Mennyt saa selityksiä äidin ja tyttären keskusteluissa – arviossa Satu Laatikaisen Hyvä Itä

Kuvat: Vilja Tamminen / WSOY

Miten hyväksyä ja oppia tuntemaan vanha, kuolemaa lähestyvä äiti, joka on lasten ollessa vielä pieniä jättänyt perheensä ja lähtenyt toisen miehen matkaan? Ja miten asettua sukupolvien ketjuun, jossa jo mummo eli väkivallan uhan alla? Miten suhtautua naiseen, joka toi edesmenneelle isälle hetkeksi uuden elämän ja rakkauden? Kaiken lisäksi pitäisi vielä ratkaista, mitä omalle avioliitolle on tapahtumassa.

Nämä kaikki ovat isoja kysymyksiä, joihin Satu Laatikainen ymmärtäen yrittää löytää Hyvästi itä -kirjansa (WSOY, 2025) kertojaminälle vastauksia. Ratkaisu lienee se, että hyväksyy ihmisen vikoineen kaikkineen. Jokainen yleensä yrittää parhaansa, kuten äitikin, joka myöntää olleensa huono äiti, mutta ei vain ole jaksanut olla parempi.

Laatikainen vie kirjassaan lukijan Kekkosen aikaan, kun suomalaiset miehet kävivät rakentamassa itärajan takana Kostamuksen kaupunkia. Sinne meni perheelleen leipää hankkimaan myös kertojan isä ja viipyi viikot. Niille, jotka muistavat vielä tämän ajan Suomen historiassa, kirja on hyvä muistutus siitä, että tällainenkin episodi työttömyyden vaivaamassa maassa, etenkin Kainuussa oli.

Kotiin jääneille saattoi olla hyvin raskasta, kun mies viipyi pitkät ajat poissa kotoa. Myös Laatikaisen kirjan äidille elämä neljän lapsen kanssa oli liikaa. Houkutukseksi tuli toinen mies ja alkoholi.

Lapsista vanhin, Sisko, muutti pian pois kotoa ja jäljelle jäivät vain kertoja, alakouluikäinen tyttö, ja vähän vanhempi isoveli Mikael. Pienin, Pikkulintu meni äidin mukana uuteen kotiin. Kun isä oli poissa, tyttö jäi käytännössä yksin kulkemaan koulutietä miten taisi, välillä ilman sukkia. Kotiin ei olisi halunnut palata, kun siellä pelottivat kaikki pimeät nurkat ja isän metsästämät jänikset.

* *

Isä on kuollut jo vuosia sitten, ja nyt äiti sairastaa. Oman perheen perustanut tytär viettää vihdoin aikaa äitinsä kanssa ja haluaa lopulta oppia tuntemaan tämän. Samalla hän haluaa selvittää isän itärajan takaisen rakkaan, Irinan, kohtaloa.

Menneisyyden selvittelyssä on kuitenkin koko ajan kyse siitä, millaisia ratkaisuja itse tekee ja miten elämäänsä jatkaa.

Laatikainen kirjoittaa äidin ja tyttären keskusteluista rehellisesti, mutta kauniisti. Tekstiin on siroteltu hienoja lauseita, joihin kannattaa pysähtyä, kuten vertaus katseeseen, joka pienentää:

”Ihminen nostetaan silmillä ja pudotetaan katseilla.”

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua