Meri Eskolan romaani on raivoisa sukellus omaan historiaan ja äidin itsemurhaan – arviossa Ehdin rakastaa häntä

Kuvat: Minna Kurjenluoma / WSOY

On pakko tunnustaa, ettei toimittaja Meri Eskolan esikoisromaani päästä lukijaakaan helpolla. Vimmainen katkeruus on paikoin niin päällekäyvää, että lukija kokee sen kohdistuvan jopa itseensä. Olisiko meidän täysin ulkopuolisten pitänyt tehdä jotakin toisin, varsinkin oman ammattiryhmäni, toimittajien?

Meri Eskola haluaa selvittää, miksi hänen äitinsä teki itsemurhan ja ilmeisesti päästä tragediasta viimein yli. Romaanina kirja on poikkeuksellinen itsetutkiskelu.

Ehdin rakastaa häntä -kirjaa (WSOY, 2023) voisi luonnehtia kolmella sanalla: rohkea, raivoisa ja paljas.

Meri Eskola menetti äitinsä ollessaan vain seitsenvuotias. Alkoholisoitunut äiti otti avioliittonsa kariuduttua annoksen pillereitä, avasi asunnossaan Ullanlinnassa kaasuhanat ja ilmeisesti oli jo tiedoton tai kuollut, kun jääkaapin kompressori meni päälle ja aiheutti valtavan kaasuräjähdyksen.

Äidin asunto tuhoutui täysin ja koko kerrostalon vahinkoja verrattiin sota-ajan pommituksiin. Lehdet kirjoittivat onnettomuudesta kirkuvin otsikoin sivukaupalla. Vasta 22-vuotiaana Eskola löysi lehtileikkeitä, joista sai tietää, että onnettomuudessa kuoli myös toinen ihminen, 25-vuotias pienen lapsen isä.

Lapselle äidin kuolemaa ei selitetty, eikä äidistä, Sirpa Annelista, puhuttu. Kun pikkuinen olisi kaivannut lohtua ja halusi ikävissään nukkumaan isän viereen, isä levitti vain patjan lattialle sänkynsä viereen. Toista kertaa lapsi ei edes pyytänyt. Isotukkaista äitipuoltaan lapsi vihasi.

* *

Eskola etsii syitä äitinsä teolle. Hän löytää niitä äitinsä lapsuudesta, sotalapsiajasta, isän itsemurhayrityksestä ja äidin kylmyydestä. Myös miessuhteissa Sirpa Anneli tekee vääriä valintoja ja solmii ensimmäisen avioliittonsa hyvin nuorena. Tuloksena on kuitenkin kaksi lasta, veli ensimmäisestä avioliitosta ja Meri toisesta.

Eskola kysyy, mitä äidistä olisi tullut, jos hän olisi saanut suorittaa opintonsa loppuun eikä olisi uhrautunut miehensä uran tukijaksi erityisesti jälkimmäisessä avioliitossaan.

Isäänsä Eskola syyttää suorasukaisesti äidin työn vähättelystä. Arkkitehti-isä oli luova ja menestyvä, mutta kaiken ikävän työn teki äiti. Samaan ansaan hän kertoo langenneensa itsekin, kun työskenteli sittemmin joidenkin julkaisujen teossa isänsä kanssa.

Vääriin miessuhteisiin ja uhrautumiseen myöntää Eskola syyllistyneensä itsekin. Hän miettii toistaako sukupolvi toisensa jälkeen vääriä valintoja. Vain alkoholistit hän on osannut kiertää.

Valoisia ihmissuhteita edustavat ex-miehen tyttäret ja ennen kaikkea viisitoista vuotta vanhempi velipuoli, joka ehti tuntea äidin paremmin kuin pieni Meri.

* *

Autofiktion lukeminen herättää ristiriitaisia tunteita. Ei tarvitse olla kummoinenkaan googlaaja, kun löytää tietoja kirjan todellisista henkilöistä ja saa heistä julkisuuden kautta paljon silotellumman kuvan kuin Eskolan romaanista.

Mikä on totuus ja luemmeko nyt vain yhden totuuden? Täytyykö lukijan sitä oikeastaan tietääkään. En esimerkiksi Édouard Louisin perhekuvauksia ja kokemuksia kyseenalaista, kun kirjan maailma on minulle vieras. Ehkä on syytä lukea myös helsinkiläisessä perheessä varttuneen naisen kokemuksia niin tosina hänelle kuin ne on kirjoitettu.

Kirjassa on kysymys rakkaudesta, siitä rakastiko äiti tytärtään, vaikka teki niin lopullisen teon. Saako lapsi vastauksen, sen tietää vain kirjailija itse.

Marjatta Honkasalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua