äidin kohtalo jää kirjan taustatarinaksi kytemään ihan loppupuolelle asti, mutta onnistunut pako aiheuttaa suuren häpeän niin tilan isännälle kuin häntä tuloksetta jahtaavalle orjanmetsästäjä Ridgewaylle, josta kasvaa myös Coran nemesis. Kun Cora viimein seuraa äitinsä jalanjälkiä karkaamalla yhdessä Caesar-nimisen orjan kanssa, ottaa Ridgeway pyhäksi tehtäväkseen paikata kokemansa nöyryytys ottamalla tytär kiinni ja palauttamalla tämä isännälleen.
Pako tapahtuu maanalaisen rautatieverkoston avulla, jonka salaisessa henkilökunnassa on paljon myös valkoisia ihmisiä, joiden mielestä orjuus on väärin ja sitä vastaan on taisteltava. Nämä ovat kuitenkin jatkuvasti vähemmistössä, ja paljastumisella on karut seuraukset. Ensimmäinen pysäkki tuntuu turvasatamalta, kunnes järjestelmällinen sorto paljastuu. Sieltä tapahtuvan viime hetken pakenemisen aikana Cora jää yksin ja päätyy osavaltiorajan toiselle puolelle, jossa orjuus on päätetty lakkauttaa suoraviivaisesti hirttämällä kaikki tummaihoiset.
Piileskely päättyy uuteen pakomatkaan ja lopulta Cora pääsee mustien hallitsemalle maissitilalle Indianaan, joka vaikuttaa utopialta verrattuna orjuudella pyörivään Etelään. Kaikki eivät kuitenkaan sielläkään ole sinut entisten orjien tai tummaihoisten menestyksen kanssa ja asiat kärjistyvät jälleen. Seuraa lopullinen välienselvittely Coran ja Ridgewayn kesken.
Whiteheadin kirja ei juuri valoisia kohtaloita tarjoa, mutta se on kaikesta suoraviivaisesta rujoudestaan ja ihmisen brutaaleista teoista huolimatta tarpeellisen lämmin. Se tarjoilee myös kepeitä hetkiä ja näkee toivoa metrotunnelin päässä. Jopa Ridgeway paljastuu värikkäämmäksi hahmoksi kuin pelkäksi jatkuvasti perässä vaanivaksi pahaksi.
Missään kohtaa karkurit eivät kuitenkaan ole oikeasti vapaita, sillä menneisyys ei jätä heitä rauhaan. Eikä orjuutta tunnu vieläkään olevan Yhdysvalloissa käsitelty kunnolla, joten Maanalaisen rautatien teemat ovat edelleen ajankohtaisia ja kipeitä.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Tällainen elämä sattuu” – Jere Vartiaisen kokoelmassa ovat sosiaalisuuden konseptit sekaisin
KIRJAT | Joillakin Etäisyys, leikki -teoksen sivuilla on vain yksi säe, esimerkiksi se, jonka luin istuessani tamperelaisella terassilla seuranani vain lasi valkoviiniä ja tonnikalaleipä: ”mitä jos ei tarvitsisi aina olla ihan yksin?”
Veera Antsalon runoissa mekaniikkapojat palavat ja ruumiit käyvät yökerhossa – arviossa Nimettömästä
KIRJAT | Veera Antsalon runot voivat vaikuttaa pintapuolin helposti lähestyttäviltä, mutta tarkemmin luettuna ne nyrjäyttävät todellisuutta jatkuvasti uusiin muotteihin.
